Turhakkeita

4.3.2014

Viisaudenhampaat ovat turhimpia kaikista maailman turhakkeista. Niillä ei ole mitään merkitystä suussa. Ensin sitä on pärjännyt vallan mainiosti suurimman osan elämäänsä samalla purukalustolla, mutta sitten viisaudenhampaat päättävät, että nyt on heidän aikansa tulla näyttämölle. Ja sen ne tekevät näyttävästi vaikkei kukaan niitä alun perin pyytänyt tai halunnut paikalle tulemaan.

Yksi viisaudenhampaistani päätti omia estradin kokonaan itselleen ja alkoi tulla vaivihkaa esiin muiden viisaudenhampaiden vielä suunnitellessa esiintuloaan ja ohjelmanumeroitaan. Hammas oli ovela. Sen päälaki alkoi näkyä joulukuussa mutta se oli hiljaa ja tuli hyvin toimeen muiden hampaiden kanssa. Tammikuussa se alkoi soittaa kipusonaattinsa introa tietoisena siitä, että niin Keiteleen hammashoitolan kuin Joensuun YTHS:n hammaslääkärijonot olivat liian pitkät, jotta vastaanottoajan olisi saanut ennen Etelä-Afrikkaan lähtöä.

Intron sävelkulku oli hyvin vaihteleva. Välillä hampaasta ei tiennyt mitään, mutta St. Lucian kenttäretken aikana hammas nosti volyymiä: eihän se nyt voisi jäädä huomiotta, kun oli ensimmäisenä lavalle noussut ja kun toinen viisaudenhammas oli alkanut tehdä tuloaan estradille. Riikka ryhtyi hampaan manageriksi kertomalla omista hampaistaan, jotka olivat käyttäytyneet samalla tavalla kuin oma hampaani mutta jotka olivat rauhallisen alkusoiton aikana valmistelleet sellaista showta, että siitä selviämiseen oli hammas pitänyt hajottaa palasiksi ja turruttaa puoli elimistöä antibiooteilla. Päätin mennä hammaslääkäriin. Sekä hampaani että minä järkytyimme: emme olleet osanneet odottaa, että saisin vastaanottoajan jo seuraavalle päivälle.

Vertaistuen määrä oli rajaton kertoessani hammasongelmastani FABI:ssa. ”Voi ei, minulla kipu kesti monta kuukautta!”, ”Eihän se vain ole alahammas? Onko?! No se on sitten vaikea…”, ”Se hammaslääkäri on aivan kamala!”, ”No, saatpahan syödä paljon jäätelöä!”. Kuka tarvitsee vihollisia, kun vertaistukikin ajaa kauhun partaalle.

Kauhuni antoi periksi odotushuoneessa. Aloin miettiä, miten jännittävä ja uusi kokemus olisi käydä hammaslääkärissä Etelä-Afrikassa. Tuskin sitä kovin monesti samaan tilanteeseen pääsee. Nyt pitäisi ottaa ilo irti, siinähän se lähtisi yhtä aikaa hampaan kanssa! Minun ei tarvinnut odotella ja pyöritellä ajatuksia päässäni kauaakaan, kun eteeni tuli villatakkiin ja farkkuihin pukeutunut kiharatukkainen tyttö kädessään kirkkaan oranssi kartonki, jossa luki niemeni. Hän ei yrittänytkään lausua sitä vaan viittoi minut ystävällisesti hymyillen sisään. Radiossa soi The Passengerin Let her go -kappale, seinät oli maalattu kauniilla pastellisävyillä, sohva oli pinkki - ei tämä niin pahalta paikalta vaikuttanutkaan.

Istuuduin tytön minulle osoittamaan tuoliin ja pian paikalle tuli miltei kattoa hipova kauluspaitaan pukeutunut nuori mies, joka esittäytyi Dr. R. Hattingiksi. Hän kysyi, mikä oli vialla, nyökytteli ja alkoi tutkia hampaitani. Välillä hän selitti minut huoneeseen saattaneelle tytölle jotakin afrikaansiksi, sitten äkkiarvaamatta minulle. Oli vaikea kääntää huomio häneen ja hänen nopeaan englantiinsa hänen vaihtaessaan kieltä lennosta. Hänen selittäessään jotain hampaistani huomasin hammaslääketieteellisen sanavarastoni olevan harvinaisen suppea. Nyökyttelin ja yritin yhdistää sanoja miehen kädenliikkeisiin ja luoda kuvaa suuni sisäisestä maisemasta.

Maiseman luomista helpotti röntgen, johon mies minut määräsi. Sama kiharatukkainen tyttö ohjasi minut valkoisen härvelin luokse. Minun piti samaan aikaan purra tikkua, pitää kiinni käsille tarkoitetuista kahvoista, pitää pääni suorassa, olla liikkumatta ja pidätellä naurua, joka väkisinkin yritti karata miettiessäni puolikielitaidotonta itseäni ja mahdollisesti edessä olevaa hampaiden irti repimistä. Härveli pyöri pääni ympärillä ja kohta tyttö pyysi minua palaamaan tuolilleni.

Voi kuinka kaunis olikaan tuo röntgenirvistys! Hermot olivat kuin pienet purot, jotka virtasivat hammasvuorieni alla. Ulospäin niin suoran ja sievän näköiset hampaat vinksottivat kummasti, mutta päätin niiden olevan silti maailman sievimmät hampaat. Dr. R. Hatting osoitti viisaudenhampaitani ja selitti niiden juurien hipovan hermopuroa. Siinä se. Se oli ollut hampaani alkusoiton instrumentti. Ei tulehduksia, ei mitään akuuttia, ei mitään hätää. Hammaslääkärini kysyi, mitä haluaisin seuraavaksi tehtävän. Hän voisi varata seuraavan ajan ja viisaudenhampaani voitaisiin poistaa. Kaikki neljä. Nukutuksessa. Mutta hädin tuskin kaksi niistä on edes näkyvissä! Sanoin odottavani Suomeen paluuta. Dr. R. Hatting näytti pettyneeltä.

Ehkäpä itselleen lohdutukseksi mies alkoi kirjoittaa minulle reseptiä. Annoin katseeni kiertää huonetta ja katseeni osui oven vieressä roikkuvaan todistukseen: Reinhart Hatting, Pretorian yliopisto, Hammaslääketieteen kandidaatti. Toivottavasti mies oli edennyt opinnoissaan tuon todistuksen jälkeen.

Kiittelin herra Hattingin ja kävelin keventynein, huvittunein ja hilpein mielin takaisin odotushuoneeseen. Hoitomaksuuni oli eritelty kaikki kertakäyttöhanskoista röntgeniin. Maksukaan ei haitannut, hymyilytti vain. Apteekissa hymy hieman hyytyi, kun näin millaisen määrän laatikoita apteekkari pakkasi ostoskorina toimivaan pikkuruiseen kanahäkkiin, joka suljettiin nippusiteellä. Kun rupesin asunnolla lukemaan tarkemmin hammaslääkärini antamia määräyksiä ja lääkepakkausten sisältöä hymyni hyytyi lopullisesti. Yrittikö herra Hatting tappaa minut! Antibiootteja yhtä paljon kuin hammasleikkauksesta toipuville suositellaan, antibioottien kanssa syötäviä maitohappobakteereita, tulehduskipulääkettä ja suun huuhteluainetta. Nämä lääkkeet ne vasta turhakkeita olivatkin! Päätin perustaa yksityisen apteekin ja jättää lääkkeet kirjoituspöytäni laatikkoon. Alkoi taas hymyilyttää eikä hammaskaan muistuttanut itsestään. Itselleni palkinnoksi rohkeudesta ostamani ruusu hymyili sekin ikkunalaudalla.