Horse back Africa

8.3.2014

Kello puoli yhdeksän kolme suomalaista odotti malttamattomina Hatfieldin juna-asemalla. Jännitys syyhytti kämmeniä ja sai katseen hakemaan autoa, joka meitä tulisi hakemaan. Pian aseman pihaan ajoikin pakettiauto, josta nousi nuori mies. Mies käveli suoraan meitä kohti ja kysyi, olimmeko ne, jotka olivat tulossa Horse Back Africaan. Olimme me.

En oikein tiennyt itsekään, mitä odottaa tuolta päivältä tai perheyritykseltä, jonka ratsastusretkelle olimme menossa. Ajaessamme tilalle, näimme kaksi tallirakennusta täynnä kauniita, hoikkia hevosia. Kun kysyimme, montako hevosta paikassa on, saimme vastaukseksi vähän päälle kolmekymmentä. Olin jo nyt täpinöissäni ja valmis hyppäämään hevosen selkään. Ei sillä, että olisin osannut ratsastaa. Olin ratsastellut kymmenisen kertaa itseäni vanhemmalla herttaisella Kami-papalla ja pari kertaa ponilla. Tiesin suurin piirtein, miten itseään on nostettava satulasta hevosen ravatessa, jotta takapuoleen ei sattuisi. Ohjistakin ehkä osaisin pitää kiinni, kun pari kertaa pyörittelisin niitä sormieni välissä.

Kun edellisen kerran osallistuin vastaavanlaiselle ratsastusretkelle, yritti Lukas-ponini syödä kaiken polun varrelta heinänkorsista tammenlehtiin. Loppujen lopuksi se melkein pillastutti edessään kulkevan ponin yrittämällä syödä sen hännän. Emme puhuneet samaa kieltä kaviojalkaisten otusten kanssa, se oli selvää. Se myös sai huolestuneisuuteni nostamaan päätään odottaessamme ratsastuksemme alkua.

Paikan isäntä tiesi kuitenkin, kuinka epävarmoja eläimiä käsitellään. Hän istutti meidät keskelle kaunista paratiisimaista puutarhaansa ja kertoi, kuinka hevosten kanssa tulisi toimia:

Hevoset ovat hierarkiariippuvaisia eläimiä. Ne testaavat lauman välistä hierarkiaa joka päivä tuuppimalla ja pomottamalla toisiaan. Jos haluat tietää hevoslauman hierarkiamaailman uusimmat uutiset, seuraa niitä, kun ne kulkevat jonossa esimerkiksi juomapaikalle: hevoset kulkevat nokkimisjärjestyksessään alfanaaraan pitäessä johtopaikkaa. Laumatoveri, jonka takapuolen näet, on sinua ylemmällä hierarkiaportaalla. Mitä hevoset ajattelevat ihmisestä? Se on kalkkuna. Pieni, mitätön otus, jota voi pomottaa miten tahansa. Vai voiko sittenkään? Mitä jos kalkkuna ei suostukaan pomottamiseen ja asettuu jonossa sinun eteesi? Silloin kalkkuna on sinua ylempi.

Sääntö 1. Ole ryhdikäs ja itsevarman näköinen hevosen läheisyydessä. Älä näytä kalkkunalta.

Sääntö 2. Taluttaessasi hevosta, kulje sen edellä: sinä johdat hevosta ja sen kuuluu seurata sinua.

Sääntö 3. Älä anna hevosen syödä silloin, kun se itse niin haluaa. Hevosen maha on täynnä jo lähtiessä, sillä ei ole nälkä.

Sääntö 4. Pysähtyessämme katsomaan villieläimiä, anna hevosen syödä. Kalkkuna päättää, koska syödään.

Kuuntelin tarkasti ja yritin painaa mieleen kaiken kuulemani. Välillä keskittymiseni herpaantui ja jäin katselemaan miehen takana nurmikolla vapaana juoksentelevia kaneja. Keskity Taru! Mies todella tiesi hevosista ja ymmärsi niitä. Hevonen on eläin ja sillä on oma käytöksensä. Jos hevosen kanssa haluaa tulla toimeen, on sen luontaista käytöstä ymmärrettävä. Siellä se musta kani taas juoksee!

Sain hevosekseni valko-mustakirjavan hevosen nimeltä Grace. Grace oli lempeä ja rauhallinen neiti, joka ei juuri vaivautunut testaamaan, kumpi kulkisi juomapaikalle ensimmäisenä. Sopi minulle. Poiketen kaikista edellisistä ratsastuskerroistani, oli tällä kertaa allani lännensatula. Jo ensi-istumalta se tuntui mukavalta kuin nojatuoli. Lännen tyylin mukaisesti ei ohjistakaan pidetty kaksin käsin, vaan niihin tartuttiin rennosti toisella kädellä toisen käden lekotellessa rennosti jalan päällä. Ohjat roikkuivat löysinä hevosen kaulaa vasten. Tämä tuntui oikealta tavalta ratsastaa.

Heti tilan vierestä alkoi tilan omistuksessa oleva suojelualue. Ratsastimme jonossa hevosen liikkeisiin ja maiseman ihanuuteen totutellen. Varsin pian meille selvisi, mikä etu oli olla maastossa hevosen selässä. Villieläimillä on kaksi reagointitapaa: juokse tai taistele. Yleensä ensimmäinen vaihtoehto vie voiton, etenkin jos villieläintä lähestyy pedon näköinen eläin. Mistä tunnistat pedon? Se ei syö heinää, se katsoo sinua ja sillä on silmät naaman etupuolella, ei molemmilla puolilla päätä. Tämä sääntö pätee niin leijoniin kuin ihmisiinkin. Jos ihminen yrittää lähestyä villieläintä, on juokseminen ensimmäinen heinänpurijan mieleen tuleva vaihtoehto. Mutta jos ihminen on hevosen selässä, on se osa hevosta. Hevonen syö heinää, sillä on silmät molemmilla puolilla naamaa: se ei siis ole peto. Kun ratsastimme vesiantiloopin viereen, ei se lähtenyt karkuun. Siinä me katselimme toisiamme silmästä silmään, me kaksi heinänsyöjää.

 

Päivän mestarin titteli oli luvattu sille, joka ensimmäisenä näkisi kirahvin. Katselin silmä kovana pensaikoita ja yritin tavoittaa katseellani pitkää kirjavaa kaulaa. Mutta Paulalla on äärimmäiseen tarkkuuteen kehittynyt seepra- ja kirahvisilmä. Kirahvi seisoi keskellä matalaa puustoa ja mutusteli puiden lehtiä. Ratsastimme lähemmäs ja kirahvi jatkoi syömistään. Se seisoi muutaman metrin päässä meistä, pureskeli ruokaansa kaikessa rauhassa ja katseli meitä pitkien silmäripsiensä välistä. Olin kuvitellut kirahvien kuuluvan samaan porukkaan hevosten kanssa, mutta oppaamme kertoi kirahvin olevan märehtijä. Ja totta tosiaan, kun kirahvi oli saanut pureskeltua ruokansa, näimme ruokapalan hulahtavan sen pitkän kaulan läpi alas ja hetken päästä tulevan takaisin. 

Matkamme hevosten kanssa jatkui. Grace piti minua selvästi edelleen kalkkunana. Se ei halunnut mennä reittiä, jolla oli esteitä, kun yhtä hyvin esteet pystyi kiertämään. Se olisi halunnut vaihtaa tämän tästä kulkujärjestystä ja ohittaa hienovaraisesti muut hevoset. Onnekseni se ei päättänyt ottaa kaikkea iloa irti selässään keikkuvasta kalkkunasta, kun oppaamme ilmoitti, että olisi aika opetella laukkaamaan. Edelläni olevat hevoset alkoivat laukata ja vuoronsa tultua yltyi myös Grace laukkaan. Voi sitä kauhun määrää. Pompin satulassa kuin täyteen pakattu hiekkasäkki. Jalkani yritti karata jalustimesta. Ohjani olivat liian löysät vauhdin hidastamiseen. Mistä tässä kuuluisi pitää kiinni vai kuuluiko pitää mistään? Toinen laukkakokeilu ei ollut ensimmäistä parempi. Toisaalta pysyin selässä, olisin siis varmaan voinut ratsastaa huonomminkin.

Ylitimme pelottavan pehmeähiekkaisia rinteitä, loiskuttelimme pienen lammen rantakaislikossa ja suuntasimme kohti pitkää ruohoa kasvavaa savannia. Ohittaessamme korkeuksiinsa nousevaa ruosteenväristä kalliota leijaili sieraimiimme mitä ihanin ja raikkain tuoksu. Tuoksu oli tuttu mutta en saanut siitä kiinni. Se toi mieleen kevään, Petteri Kaniinin ja oli kuin tuoksuksi tiivistettyä onnea. Tuoksu tuli meitä ympäröivistä vaatimattoman näköisistä pensaista, joissa oli pienen pieniä keltaisia kukkia. Kukkia tuskin erotti. Opas kertoi pensaan olevan jonkin sortin villilaventeli. Tämän pensaan lehdistä tehtiin laventelihajuvedet. Ja toden totta, kun puusta poimi lehden ja sen murskasi sormiensa välissä, levisi ilmaan ihana laventelin tuoksu. Tuossa tuoksussa lienee ollut myös huumaavia yhdisteitä, sillä äkkiä olo tuntui kevyemmältä ja maailma onnellisemmalta. En olisi ihmetellyt, jos olisin nähnyt Petteri Kaniinin kököttämässä sininen takki päällään puputtamassa porkkanaa.

Pidimme ohjia löysinä ja annoimme hevosten katsoa itse reittiään ja päättää, mihin jalka asettaa. Maasto oli kivinen ja siellä täällä oli rinteitä noustavana ja laskettavana. Luotin täysin Graceen. Se tunsi maaston minua paremmin eikä tarvinnut turistin opastusta. Minusta tällainen ihmisen ja hevosen välinen yhteistyö oli hienoa. Ihminen päätti suuren mittakaavan, eli minne oltiin menossa, hevonen teki käytännön työn. Koska Grace muiden tilan hevosten tavoin ei ollut kasvanut kouluratsastushevosten tiukkojen ohjien ja tarkkojen ohjeiden maailmassa, totteli se ohjiakin kuin ajatusta.

Taivaalle alkoi kertyä tummia pilviä kun nousimme pitkän ruohon peittämää rinnettä. En kiinnittänyt huomiotani sen suuremmin taivaaseen, sillä edessämme oli gnuu-antilooppeja ja seeproja. Se oli uskomatonta. Siinä me istuimme hevostemme selässä ja seeprat tuijottivat meitä aivan vieressä. Ne eivät olleet yhtä hyväuskoisia, kuin näkemämme kirahvi, vaan tarkkailivat meitä epäluuloisina ja hyppivät metrin pari loitommas hevosistamme. Kaipa ne tiesivät kirahvia paremmin, miltä hevoseläimen kuului haista, kuulostaa ja näyttää. 

Aivan liian pian alkoi tumma taivas enteillä sadetta ja meidän oli käännyttävä paluumatkalle. Jo ennen pensaikon ja puuston suojiin pääsyämme tunsin ensimmäisten sadepisaroiden osuvan paljaille käsivarsilleni. Sade yksistäänkin on ihana asia, mutta hevosen selässä se tuntui vieläkin mukavammalta. Hymyilytti. Kun hetken päästä kuulimme ukkosen murahtelevan jossain maastonmuotojen takana, muuttui sateen aiheuttama riemu huolestumiseksi: säikkyisivätkö hevoset ukkosta? Kuin vakuudeksi ajatuksilleni tokaisi opas, että seuraavaksi laukattaisiin.

Tällä kertaa päätin olla hiljentämättä ja istua niin rennosti kuin ikinä osasin. Jos piti ehtiä ukkosen alta pois, en minä olisi hidasteena. Jälleen olin kuin satulan päällä hyppivä hiekkasäkki mutta tällä kertaa oli hiekkaa vajutettu. Mikä vapauden tunne! Osasin laukata, tai ainakin nautin siitä! Talleille päästyämme taivas repesi ja kaatoi pienen lammen verran vettä tilan päälle. Kun kysyimme, miten hevoset reagoivat ukkoseen ja sateeseen, vastasi opas, etteivät ne olleet millänsäkään. Turhaan pakotin itseni laukkaan mutta hyvä, että niin tein.

Alun perin olimme suunnitelleet käyvämme vain ratsastamassa mutta kun tilan omistajan tytär oli aamulla kertonut meille mahdollisuudesta osallistua kävelyretkeen leijonanpentujen kanssa, emme voineet kieltäytyä. Tosin minusta villieläinten paikka on luonnossa, joten olin melko epäileväinen kävelyn eettisyydestä. Tilan omistaja karisti epäilykset päästäni. Hän istutti meidät jälleen rinkiin ja kertoi leijonien tilanteesta Etelä-Afrikassa:

Joukko turisteja oli käynyt Krugerin luonnonpuistossa. He olivat ilokseen nähneet impalaa syövän leopardin aivan tien vieressä. Tien vieressä? Normaalisti leopardit hilaavat saaliinsa puuhun välttääkseen kilpailun toisten petojen, kuten leijonien kanssa. Missä ovat leijonat? Leijonilla on kolme suurta uhkaa.

 1. HIV. Vasta hetki sitten on huomattu, että leijonat kärsivät HI-viruksesta. Aikaisemmin koko asiaa ei ole tutkittu, joten ei ole tietoa, onko virus levinnyt vasta nyt leijoniin vain ovatko ne kärsineet siitä aina.

2.  Laajenevat maatilat. Tilat laajenevat, leijonien kodit kutistuvat. Valitettavasti leijonat eivät ymmärrä, rajatolppien merkitystä tai eroa lehmän ja gnuun välillä. Kun leijonasta tulee ongelma, soitetaan metsästäjät paikalle. Kukapa ei haluaisi leijonan taljaa lattialleen tai muiden metsästystrofeiden joukkoon.

3. Kiinalaiset. Wikipedian mukaan leijonaurokset voivat paritella jopa viisikymmentä kertaa päivässä. Kun tiedetään, millaiset markkinat on matsutakella ja sarvikuonon sarvilla ja mihin tarkoitukseen niitä käytetään, ei ole yllätys, että kiinnostus on siirtynyt juuri leijonaan.

Olin järkyttynyt. Meinasin itkeä. Ei tällaista voi olla. Niin monet kauniit eläimet on jo tapettu sukupuuttoon, pitääkö leijonienkin olla samalla listalla? Samaa olivat miettineet ilmeisesti myös tilan omistajat, sillä he osallistuivat leijonien suojeluohjelmaan. Ohjelman tarkoituksena oli kasvattaa leijonanpentuja, jotka syystä tai toisesta olivat erkaantuneet luonnosta ja normaalista leijonapopulaatiosta. Koska paikkaan oli toimitettu leijonia eri puolilta maailmaa ja Afrikkaa, taattiin ohjelmalla myös kasvatettavien leijonien geneettinen vaihtelu. Pikkuruisimmista pennuista huolehditaan ruokkimalla niitä. Kolmen-kuuden kuukauden ikäisille pennuille aletaan jo näyttää, että maailma ei lopukaan siihen mihin pihanurmi päättyy. Teini-ikään päässeet leijonat vapautetaan pienille suojelualueille, joilla on helposti kiinni napattavaa saalista, kuten impaloita. Pienet suojelualueet ovat kuin vapauden trial-versioita. Niillä opetellaan metsästystaitoja, jotka eivät teinileijonilla vielä kovin vahvalla tasolla ole. Trial-tasolla pystyy vielä epäonnistumaan, sillä leijonia pidetään silmällä. Vahingoittuneet leijonat paikataan, eikä huonoimmankaan metsästäjän anneta kuolla nälkään. Ne, jotka selviävät trial-versiosta ja näyttävät kyntensä niin metsästyksessä kuin muillakin luonnossa elämisen osa-alueilla vapautetaan isoihin luonnonpuistoihin. Prosessin aikana tuttipullosta syövästä karvapallosta kasvaa seeproja päivällisekseen saalistava peto, jolle ihminen on samanlaista riistaa kuin muutkin savannilla liikkuvat eläimet.

Leijonien kasvun pehmolelusta savannin kuninkaaksi saattoi nähdä jo tilalla. Pienimmät pennut olivat perhoskoiran kokoisia, joskin jämerämpiä ja pörröisempiä. Istuuduimme nurmikolle ja katselimme, kuinka pennut telmivät paitsi keskenään myös kahden koiran ja mangusti-Alexin kanssa. Olin häkeltynyt. Edessäni oli leijona, jonka päätä leijonanmetsästykseen jalostettu koira nuoli puhtaaksi. Toisaalla kutistetun vinttikoiran näköinen rapsutuksesta nauttiva koira kieri selällään mangustin ja toisen leijonanpennun kanssa. Oliko tämä taivaan esiaste, jossa kaikenkarvaiset eläimet olivat ystäviä keskenään. Kauempana vapaana liikuskelevat marsut touhusivat kaatuneen puunrungon ympärillä. Siellä täällä vilahti kani. Kyllä, tämän täytyi olla pala taivasta.

Ihasteluni keskellä sain käteeni tuttipullon ja hullunkurisen näköisesti suurilla tassuillaan tepasteleva leijonanpentu tuli luokseni. Se tarttui kynsillään kiinni käteeni ja alkoi ahnaasti juoda maitoa. Olin myyty! Suloisempaa otusta tuskin voi olla olemassa! 

Nämä pennut olivat vielä liian pieniä pihan ulkopuoliseen maailmaan, mutta muutaman kuukauden ikäiset pennut olivat jo konkareita. Kanssamme juomapaikalle lähti viisi eri-ikäistä pentua. Ne kisailivat keskenään ja mukanamme olevan koiran kanssa, kiipeilivät puihin ja vaanivat meitä ja toisiaan tiellä ja sen varrella olevassa heinikossa. Muilla pennuilla oli tapana kiusata pienintä pennuista. Pentupa olikin keksinyt saada huomion itselleen kiusaamisesta huolimatta. Se jättäytyi joukostamme jälkeen järsimään puunpalasta tai touhuamaan heinikkoon. Kun muut olivat menneet ohi, hyökkäsi pentu jonkun ihmislaumalaisen takapuoleen kiinni. Huomio oli taattu.

 Tilan omistaja varoitti meitä niin sanotusta McDonalds-ilmeestä. Jos pennulla oli sellainen, oli odotettavissa hyökkäys kohti jalkoja. Ei siitä sen suurempaa vahinkoa olisi tullut, mutta hyökkäyksen sai loppumaan läpsäisemällä pentua. Sama konsti ei olisi toiminut enää muutamaa viikkoa vanhempiin pentuihin. Ne olivat omassa erillisessä häkissään ja mulkoilivat häkin laidalle tulevia ihmisiä häijysti. Ne odottivat päivällistään. Mukanamme ollut mies vastasi pentujen ruokinnasta. Toisessa kädessä hänellä oli sangollinen lihaa, toisessa raippa. Miehen mennessä häkkiin alkoivat pennut kiertää häntä vähintäänkin yhtä uhkaavan näköisenä kuin ne kuuluisat hait laivan ympärillä. Jos pentu yritti varastaa ruokansa, läpsäisi mies sitä raipalla. Leijonat kiersivät ja murahtelivat syvältä kantautuvalla äänellä. Niskavillani nousivat pystyyn. Noiden kanssa ei olisi enää mukava käydä kävelemässä juomapaikalle. 

Todellisen McDonalds-ilmeen näimme vasta mennessämme katsomaan aikuista naarasleijonaa. Se odotti myös ruokaansa. Päivällisekseen se sai muutaman kilon lihanpalasen, jota se vetäytyi järsimään muutaman metrin päähän meistä. Sen hampaat leikkasivat lihaa paremmin kuin terävimmät keittiöveitset ja hetkessä liha oli kadonnut. Naaras nuoleskeli käpäliään ja kiveä, jonka päällä liha oli heti sitten maannut. Se olisi selvästi voinut syödä vielä vähän lisää. Sitten se käänsi katseensa meihin. Sen ilmeessä ei ollut minkäänlaista tulkitsemisen varaa. Jos häkin sähköistetty verkkoaita ei olisi ollut välissämme, olisimme olleet seuraava ateria sen ruokalistalla.

Leijonan ahneesta katseesta huolimatta en voinut olla kiinnittämättä kaikkea huomiotani sen silmiin. Ne olivat kuin kaksi meripihkapalloa. Ne olivat kauneimmat koskaan näkemäni silmät. Esteettisten ajatusteni takia en pärjäisi edes viittä minuuttia savannilla. En olisi kuitenkaan ainoa, herrasmiehillä olisi myös vaikeaa. Tilalla oli yksi urosleijona. Se oli komea, hyvärakenteinen ja mustaharjainen. Mutta herrasmies se ei ollut. Kun häkkiin, jonka urosleijona jakoi kahden naaraan kanssa, heitettiin lihapaloja, meni ensimmäinen lihapala urokselta sivusuun toiselle naaraista. Toisen lihapalan lentäessä häkkiin, piti uros paremmin puoliaan. Se murisi ja repi lihapalaa itselleen. Hetken aikaa leijonat kierivät maassa lihasta taistellen. Lopulta uros vei voiton. Se söi lihaa kaikessa rauhassa ylhäisessä yksinäisyydessään - kunnes se kuuli traktorin äänen. Ei uskoisi, mutta traktori kuulostaa melko paljon leijonan murinalta. Uros vastasi tuon toisen urosleijonan ääntelyyn murisemalla niin matalalla ja uhkaavalla äänellä, että sen täytyi kummuta jostain mahalaukun pohjalta.

Siinä missä urokset eivät herrasmiehen kunniakirjoja tavoitelleet, eivät naaraat olleet kovin kiinnostuneita parhaan äidin tittelistä. Tilan isäntä kertoi, että suurin osa leijonanpennuista kuolee luonnossa. Ne saalistetaan, ne tapetaan, jotta uusi leijonauros pääsisi jatkamaan sukua, tai emoja ei vain kiinnosta huolehtia niistä. Pennut pitävät onnekseen niin paljon ääntä, että vankeudessa syntyessään ne löydetään helposti ja ne voidaan ottaa ihmisten huolehdittaviksi.

Vietimme iltapäivän tilan kauniissa puutarhassa. Marsut puuhailivat omiaan, koirat kerjäsivät heittämään palloa ja Alex-mangusti kaiveli touhukkaana maata tai piti vahtia terhakkaana kahdella jalalla seisoen. Aurinko oli lämmin ja pehmeä. Se maalasi puiden oksat, rakennusten seinät ja eläimet lämpimillä kullanhohtoisilla värisävyillään. Aurinko on kiitollinen yleisölleen. Vaikka se on koko päivän paistanut ja lämmittänyt levittäen hyvää tuulta ja iloa, haluaa se päivä toisensa jälkeen tehdä näyttävän lavalta poistumisen ja esitellä koko väripalettinsa.