Lohikäärmevuori

27.-28.3.2014

Ajatus ratsastuksesta ja kaipuu hevosen selkään oli vaivannut koko suomalaisryhmämme mieltä edellisestä ratsastusretkestä lähtien. Paulan kanssa olimme yrittäneet vähentää kaipuuta käymällä melko lähellä Pretoriaa olevalla tallilla. Villieläinten keskellä ratsastamisen ja laukkaamisen jälkeen laiskan ponin kanssa hiekkakentän kiertäminen ei kuitenkaan tähän tautiin tuonut parannusta. KJ tuli avuksemme. Hän oli vasta perustanut oman matkafirman, jonka päätimme laittaa tulikokeeseen: Halusimme vaeltamaan ja ratsastamaan Drakensbergiin. Drakensberg on Pretoriasta noin neljänsadan kilometrin päässä oleva vuoristo, joka on saanut nimensä makaavaa lohikäärmettä muistuttavasta muodostaan. Odotin kohtaamista tuon taruolennon kanssa suurella innolla ja mielenkiinnolla.

Lähdimme matkaan torstaina pahimman iltapäiväruuhkan aikaan. Vaikka matka oli pitkä, kului aika uskomattoman nopeasti maisemia katsellessa: Milloin tien varsilla näkyi äärettömyyksiin jatkuvia maissipeltoja, milloin hämmästelimme pellinpalasista rakennettuja hökkelikyliä. Monen kilometrin ajan tietä reunusti valkoisten ja vaaleanpunaisten kukkien meri, joka sai maiseman näyttämään unenomaiselta. Kontrasti hentojen kukkien ja niiden ohi porhaltavien rekkojen välillä oli hämmentävä. 

 

Kauneuden vastapainona koin matkalla myös suuria kauhun hetkiä. Ensimmäinen hetki koitti pysähtyessämme huoltoasemalla. Ostin koko elämäni kamalimmat ranskalaiset perunat. Perunat olivat melkein sormen paksuisia veteliä puikuloita, jotka maistuivat rasvalle ja tukkeutuville verisuonille. Perunan ja mausteiden maku oli kadonnut jonnekin. Tästä huolimatta söin annoksen viimeistä perunaa myöten. Tämän jälkeen ranskalaisten näkemisestä, haistamisesta tai ajattelemisesta tuli huono olo. Pysähtyessämme toisella huoltoasemalla pimeän jo laskeuduttua toi hampurilaisannosmainosten katsominenkin mieleen nuo kammottavat ranskalaiset. Toinen kauhun hetki koitti poistuessamme huoltoasemalta. Ilmassa lähellä yön tummansiniseen kaapuun pukeutunutta horisonttia leijui risti. Se loisti kirkkaana ja aavemaisena pienen kaupungin yläpuolella kuin sitä vartioiden. Taivas oli yhtä tumma kuin vuori, jolle risti oli pystytetty. Jatkaessamme matkaa tuntui, kuin risti olisi seurannut kulkuamme katseellaan.

Olimme jo nousseet melko korkealle merenpinnan yläpuolelle, kun vuoristo alkoi näyttää todellisia kasvojaan. Ensimmäiseksi tuli kylmä. Keskimmäiset varpaani alkoivat muuttua valkoisiksi ja fleece oli laitettava päälle. Sitten tielle laskeutui hernerokkasumu. Välillä tietä ei näkynyt lainkaan. Ei sen reunoja, ei sitä, minne se jatkui, ei mitään. Kaikeksi onneksi olin puoliunessa, enkä ymmärtänyt tilanteen todellisuutta. Minulle tuo vaippa oli vain unettava valkoinen vaippa, joka peitti auton ja kaiken sen ympärillä. Perille majapaikkaamme päästyämme huokaisivat kaikki helpotuksesta - niin myös Nukku-Matti, joka oli jo pitkään tehnyt töitä kanssani.

Aamu oli viileä. Kaste peitti nurmikkoa ja vuoret, joita emme tullessamme olleet nähneet, kohosivat ympärillämme aamu-usvaan peittyneinä. KG oli laittamassa aamiaista keittiössä. Tämä päivä meidän oli määrä vaeltaa jalkapatikassa.

Reitti, jonka vaelsimme, oli kahdeksan kilometriä pitkä polku keskellä maisemia, joiden perusteella meidän olisi voinut luulla siirtyneen Keski-Maahan. Polku mutkitteli yli vihreiden nummikumpareiden, alas pieniin laaksoihin ja taas ylös seuraavalle kumpareelle. Erilaisia vihreän sävyjä olisi voinut nimetä kymmenittäin. Pitkät heinät huojuivat vienossa tuulessa. Kirkkaan vaaleanpunaiset ja keltaiset jämäkkävartiset kukat nuokkuivat polun varrella. Niiden joukossa oli kanervia. Ne olivat hienoisesti erilaisia, kuin kotoiset suomalaiset kanervat, mutta niiden rakenne, lehdet ja kukkien muoto ja väri toivat mieleen mustikkaretket Suomessa. Miten yksi kasvi voi herättää niin suurta koti-ikävää ja ylpeyttä suomalaisesta luonnosta. 

Kolmessa ilmansuunnassa ympärillämme heinämaton peittämät kummut kasvoivat vuoriksi. Myös niiden rinteet leikittelivät eri vihreän sävyillä saaden vuoret näyttämään pehmoisilta kummuilta. Siellä täällä vihreän keskellä oli kuitenkin paljaita kalliokaistaleita, jotka tuota pehmeää taustaansa vasten näyttivät kovilta ja raaoilta paljastaen vihreän huovan vain valeasuksi. Vuorten juurella virtasi joki mutkitellen oman mielensä mukaan pitkin maisemaa. Keskellä rauhallista kumpuilevaa maisemaa maa näytti revenneen joen tieltä jättäen sen putoamaan vesiputouksena terävälaitaisen kallion päältä alas repeämään, jossa se jatkoi tyytyväisenä matkaansa. Annoimme joen jatkaa matkaansa pitkin kanjonia, joka peittyi kauempana pilvimäiseen pensaiden ja puiden peittoon ja seurasimme polkuamme joka johti meidät jokea seuraillen kohti nummia. Joki solisi koko matkan ajan oikealla puolellamme niin kutsuvasti, että päätimme poiketa pariin otteeseen reitiltämme vain päästäksemme lähemmäs jokea. 

 Minua on aina ärsyttänyt sanonta ”luonto (vai oliko se nyt metsä) on suomalaisten kirkko”. Sanonta on kuulostanut mielestäni ylimieliseltä: eiväthän ne muut ymmärrä hyvän päälle, me suomalaiset olemme toista maata. Tänään havahduin ajattelemasta tuota sanontaa. Olimme pysähtyneet joen rannalle. KG oli jäänyt tukevalle maalle, minä ja Paula istuimme omilla kallionlohkareillamme ja lepuutimme silmiämme ja mieltämme solisevaa virtaa katsellen ja kuunnellen. Pilvisen taivaan luoma valo leikitteli vedessä ja maalasi kuvioita tasaisille kiville vedenpinnan alla. Vastarannalla oli leikkimökin kokoinen pyöreähkö kivi, joka oli sonnustautunut ohutlehtisen kasvin muodostamaan panssaripaitaan. Näytti siltä, kuin kivi olisi kasvanut suomuja. 

 

Sitten paikalle tuli joukko paikallisia minun ikiäni olevia nuoria. Heidän tulonsa kuuli jo kaukaa: huutoa ja kiljahduksia, kailotusta ja naurun remakkaa. Joen rannalle päästyään he asettuivat poseeraamaan kallioille, asettivat etu- ja keskisormensa japanilaiseen valokuvausasentoon ja räpsäisivät kuvan älypuhelimellaan. Luonto oli nyt nähty ja koettu, olihan sen kanssa otettu yhteiskuva. Ilmeeni heidän suuntaansa oli varmaankin kuin hartaalla uskovaisella, joka istuu kirkon penkissä turistilauman kulkiessa ohi toisilleen puhua purpattaen risteistä ja alttaritauluista kuvia ottaen.

Myöhemmin KG:n kanssa käyty keskustelu auttoi ymmärtämään paikallisten suhtautumista luontoon. Opetuksen laatu riippuu koulusta. Apartheidin aikaan ja ehkä jossain määrin nykyäänkin ”mustien kouluissa” ei oppilaita viety lainakaan luontoon. Siinä missä valkoiset oppilaat tunsivat nimeltä ja ulkonäöltä jokaisen ison nisäkkään ja liudan muita eläimiä ja kasveja, ei mustilla oppilailla ollut niistä minkäänlaista tietoa. Kuinka voit arvostaa ja kunnioittaa jotakin, mistä et tiedä juuri mitään?

 KG kertoi muistavansa yhden ainoan retken opiskelunsa ajalta. Se oli ollut päivävaellus. Vaikka retki ei ollut mikään unelmien täyttymys silloin ollutkaan, oli siitä jäänyt ajatuksen siemen: vaeltaminen on siistiä! Tuon saman siemenen hän kertoi löytäneensä istuessamme kallioilla evästauolla luonnon ympäröidessä meidät ja joen kohistessa villinä alapuolellamme.

Kahlaaminen samaisessa joessa pitkähkön kävelyn jälkeen toi saman ajatuksen minun mieleeni. Vettä oli toisin paikoin nilkkoihin, toisin paikoin se olisi yltänyt yli shortsien lahkeiden. Seurasin jokea kiveltä toiselle hyppien, välillä maan kautta kiertäen ja oksia ja hämähäkin verkkoja väistellen. Olisi ollut hauskaa seurata jokea niin pitkälle kuin pystyi. Aika ei ole aina puolellamme.

Vaellusreittimme pääkohde oli vesiputous, joka KG:n mukaan oli ikuisen nuoruuden lähde. Putouksen ympärille oli kasvanut viidakkomaisen kostea ja rehevä metsä, jossa puut kasvoivat mutkitellen kohti taivaita vihreän sammalen peittäessä niiden runkoa. Paksut puuvartiset liaanit (tai sellaisia ne minun silmissäni olivat) kiemurtelivat puiden ja itsenä ympärille kiertyneinä. Metsässä oli aivan erilainen ilmasto ja tunnelma kuin nummella, jolta olimme tulleet. Siellä oli hämärää, kosteaa ja viileää. Vesiputous kohisi tuon taianomaisen metsikön keskellä. Ilma putouksen lähellä oli raikasta, pienen pieniä vesipisaroita täynnä. Vesi laskeutui kuin läpikuultava kangas, joka hajosi kirkkaiksi jalokiviksi sen osuessa kiviin ja kallioseinämiin.

 

Paluumatkalla silmiemme eteen aukesi avara maisema, joka toi mieleeni Muumilaakson. Joen halkomaa laaksoa ympäröivät vuoret ja niiden takana siinsi sininen maisema, jossa vuoret jatkuivat horisonttiin saakka. Noustessamme polkua pitkin erään kumpareen päälle huomasimme lauman hevosia laiduntavan polullamme. Lauma oli melko vaatimaton: neljä hevosta ja yksi aasi, joka näytti tuntevan olonsa hyvin kotoisaksi hevosten joukossa. Aluksi hevoset ja aasi olivat epäluuloisia ja arkoja meitä kohtaan mutta Paula voitti niiden luottamuksen puolelleen. Hän lähestyi yhtä hevosista tarjoten sille heinätuppoa. Ensin hevonen lähestyi uteliaana mutta loikkasi saman tien kauemmas. heinätuppo kuitenkin houkutteli sitä sen verran, että hevonen tuli lähemmäs ja jäi syömään heinää aivan Paulan viereen. Hetken kuluttua hevonen söi Paulan kädestä ja kohta muutkin hevoset voittivat epäluulonsa. Ne kerääntyivät luoksemme, antoivat meidän rapsuttaa itseään ja yrittivät hamuta reppujamme eväsomeniemme puoleensa vetäminä. Tässä oli jo hieman esimakua kahdesta seuraavasta päivästä.

Sataa sataa ropisee

22.3.2014

Etelä-Afrikassa on epävirallinen sadekausi. Vettä on satanut kaksi viikkoa miltei tauotta. Jopa paikalliset ovat ihmeissään. Kadut ovat iltapäivisin jokia, matka FABI:in ja takaisin on kuin estejuoksua yli lätäköiden ja kengät nielevien rapakoiden. Pyykkiä on turha yrittääkään pestä. Vettä pitävän takin ottaminen mukaan oli paras idea pakatessani matkalaukkuani tammikuussa. Pretoriassa sateesta on kuitenkin turha valittaa. Monissa paikoissa joet ovat alkaneet tulvia vieden mukaansa niin autoja kun pienempääkin roinaa. Kadut eivät ole olleet jokia, ne ovat olleet pieniä järviä. Ihmisiä on kuollut ja kadonnut.

Kun viimeisimmässä torstaiaamun seminaarissa sähköt katkesivat yllättäen, en osannut yhdistää sitä millään tavalla vesisateisiin. Paula valaisi minua asiasta. Suurin osa Etelä-Afrikan sähköstä tuotetaan kivihiiltä polttamalla. Jatkuvat vesisateet ovat estäneet tai ainakin hankaloittaneet kivihiilen louhintaa, minkä vuoksi sähköäkään ei pystytä tuottamaan. Kummallinen ajatus.

Maanviljelijät eivät ole kuitenkaan pistäneet sateita pahakseen vaan ovat toivottaneet ne avosylin tervetulleiksi. Etelä-Afrikassa on ollut kuivaa jo pitkään ja sateet tulevat tarpeeseen. Mutta miksi vettä ei voi tulla tasaisesti? Miksi maan ja ihmisten täytyy ensin kärsiä kuivuudesta ja veden puutteesta ja sitten tulvista? Aasinsilta johtaa yli tulvivien katujen toiseen aiheeseen: Riikan mukaan on ennustettu, että juomavesi loppuu Etelä-Afrikasta kahdenkymmenen vuoden sisällä. Jo nyt ihmiset järjestävä mielenosoituksia veden puutteen takia. Myös näissä mielenosoituksissa ja mellakoissa on kuollut ihmisiä viimeisen kahden kuukauden aikana. Silti puistoihin ja tien varsille istutetaan vettä pesusienen tavoin imeviä jakarandapuita. Maisemat Pretorian ulkopuolella ovat kastelujärjestelmien turvin kasvavien peltojen peittämät. Valtavia määriä rahaa myönnetään projekteihin, joissa maaseudulle rakennetaan vesivessoja. Ei sillä, että projektia olisi loppuun asti viety tai että vessat toimisivat, mutta silti. Veden puute on asia, jota suomalaisen on vaikea ymmärtää.

Ronsuja ja napinoita

17.3.2014

Olen rakastunut. Tämä on rakkautta ensi silmäyksellä. En halua koskaan päästää sinua käsistäni. Tulemme jakamaan unohtumattomia hetkiä ja kokemuksia yhdessä. Jaan koko loppuelämäni, tai ainakin seuraavat kymmenen vuotta, kanssasi. Ei ole paikkaa, minne en menisi ilman sinua - paitsi paikkoihin, joissa minun täytyy pelätä, että menet rikki tai joku varastaa sinut. Mutta kultaseni, voitko tarkentaa siihen lintuun, ei sähköjohtoon sen takana? Ei täällä ole niin pimeää, ei me tarvita salamaa! Oletko kyllästynyt takapihan pensaisiin ja puluihin? Mennään kuvaamaan norsuja ja apinoita.

Valokuvausharrastajan uskottavuus riippuu kameralaukun koosta. Tämän säännön mukaan näytin vähintään National Geographicin kuvaajalta noustessani aamulla kohti norsupuistoa suuntaavaan autoon. Kuskinamme oli jo Pilanesbergin retkeltä tuttu KG: palloa muistuttava mies, jonka seurassa vatsalihakset olivat jatkuvassa treenissä ja jonka puhetta tokaisut ”Dude!” ja ”Hey määään!” maustoivat. Radiossa soi vähän väliä reggae, jota mies rytmitti käsiään taputtamalla, edes takaisin paikallaan hytkymällä ja omilla hullunkurisilla tanssiliikkeillään. Parempaa matkaseuraa emme olisi voineet toivoa.  

Paulan kuva

Päivän eläinannostuksen aloitimme norsuilla. Ajoimme pienen norsupuiston pihaan ja allekirjoitimme lomakkeet, joissa lupasimme, ettemme peri korvauksia mistään ja että kaikki vahingot mukaan lukien norsun alle joutuminen on omalla vastuullamme. Ehkä asia oli ilmaistu kauniimmin, olisin voinut lukea paperin huolellisemmin. Safariautossa oli autolastimme lisäksi vain yksi pariskunta. Loistavaa, tilaa kuvata myös autossa olisi yllin kyllin.

Puistossa asusti vain yksi aikuinen norsu kahden poikasensa kanssa. Lääniä olisi ehkä ollut useammallekin norsulle mutta olin tyytyväinen, että norsuilla oli tilaa ympärillään eikä niitä oltu ahdettu eläintarhamaisesti niiden normaalia elämää rajoittavaan tilaan. Safariauto pomppi kuoppaisella tiellä ja kuulosti kummastuttavan paljon vanhalta traktorilta. Olin jännittynyt ja innoissani. Kaikki ympärillä näytti uskomattoman kauniilta Pretorian pienissä piireissä vietetyn viikon jälkeen. Punaiset sirot kukat pistivät esiin sieltä täältä heinikosta ja oranssit perhoset lentelivät niiden yllä. Ympärillä levittäytyi tasainen pitkäheinäinen savanni, jonka takana kohosi vehreiden rinteiden muuri. Savannilla kasvoi mutkaisia akasiapuita ja toisella puolella tietä niiden alla laidunsi lehmälauma.

Emme olleet ajaneet pitkäänkään, kun oppaamme näki norsuperheen tien oikealla puolella. Opas neuvoi meitä olemaan koskematta norsujen häntiin ja kehotti pysymään loitommalla norsunpoikasista, jotka olivat hieman arvaamattomia ja jotka halusivat leikkiä kaikella. Vasta nyt tajusin, että olimme oikeasti menossa aivan norsujen lähelle. Koppasin kameran käteeni ja seurasin opasta läpi polviin asti ylettyvän heinikon. Norsut olivat syömässä akasiapuuta. Ne eivät tyytyneet riipimään vain lehtiä tai pieniä risuja, vaan repivät puusta irti käsivarren paksuisia oksia. Kuinka kauniisti tuohon kärsään voisikaan zoomata! Kamerani ei ollut samaa mieltä. Muistin jättäneeni muistikortin toiseen kameraani kameralaukkuun, joka kökötti edelleen autossa. KG kävi hakemassa laukkuni ja otti muistikortilla nyt ladatun kamerani ottaakseen kuvan minusta silittämässä norsua. Kamera ei inahtanutkaan. Siirsin muistikortin takaisin toiseen kameraani, joka ei sekään suostunut sanomaan minulle mitään. Eilen kaikki oli ollut kunnossa. Olin ottanut kuvia molemmilla kameroilla ja siirtänyt ne koneelle… minne oli eilen toimineen muistikortin jättänyt. Molemmat kamerani olivat siis toimintakyvyttömiä, koska kahdesta muistikortista kädessäni oli se, joka ei toiminut. Tulipahan jälleen kerran todistettua, että pienissä on voimaa! Samaa lienee Akilleskin aikoinaan miettinyt, jos sellaista sodan melskeessä ehti tekemään.

Loppujen lopuksi oli helpottavaa, kun ei tarvinnut keskittyä vain uuteen elämänsä rakkauteen vaan pystyi osoittamaan koko mielenkiintonsa edessään puuta edelleen repiviin norsuihin. Norsun vieressä seisoessani olin ollut pakahtua ihastuksesta. Norsun nahka näytti kaukaa katsottuna ryppyiseltä ja pehmoiselta. Kun sitä kosketti sormillaan, tuntui se kuitenkin koiran polkuanturalta tai paljasvarpaisen kesän jälkeiseltä kantapäältä. Siinä oli syviä uurteita, jotka risteilivät kuin purot pitkin harmaata nahkaa. Samanlaisia uurteita on ihmisenkin iholla, mutta norsun uurteet olivat kuin suurennoskuvia ihmisen vastaavista. Kuten ihmisellä, on myös norsulla karvapeite. Mustat kovat karvat törröttivät harvakseltaan uurrepurojen varrella, eivätkä näyttäneet lainkaan norsun nahkaan kuuluvilta. Liu’utin kättäni norsun nahkaa pitkin sen korvien alle. Ohuet nahkaiset korvanlehdet läpsyivät kämmenselkääni vasten.

Riikan kuva

Paulan kuva

Riikan kuva

Norsu ei tuntunut olevan millänsäkään läsnäolostani. Se jatkoi puun oksien ahtamista suuhunsa ja pureskeli niitä unisen näköisenä. Sillä oli uskomattoman pitkät silmäripset. Ne olivat tummat ja ne laskeutuivat kaarena eläimen valtavien silmien yli. Tuollaisista silmäripsistä olisi Bambikin kateellinen! Silmät olivat tummat ja tulkitsemattomat. Millainen kaunotar norsu olikaan! Ja millaisia lähikuvia sen silmistä ja ihosta olisikaan saanut, jos kamerani olisi ollut toimintakunnossa.

Norsuemon lapset olivat perineet äitinsä kauneuden. Ne seisoivat aivan äitinsä vieressä ja touhusivat omien puidensa kanssa. En ollut koskaan aikaisemmin ajatellut, millainen menetys on, että ihmisillä ei ole kärsää. Itse asiassa olin luullut sen olevan hännän kaltainen lisäke, josta on kyllä hyötyä mutta jota ilmankin pärjää. Kun katselin, kuinka poikaset kiersivät kärsänsä halon kokoisen oksan ympärille, väänsivät sen poikki kärsäänsä vipuvartena käyttäen ja sullovat kokonaisen oksan kurkkuunsa asti, aloin ymmärtää, että tuo raaja oli silkkaa lihasta ja notkeutta. Se oli myös yllättävän näppärä. Kärsän pää muistutti ihmisen kättä, kun sillä tehdään ankkaa esittäviä varjokuvia. Sillä sai kätevästi kaiveltua oksan palaset hampaiden välistä, sillä sai rapsutettua itseään ja ennen kaikkea sillä olisi voinut tehdä ankkaa muistuttavia varjokuvia. Kärsän päällä olisi siis voinut tehdä kaikkea, mitä lapasiin laitetuilla ihmiskäsilläkin.

Paulan kuva

Paulan kuva

Niin kuin monta muutakin asiaa, olisin voinut katsella tuota kärsätyöskentelyä koko loppu päivän. Opas oli kuitenkin eri mieltä. Ollessani vielä täysin norsun lumoissa, ilmoitti opas, että aikaa norsujen katseluun oli kaksi minuuttia. Näin kiireiseen oppaaseen tai aikatauluun en ollut törmännyt vielä missään vaiheessa. Norsut jäivät nauttimaan ateriastaan meidän pakkautuessa takaisin safariautoomme. Ymmärsin kyllä, että norsuille täytyi jättää omaa aikaa ja että muitakin turistiryhmiä oli tulossa, mutta kuvittelin, että olisimme ajaneet vielä hetken aikaa puistossa. Toiveisiini ei kuitenkaan vastattu, vaan käännyimme takaisin. Sääli.

Norsut eivät olleet ainoat päivän ohjelmaan kuuluvat eläimet. Lähellä norsupuistoa oli apinoiden suojelualue. Suojelualue oli tarkoitettu apinoille, jotka olivat aikaisemmin olleet lemmikkejä ja joita ei tämän takia voitu enää päästää villiin luontoon. Tämä ei ollut apinoille suuri menetys, sillä suojelualue oli kuin apinoiden paratiisi liaaneineen ja vehreääkin vehreämpine kasvillisuuksineen. Kirkasvetinen puro virtasi läpi alueen täyttäen muuten lintujen huudoista ja lehvien kahinasta täyden ilman solinallaan. Apinoita ruokittiin niille rakennetuilla ruokinta-alustoilla, mistä villit apinat olisivat varmaankin olleet hyvin kateellisia.

Suojelualueen apinoilla oli lisäksi läjäpäin enemmän kännyköitä, avaimia ja muuta roinaa, kuin villieläimet osaisivat edes kuvitella. Puistoon menijöitä oli varoitettu siten, että olisi voinut kuvitella, että siellä olisi apinoiden sijaan asunut Hannibal Lecter: taskut täytyi tyhjentää, mitään ei saanut kantaa käsissään ja jos jotain kantoi käsissään, oli siitä pidettävä kiinni kynsin hampain. Laitoin reppuni autoon, lompakon suojelualueen kahvion lukolliseen lokeroon ja lokeron avaimen sukkaani. Eihän se mukavalta tuntunut jalkapohjaani vasten mutta eipähän ainakaan varastettaisi.

Meidän ei tarvinnut kävellä kauaskaan, kun apinat jo olivat ympärillämme. Ne kiipeilivät uteliaan näköisinä laudoista rakennetun polun kaiteilla ja tutkivat silmä kovana, mitä meillä oli käsissämme. Paulalla oli mukanaan vesipullo ja aurinkolasit. Pieni apina, joka oli kuin suoraan Pirates of the Caribbean -elokuvista tuli hänen luokseen ja tarttui kiinni vesipullosta. Apina yritti vääntää pulloa Paulan sormista, purra pullonkorkkia ja itse pulloa ja vääntää hieman lisää. Kun se ei saanut pulloa itselleen, vaihtoi se kohteekseen Paulan aurinkolasit. Kun nekään eivät kiskomisesta ja puremisesta huolimatta vaihtaneet omistajaa, otti apina jälleen kohteekseen vesipullon. Kun vanhat konstit eivät vieläkään tehonneet, turhautui apina silmin nähden. Se otti kaksin käsin kiinni vesipullosta ja ravisti sitä raivokkaasti hampaat irvessä. Se oli kuin pieni lapsi, joka ei saa tahtoaan läpi.

Riikan kuva

Riikan kuva

Riikan kuva

Seurasimme polkua läpi metsän ja yli keinuvien riippusiltojen. Haukoin henkeäni ihastuksesta katsellessani mutkarunkoisia puita, solisevaa puroa ja oransseja kalliorinteitä, jotka nousivat karuina ja kuivina rehevän metsän yläpuolelle. Eri osissa aluetta oli erilaisia apinoita tai niiden kaltaisia otuksia: kleptomaaniapinat ja kuningas Julienin sukulaiset tykkäsivät asua lähellä polkua metsän rehevissä osissa, pienet oravan näköiset ja kokoiset karvapallot pitivät enemmän kallioisista alueista. En osannut päättää, minkälaisten apinoiden seuraan olisin liittynyt. 

Riikan kuva

Riikan kuva

Riikan kuva

Ennen Pretoriaan paluuta kävimme ostamassa lähes viimeiset tuliaisemme ja monen monituisia heräteostoksia. Taktiikka oli selvä jo ennen suureen myyntikojujen täyttämään halliin astumista: älä osta mitään ensimmäisistä kojuista, sillä niissä hinnat ovat vähintään viisinkertaiset hallin takaosaan verrattuna. Älä katso sivuille, älä katso tavaroita, älä koske mihinkään, älä hiljennä vauhtia. Taktiikka toimi mutta hallin takaosan myyjillä oli omat taktiikkansa: ”Sinun täytyy tukea meitä, tämä on meidän ainoa elinkeinomme!”, ”Tule tänne, lupaan myydä erikoishintaan”, ”Katsele vain rauhassa, tule peremmälle, ei mitään kiirettä… Tässä olisi tällainen koru. Ja tässä patsas. Mitä olet etsimässä? Olisiko tämä kiva?” Heidän taktiikkansa ei toiminut, mutta siitä huolimatta palasin autoon mukanani muovikassillinen tavaraa. Minulla taisi olla yhtä paljon itsehillintää, kuin Paulan vesipulloa riuhtoneella apinalla konsanaan.