Ronsuja ja napinoita

17.3.2014

Olen rakastunut. Tämä on rakkautta ensi silmäyksellä. En halua koskaan päästää sinua käsistäni. Tulemme jakamaan unohtumattomia hetkiä ja kokemuksia yhdessä. Jaan koko loppuelämäni, tai ainakin seuraavat kymmenen vuotta, kanssasi. Ei ole paikkaa, minne en menisi ilman sinua - paitsi paikkoihin, joissa minun täytyy pelätä, että menet rikki tai joku varastaa sinut. Mutta kultaseni, voitko tarkentaa siihen lintuun, ei sähköjohtoon sen takana? Ei täällä ole niin pimeää, ei me tarvita salamaa! Oletko kyllästynyt takapihan pensaisiin ja puluihin? Mennään kuvaamaan norsuja ja apinoita.

Valokuvausharrastajan uskottavuus riippuu kameralaukun koosta. Tämän säännön mukaan näytin vähintään National Geographicin kuvaajalta noustessani aamulla kohti norsupuistoa suuntaavaan autoon. Kuskinamme oli jo Pilanesbergin retkeltä tuttu KG: palloa muistuttava mies, jonka seurassa vatsalihakset olivat jatkuvassa treenissä ja jonka puhetta tokaisut ”Dude!” ja ”Hey määään!” maustoivat. Radiossa soi vähän väliä reggae, jota mies rytmitti käsiään taputtamalla, edes takaisin paikallaan hytkymällä ja omilla hullunkurisilla tanssiliikkeillään. Parempaa matkaseuraa emme olisi voineet toivoa.  

Paulan kuva

Päivän eläinannostuksen aloitimme norsuilla. Ajoimme pienen norsupuiston pihaan ja allekirjoitimme lomakkeet, joissa lupasimme, ettemme peri korvauksia mistään ja että kaikki vahingot mukaan lukien norsun alle joutuminen on omalla vastuullamme. Ehkä asia oli ilmaistu kauniimmin, olisin voinut lukea paperin huolellisemmin. Safariautossa oli autolastimme lisäksi vain yksi pariskunta. Loistavaa, tilaa kuvata myös autossa olisi yllin kyllin.

Puistossa asusti vain yksi aikuinen norsu kahden poikasensa kanssa. Lääniä olisi ehkä ollut useammallekin norsulle mutta olin tyytyväinen, että norsuilla oli tilaa ympärillään eikä niitä oltu ahdettu eläintarhamaisesti niiden normaalia elämää rajoittavaan tilaan. Safariauto pomppi kuoppaisella tiellä ja kuulosti kummastuttavan paljon vanhalta traktorilta. Olin jännittynyt ja innoissani. Kaikki ympärillä näytti uskomattoman kauniilta Pretorian pienissä piireissä vietetyn viikon jälkeen. Punaiset sirot kukat pistivät esiin sieltä täältä heinikosta ja oranssit perhoset lentelivät niiden yllä. Ympärillä levittäytyi tasainen pitkäheinäinen savanni, jonka takana kohosi vehreiden rinteiden muuri. Savannilla kasvoi mutkaisia akasiapuita ja toisella puolella tietä niiden alla laidunsi lehmälauma.

Emme olleet ajaneet pitkäänkään, kun oppaamme näki norsuperheen tien oikealla puolella. Opas neuvoi meitä olemaan koskematta norsujen häntiin ja kehotti pysymään loitommalla norsunpoikasista, jotka olivat hieman arvaamattomia ja jotka halusivat leikkiä kaikella. Vasta nyt tajusin, että olimme oikeasti menossa aivan norsujen lähelle. Koppasin kameran käteeni ja seurasin opasta läpi polviin asti ylettyvän heinikon. Norsut olivat syömässä akasiapuuta. Ne eivät tyytyneet riipimään vain lehtiä tai pieniä risuja, vaan repivät puusta irti käsivarren paksuisia oksia. Kuinka kauniisti tuohon kärsään voisikaan zoomata! Kamerani ei ollut samaa mieltä. Muistin jättäneeni muistikortin toiseen kameraani kameralaukkuun, joka kökötti edelleen autossa. KG kävi hakemassa laukkuni ja otti muistikortilla nyt ladatun kamerani ottaakseen kuvan minusta silittämässä norsua. Kamera ei inahtanutkaan. Siirsin muistikortin takaisin toiseen kameraani, joka ei sekään suostunut sanomaan minulle mitään. Eilen kaikki oli ollut kunnossa. Olin ottanut kuvia molemmilla kameroilla ja siirtänyt ne koneelle… minne oli eilen toimineen muistikortin jättänyt. Molemmat kamerani olivat siis toimintakyvyttömiä, koska kahdesta muistikortista kädessäni oli se, joka ei toiminut. Tulipahan jälleen kerran todistettua, että pienissä on voimaa! Samaa lienee Akilleskin aikoinaan miettinyt, jos sellaista sodan melskeessä ehti tekemään.

Loppujen lopuksi oli helpottavaa, kun ei tarvinnut keskittyä vain uuteen elämänsä rakkauteen vaan pystyi osoittamaan koko mielenkiintonsa edessään puuta edelleen repiviin norsuihin. Norsun vieressä seisoessani olin ollut pakahtua ihastuksesta. Norsun nahka näytti kaukaa katsottuna ryppyiseltä ja pehmoiselta. Kun sitä kosketti sormillaan, tuntui se kuitenkin koiran polkuanturalta tai paljasvarpaisen kesän jälkeiseltä kantapäältä. Siinä oli syviä uurteita, jotka risteilivät kuin purot pitkin harmaata nahkaa. Samanlaisia uurteita on ihmisenkin iholla, mutta norsun uurteet olivat kuin suurennoskuvia ihmisen vastaavista. Kuten ihmisellä, on myös norsulla karvapeite. Mustat kovat karvat törröttivät harvakseltaan uurrepurojen varrella, eivätkä näyttäneet lainkaan norsun nahkaan kuuluvilta. Liu’utin kättäni norsun nahkaa pitkin sen korvien alle. Ohuet nahkaiset korvanlehdet läpsyivät kämmenselkääni vasten.

Riikan kuva

Paulan kuva

Riikan kuva

Norsu ei tuntunut olevan millänsäkään läsnäolostani. Se jatkoi puun oksien ahtamista suuhunsa ja pureskeli niitä unisen näköisenä. Sillä oli uskomattoman pitkät silmäripset. Ne olivat tummat ja ne laskeutuivat kaarena eläimen valtavien silmien yli. Tuollaisista silmäripsistä olisi Bambikin kateellinen! Silmät olivat tummat ja tulkitsemattomat. Millainen kaunotar norsu olikaan! Ja millaisia lähikuvia sen silmistä ja ihosta olisikaan saanut, jos kamerani olisi ollut toimintakunnossa.

Norsuemon lapset olivat perineet äitinsä kauneuden. Ne seisoivat aivan äitinsä vieressä ja touhusivat omien puidensa kanssa. En ollut koskaan aikaisemmin ajatellut, millainen menetys on, että ihmisillä ei ole kärsää. Itse asiassa olin luullut sen olevan hännän kaltainen lisäke, josta on kyllä hyötyä mutta jota ilmankin pärjää. Kun katselin, kuinka poikaset kiersivät kärsänsä halon kokoisen oksan ympärille, väänsivät sen poikki kärsäänsä vipuvartena käyttäen ja sullovat kokonaisen oksan kurkkuunsa asti, aloin ymmärtää, että tuo raaja oli silkkaa lihasta ja notkeutta. Se oli myös yllättävän näppärä. Kärsän pää muistutti ihmisen kättä, kun sillä tehdään ankkaa esittäviä varjokuvia. Sillä sai kätevästi kaiveltua oksan palaset hampaiden välistä, sillä sai rapsutettua itseään ja ennen kaikkea sillä olisi voinut tehdä ankkaa muistuttavia varjokuvia. Kärsän päällä olisi siis voinut tehdä kaikkea, mitä lapasiin laitetuilla ihmiskäsilläkin.

Paulan kuva

Paulan kuva

Niin kuin monta muutakin asiaa, olisin voinut katsella tuota kärsätyöskentelyä koko loppu päivän. Opas oli kuitenkin eri mieltä. Ollessani vielä täysin norsun lumoissa, ilmoitti opas, että aikaa norsujen katseluun oli kaksi minuuttia. Näin kiireiseen oppaaseen tai aikatauluun en ollut törmännyt vielä missään vaiheessa. Norsut jäivät nauttimaan ateriastaan meidän pakkautuessa takaisin safariautoomme. Ymmärsin kyllä, että norsuille täytyi jättää omaa aikaa ja että muitakin turistiryhmiä oli tulossa, mutta kuvittelin, että olisimme ajaneet vielä hetken aikaa puistossa. Toiveisiini ei kuitenkaan vastattu, vaan käännyimme takaisin. Sääli.

Norsut eivät olleet ainoat päivän ohjelmaan kuuluvat eläimet. Lähellä norsupuistoa oli apinoiden suojelualue. Suojelualue oli tarkoitettu apinoille, jotka olivat aikaisemmin olleet lemmikkejä ja joita ei tämän takia voitu enää päästää villiin luontoon. Tämä ei ollut apinoille suuri menetys, sillä suojelualue oli kuin apinoiden paratiisi liaaneineen ja vehreääkin vehreämpine kasvillisuuksineen. Kirkasvetinen puro virtasi läpi alueen täyttäen muuten lintujen huudoista ja lehvien kahinasta täyden ilman solinallaan. Apinoita ruokittiin niille rakennetuilla ruokinta-alustoilla, mistä villit apinat olisivat varmaankin olleet hyvin kateellisia.

Suojelualueen apinoilla oli lisäksi läjäpäin enemmän kännyköitä, avaimia ja muuta roinaa, kuin villieläimet osaisivat edes kuvitella. Puistoon menijöitä oli varoitettu siten, että olisi voinut kuvitella, että siellä olisi apinoiden sijaan asunut Hannibal Lecter: taskut täytyi tyhjentää, mitään ei saanut kantaa käsissään ja jos jotain kantoi käsissään, oli siitä pidettävä kiinni kynsin hampain. Laitoin reppuni autoon, lompakon suojelualueen kahvion lukolliseen lokeroon ja lokeron avaimen sukkaani. Eihän se mukavalta tuntunut jalkapohjaani vasten mutta eipähän ainakaan varastettaisi.

Meidän ei tarvinnut kävellä kauaskaan, kun apinat jo olivat ympärillämme. Ne kiipeilivät uteliaan näköisinä laudoista rakennetun polun kaiteilla ja tutkivat silmä kovana, mitä meillä oli käsissämme. Paulalla oli mukanaan vesipullo ja aurinkolasit. Pieni apina, joka oli kuin suoraan Pirates of the Caribbean -elokuvista tuli hänen luokseen ja tarttui kiinni vesipullosta. Apina yritti vääntää pulloa Paulan sormista, purra pullonkorkkia ja itse pulloa ja vääntää hieman lisää. Kun se ei saanut pulloa itselleen, vaihtoi se kohteekseen Paulan aurinkolasit. Kun nekään eivät kiskomisesta ja puremisesta huolimatta vaihtaneet omistajaa, otti apina jälleen kohteekseen vesipullon. Kun vanhat konstit eivät vieläkään tehonneet, turhautui apina silmin nähden. Se otti kaksin käsin kiinni vesipullosta ja ravisti sitä raivokkaasti hampaat irvessä. Se oli kuin pieni lapsi, joka ei saa tahtoaan läpi.

Riikan kuva

Riikan kuva

Riikan kuva

Seurasimme polkua läpi metsän ja yli keinuvien riippusiltojen. Haukoin henkeäni ihastuksesta katsellessani mutkarunkoisia puita, solisevaa puroa ja oransseja kalliorinteitä, jotka nousivat karuina ja kuivina rehevän metsän yläpuolelle. Eri osissa aluetta oli erilaisia apinoita tai niiden kaltaisia otuksia: kleptomaaniapinat ja kuningas Julienin sukulaiset tykkäsivät asua lähellä polkua metsän rehevissä osissa, pienet oravan näköiset ja kokoiset karvapallot pitivät enemmän kallioisista alueista. En osannut päättää, minkälaisten apinoiden seuraan olisin liittynyt. 

Riikan kuva

Riikan kuva

Riikan kuva

Ennen Pretoriaan paluuta kävimme ostamassa lähes viimeiset tuliaisemme ja monen monituisia heräteostoksia. Taktiikka oli selvä jo ennen suureen myyntikojujen täyttämään halliin astumista: älä osta mitään ensimmäisistä kojuista, sillä niissä hinnat ovat vähintään viisinkertaiset hallin takaosaan verrattuna. Älä katso sivuille, älä katso tavaroita, älä koske mihinkään, älä hiljennä vauhtia. Taktiikka toimi mutta hallin takaosan myyjillä oli omat taktiikkansa: ”Sinun täytyy tukea meitä, tämä on meidän ainoa elinkeinomme!”, ”Tule tänne, lupaan myydä erikoishintaan”, ”Katsele vain rauhassa, tule peremmälle, ei mitään kiirettä… Tässä olisi tällainen koru. Ja tässä patsas. Mitä olet etsimässä? Olisiko tämä kiva?” Heidän taktiikkansa ei toiminut, mutta siitä huolimatta palasin autoon mukanani muovikassillinen tavaraa. Minulla taisi olla yhtä paljon itsehillintää, kuin Paulan vesipulloa riuhtoneella apinalla konsanaan.