Lohikäärmevuori

27.-28.3.2014

Ajatus ratsastuksesta ja kaipuu hevosen selkään oli vaivannut koko suomalaisryhmämme mieltä edellisestä ratsastusretkestä lähtien. Paulan kanssa olimme yrittäneet vähentää kaipuuta käymällä melko lähellä Pretoriaa olevalla tallilla. Villieläinten keskellä ratsastamisen ja laukkaamisen jälkeen laiskan ponin kanssa hiekkakentän kiertäminen ei kuitenkaan tähän tautiin tuonut parannusta. KJ tuli avuksemme. Hän oli vasta perustanut oman matkafirman, jonka päätimme laittaa tulikokeeseen: Halusimme vaeltamaan ja ratsastamaan Drakensbergiin. Drakensberg on Pretoriasta noin neljänsadan kilometrin päässä oleva vuoristo, joka on saanut nimensä makaavaa lohikäärmettä muistuttavasta muodostaan. Odotin kohtaamista tuon taruolennon kanssa suurella innolla ja mielenkiinnolla.

Lähdimme matkaan torstaina pahimman iltapäiväruuhkan aikaan. Vaikka matka oli pitkä, kului aika uskomattoman nopeasti maisemia katsellessa: Milloin tien varsilla näkyi äärettömyyksiin jatkuvia maissipeltoja, milloin hämmästelimme pellinpalasista rakennettuja hökkelikyliä. Monen kilometrin ajan tietä reunusti valkoisten ja vaaleanpunaisten kukkien meri, joka sai maiseman näyttämään unenomaiselta. Kontrasti hentojen kukkien ja niiden ohi porhaltavien rekkojen välillä oli hämmentävä. 

 

Kauneuden vastapainona koin matkalla myös suuria kauhun hetkiä. Ensimmäinen hetki koitti pysähtyessämme huoltoasemalla. Ostin koko elämäni kamalimmat ranskalaiset perunat. Perunat olivat melkein sormen paksuisia veteliä puikuloita, jotka maistuivat rasvalle ja tukkeutuville verisuonille. Perunan ja mausteiden maku oli kadonnut jonnekin. Tästä huolimatta söin annoksen viimeistä perunaa myöten. Tämän jälkeen ranskalaisten näkemisestä, haistamisesta tai ajattelemisesta tuli huono olo. Pysähtyessämme toisella huoltoasemalla pimeän jo laskeuduttua toi hampurilaisannosmainosten katsominenkin mieleen nuo kammottavat ranskalaiset. Toinen kauhun hetki koitti poistuessamme huoltoasemalta. Ilmassa lähellä yön tummansiniseen kaapuun pukeutunutta horisonttia leijui risti. Se loisti kirkkaana ja aavemaisena pienen kaupungin yläpuolella kuin sitä vartioiden. Taivas oli yhtä tumma kuin vuori, jolle risti oli pystytetty. Jatkaessamme matkaa tuntui, kuin risti olisi seurannut kulkuamme katseellaan.

Olimme jo nousseet melko korkealle merenpinnan yläpuolelle, kun vuoristo alkoi näyttää todellisia kasvojaan. Ensimmäiseksi tuli kylmä. Keskimmäiset varpaani alkoivat muuttua valkoisiksi ja fleece oli laitettava päälle. Sitten tielle laskeutui hernerokkasumu. Välillä tietä ei näkynyt lainkaan. Ei sen reunoja, ei sitä, minne se jatkui, ei mitään. Kaikeksi onneksi olin puoliunessa, enkä ymmärtänyt tilanteen todellisuutta. Minulle tuo vaippa oli vain unettava valkoinen vaippa, joka peitti auton ja kaiken sen ympärillä. Perille majapaikkaamme päästyämme huokaisivat kaikki helpotuksesta - niin myös Nukku-Matti, joka oli jo pitkään tehnyt töitä kanssani.

Aamu oli viileä. Kaste peitti nurmikkoa ja vuoret, joita emme tullessamme olleet nähneet, kohosivat ympärillämme aamu-usvaan peittyneinä. KG oli laittamassa aamiaista keittiössä. Tämä päivä meidän oli määrä vaeltaa jalkapatikassa.

Reitti, jonka vaelsimme, oli kahdeksan kilometriä pitkä polku keskellä maisemia, joiden perusteella meidän olisi voinut luulla siirtyneen Keski-Maahan. Polku mutkitteli yli vihreiden nummikumpareiden, alas pieniin laaksoihin ja taas ylös seuraavalle kumpareelle. Erilaisia vihreän sävyjä olisi voinut nimetä kymmenittäin. Pitkät heinät huojuivat vienossa tuulessa. Kirkkaan vaaleanpunaiset ja keltaiset jämäkkävartiset kukat nuokkuivat polun varrella. Niiden joukossa oli kanervia. Ne olivat hienoisesti erilaisia, kuin kotoiset suomalaiset kanervat, mutta niiden rakenne, lehdet ja kukkien muoto ja väri toivat mieleen mustikkaretket Suomessa. Miten yksi kasvi voi herättää niin suurta koti-ikävää ja ylpeyttä suomalaisesta luonnosta. 

Kolmessa ilmansuunnassa ympärillämme heinämaton peittämät kummut kasvoivat vuoriksi. Myös niiden rinteet leikittelivät eri vihreän sävyillä saaden vuoret näyttämään pehmoisilta kummuilta. Siellä täällä vihreän keskellä oli kuitenkin paljaita kalliokaistaleita, jotka tuota pehmeää taustaansa vasten näyttivät kovilta ja raaoilta paljastaen vihreän huovan vain valeasuksi. Vuorten juurella virtasi joki mutkitellen oman mielensä mukaan pitkin maisemaa. Keskellä rauhallista kumpuilevaa maisemaa maa näytti revenneen joen tieltä jättäen sen putoamaan vesiputouksena terävälaitaisen kallion päältä alas repeämään, jossa se jatkoi tyytyväisenä matkaansa. Annoimme joen jatkaa matkaansa pitkin kanjonia, joka peittyi kauempana pilvimäiseen pensaiden ja puiden peittoon ja seurasimme polkuamme joka johti meidät jokea seuraillen kohti nummia. Joki solisi koko matkan ajan oikealla puolellamme niin kutsuvasti, että päätimme poiketa pariin otteeseen reitiltämme vain päästäksemme lähemmäs jokea. 

 Minua on aina ärsyttänyt sanonta ”luonto (vai oliko se nyt metsä) on suomalaisten kirkko”. Sanonta on kuulostanut mielestäni ylimieliseltä: eiväthän ne muut ymmärrä hyvän päälle, me suomalaiset olemme toista maata. Tänään havahduin ajattelemasta tuota sanontaa. Olimme pysähtyneet joen rannalle. KG oli jäänyt tukevalle maalle, minä ja Paula istuimme omilla kallionlohkareillamme ja lepuutimme silmiämme ja mieltämme solisevaa virtaa katsellen ja kuunnellen. Pilvisen taivaan luoma valo leikitteli vedessä ja maalasi kuvioita tasaisille kiville vedenpinnan alla. Vastarannalla oli leikkimökin kokoinen pyöreähkö kivi, joka oli sonnustautunut ohutlehtisen kasvin muodostamaan panssaripaitaan. Näytti siltä, kuin kivi olisi kasvanut suomuja. 

 

Sitten paikalle tuli joukko paikallisia minun ikiäni olevia nuoria. Heidän tulonsa kuuli jo kaukaa: huutoa ja kiljahduksia, kailotusta ja naurun remakkaa. Joen rannalle päästyään he asettuivat poseeraamaan kallioille, asettivat etu- ja keskisormensa japanilaiseen valokuvausasentoon ja räpsäisivät kuvan älypuhelimellaan. Luonto oli nyt nähty ja koettu, olihan sen kanssa otettu yhteiskuva. Ilmeeni heidän suuntaansa oli varmaankin kuin hartaalla uskovaisella, joka istuu kirkon penkissä turistilauman kulkiessa ohi toisilleen puhua purpattaen risteistä ja alttaritauluista kuvia ottaen.

Myöhemmin KG:n kanssa käyty keskustelu auttoi ymmärtämään paikallisten suhtautumista luontoon. Opetuksen laatu riippuu koulusta. Apartheidin aikaan ja ehkä jossain määrin nykyäänkin ”mustien kouluissa” ei oppilaita viety lainakaan luontoon. Siinä missä valkoiset oppilaat tunsivat nimeltä ja ulkonäöltä jokaisen ison nisäkkään ja liudan muita eläimiä ja kasveja, ei mustilla oppilailla ollut niistä minkäänlaista tietoa. Kuinka voit arvostaa ja kunnioittaa jotakin, mistä et tiedä juuri mitään?

 KG kertoi muistavansa yhden ainoan retken opiskelunsa ajalta. Se oli ollut päivävaellus. Vaikka retki ei ollut mikään unelmien täyttymys silloin ollutkaan, oli siitä jäänyt ajatuksen siemen: vaeltaminen on siistiä! Tuon saman siemenen hän kertoi löytäneensä istuessamme kallioilla evästauolla luonnon ympäröidessä meidät ja joen kohistessa villinä alapuolellamme.

Kahlaaminen samaisessa joessa pitkähkön kävelyn jälkeen toi saman ajatuksen minun mieleeni. Vettä oli toisin paikoin nilkkoihin, toisin paikoin se olisi yltänyt yli shortsien lahkeiden. Seurasin jokea kiveltä toiselle hyppien, välillä maan kautta kiertäen ja oksia ja hämähäkin verkkoja väistellen. Olisi ollut hauskaa seurata jokea niin pitkälle kuin pystyi. Aika ei ole aina puolellamme.

Vaellusreittimme pääkohde oli vesiputous, joka KG:n mukaan oli ikuisen nuoruuden lähde. Putouksen ympärille oli kasvanut viidakkomaisen kostea ja rehevä metsä, jossa puut kasvoivat mutkitellen kohti taivaita vihreän sammalen peittäessä niiden runkoa. Paksut puuvartiset liaanit (tai sellaisia ne minun silmissäni olivat) kiemurtelivat puiden ja itsenä ympärille kiertyneinä. Metsässä oli aivan erilainen ilmasto ja tunnelma kuin nummella, jolta olimme tulleet. Siellä oli hämärää, kosteaa ja viileää. Vesiputous kohisi tuon taianomaisen metsikön keskellä. Ilma putouksen lähellä oli raikasta, pienen pieniä vesipisaroita täynnä. Vesi laskeutui kuin läpikuultava kangas, joka hajosi kirkkaiksi jalokiviksi sen osuessa kiviin ja kallioseinämiin.

 

Paluumatkalla silmiemme eteen aukesi avara maisema, joka toi mieleeni Muumilaakson. Joen halkomaa laaksoa ympäröivät vuoret ja niiden takana siinsi sininen maisema, jossa vuoret jatkuivat horisonttiin saakka. Noustessamme polkua pitkin erään kumpareen päälle huomasimme lauman hevosia laiduntavan polullamme. Lauma oli melko vaatimaton: neljä hevosta ja yksi aasi, joka näytti tuntevan olonsa hyvin kotoisaksi hevosten joukossa. Aluksi hevoset ja aasi olivat epäluuloisia ja arkoja meitä kohtaan mutta Paula voitti niiden luottamuksen puolelleen. Hän lähestyi yhtä hevosista tarjoten sille heinätuppoa. Ensin hevonen lähestyi uteliaana mutta loikkasi saman tien kauemmas. heinätuppo kuitenkin houkutteli sitä sen verran, että hevonen tuli lähemmäs ja jäi syömään heinää aivan Paulan viereen. Hetken kuluttua hevonen söi Paulan kädestä ja kohta muutkin hevoset voittivat epäluulonsa. Ne kerääntyivät luoksemme, antoivat meidän rapsuttaa itseään ja yrittivät hamuta reppujamme eväsomeniemme puoleensa vetäminä. Tässä oli jo hieman esimakua kahdesta seuraavasta päivästä.