Safari

9.2.2014

Tätä päivää olin odottanut koko viikon. Oikeastaan siitä saakka, kun näin ensimäistä kertaa Leijona kuninkaan, eli noin viisivuotiaasta saakka. Yläaste- ja lukioaikaisten vihkojen marginaaleissa seikkailivat käppyrärunkoisia ja litteälatvuksisia puita syövät kirahvit, selkä notkolla juoksevat gepardit ja jonossa kulkevat norsut. Ja nyt olin viimein pääsemässä oikealle safarille. Tunnustaa täytyy, että sana safari oli tähän asti nostanut niskan villakasvuston pystyyn. Sana oli kuulostanut rikkaan valkoisen koloniasoijavaltiosta peräisin olevan vähemmistön huvittelulta. Tämä valkoinen vähemmistö taas oli yhdistynyt mielessäni automaattisesti alkuperäiskansojen sortoon ja alkuperäisen luonnon tuhoamiseen.

Enää maailmankuvani ei ole yhtä yksisilmäinen.  Luonnonpuistojen rajaaminen aidoilla ei olekaan pelkkää luonnon ja sen vapauden riistämistä, vaan keino suojella ihmisiä eläimiltä ja eläimiä ihmisiltä. Safareiden myötä ihmisten tietoisuus ja arvostus luonnosta lisääntyy ja puistojen tiukkojen sääntöjen ansiosta safariajelu on sallittua vain tietyillä alueilla ja tiettyinä aikoina. Joidenkin vuosien takaiseen murinaani, miksi safareilla kuljetaan autolla, eikä jalan luonnon kanssa yhtä ollen sain myös selityksen: Koska eläimet pakenevat savannilla hiippailevaa saalistajan näköistä nisäkästä ennen kuin ehdit niitä nähdä, koska pitkän heinikon takaa et näe mitään ja koska pahimmassa tapauksessa ennakkoluuloton kissaeläin tulee ja syö sinut, mikä ei olisi hyväksi puiston maineelle.

Minulla oli kuitenkin jäljellä vielä ainakin yksi ennakkoluulo: safarilla paistaa aina aurinko. Miettiessäni istumista koko päivän ajan safariautossa polttavan auringon alla pakkasin mukaani tuubillisen aurinkorasvaa, huivin ja aurinkolasit. Päälleni valitsin ilmavimman hameen ja topin, jossa aurinkorasvalla vuoratut käsivarret ruskettuisivat kivasti. Matkalla Pilanesbergin luonnonpuistoon alkoi sataa vettä. Sadetta kesti koko matkan, eikä se ottanut lakatakseen vielä perille päästyämmekään. Auton ilmastointi oli nostanut käsivarsien ihon kananlihalle ja sama turkin pörhistely jatkui autosta noustessani. Miten Afrikassa ja varsinkin savannia kiertävällä safarilla voi olla kylmä? Paula tärisi, minä harkitsin minkä tahansa vaatekappaleen tai huivin ostamista. Safarille osallistui kanssamme Pretoriassa kyytiin noussut hollantilainen mies, joka oli jo saman illan aikana palaamassa Hollantiin. Hän oli katsellut hytinäämme ja kaivoi kirkkaankeltaisesta matkalaukustaan Paulalle takin ja minulle kauniin sinisen neuleen. Riikka sai toppatakin oppaaltamme. Olimme varmasti äärimmäisen vakuuttava näky.

Lastasimme itsemme safariautoon. Se oli korotettu ja pidennetty jeeppi, jossa oli avonaiset seinät ja pressumainen katto. Kuskin ja kartanlukijan penkkien takana oli kolme penkkiriviä. Hollantilainen mies istui yksin ensimmäisellä, Paula ja Riikka toisella ja minä itsekseni takapenkillä. Hykertelin tyytyväisyydestä: molemmilla sivuilla ja selkäni takana oli lähes täysin esteetön näkymä. Asetin kuvausarsenaalini, järkkärini ja pikkuisen pokkarini asemiin. Olin valmis. Jännityksestä ja tyytyväisyydestä hyristen en enää tuntenut kylmyyttä enkä ajatellut sadetta. En edes tiedä, satoiko enää.

Pilanesbergin luonnonpuisto on yksi Etelä-Afrikan suurimmista puistoista. Se on yli viisisataa neliökilometriä suuri alue, jossa tasaisen savannin muodostamia laaksoja ympäröivät korkeina kumpuilevat vuoret. Laakso on syntynyt tulivuorenpurkauksessa. Vain pieni osa alueesta on safarikäytössä. Tässä osassa risteilee tieverkosto, jossa oppaiden ajamat safariautot ja henkilöautot, sekä oppaattomat henkilöautot kiertävät. Puistossa voisi siis ajaa omallakin autolla, mutta jalkoihinsa katsomattomien norsujen pelossa ja safariauton tunnelman ja heinikon peittoavan korkeuden vuoksi matkustimme koko päivän safarijeepillä.

 Ensimmäinen näkemämme eläin oli kaunis, närheä muistuttava lintu, jolla oli lukuisissa sinisen sävyissä loistavat siivet. Olin valmistautunut näkemään suuria nisäkkäitä, enkä ollut edes varautunut kohtaamaan noin kauniita lintuja. Matkan edetessä näimme niitä enemmänkin. Kirkkaan keltaiset ja metallinhohtoisen siniset linnut olivat arkipäivää savannin pensaikoissa.

 Nisäkkäiden näkeminen oli kuitenkin vielä henkeäsalpaavampi kokemus. Jo matkan alkuvaiheessa näimme valtavan lauman kauniin siroja impaloita. Ne olivat vain kauriin kokoisia, käyräsarvisia ja vaaleanruskeita. Safariauton näkemisestä ne eivät olleet moksiskaan. Ne laidunsivat tien vieressä, käveleksivät tiellä ja heiluttelivat mustajuovaista häntäänsä. Impalat olivat yleisimpiä eläimiä koko puistossa, minkä huomasimme päivän aikana.

Impaloiden seurueeseen kuului lauma seeproja, pienehkö joukko gnuuantilooppeja ja pari vesiantilooppia, jotka tunnisti valkoisesta renkaasta, joka ympäröi takapuolta. Sen tarkoitus oli kuulemma auttaa eläimiä näkemään toisensa pimeässä niiden kulkiessa jonossa. Mieleeni tuli välittömästi Tuntemattoman sotilaan konekiväärikomppanialle annettu käsky: "Kolmen tunnin päästä lähdetään. Ne joilla ei ole valkoista nenäliinaa, hankkikoon sellaisen." Niin ne on vesiantiloopit älykkäitä.

 Gnuista puolestaan mieleeni nousi kuva Leijona Kuninkaan kauheimmasta kohtauksesta. Nämä gnuut eivät tosin juosseet vauhkoina, vaan mussuttivat ruohoa tien vierellä ja loikkivat lauhkean näköisinä tien poikki. Niiden karva oli kauniin kiiltävä ja tumma, vähän kuin pehmeä eebenpuu. Gnuut olivat hämmentäviä. Ajoimme aivan niiden viereen ja pelkän hajun ja äänen perusteella olisin voinut vannoa, että vieressämme oli lehmä. Ruohon repeäminen maasta, sen jauhaminen kuolaisessa suussa ja turvasta lähtevät tuhahdukset olivat ääniä, joita kuulee lehmien laitumen laidalla seisoskellessaan. Paulalla, joka tuntee hevoset ja niiden tavat, oli samanlaisia ajatuksia seeproista. Ne kuulemma pärskivät kuin hevoset ja kai myös käyttäytyivät samalla tavalla. Oppaamme särki ruusuista kuvaamme noista raitapaitaisista hevosista kertomalla, että ne ovat itse asiassa aggressiivisia ja kiukkuisia eläimiä, jotka purevat niin ihmisiä kuin lajitovereitaan. Kun katseli seeprojen rauhallista kävelyä pensaikossa, niiden kauniita raitoja, tarkkaavaisesti pystyssä töröttäviä korvia ja terhakkaa harjaa, ei niistä voinut ajatellakaan mitään pahaa.

Siellä missä on seeproja, on yleensä myös kirahveja. Tai oikeastaan toisin päin. Kirahvit ovat savannin kermaa, joiden seurassa pienemmät kasvinsyöjät haluavat viettää aikansa. Tämä saattaa johtua kirahvien muodikkaasta asustuksesta, korkealentoisista ajatuksista ja pitkistä sääristä mutta koska tiedemiehet ovat usein kovin tylsämielisiä eivätkä ymmärrä maailman pelisääntöjä, ovat he keksineet, että seeprat haluavat turvaa kirahveilta. Kirahvien pitkissä koivissa onkin voimaa, kun kirahvin täytyy puolustautua petoja vastaan, minkä vuoksi petoeläimet eivät kirahveista juuri välitä. Tai ehkä leijonatkin ihailevat kirahvien karvamuotia, eivätkä halua rei’ittää noita kauniita asuja hampaillaan.

Kirahvit olivat kenties lauhkeimpia eläimiä, joita olen nähnyt. Niiden silmät olivat suuret ja sympaattiset, pitkät kaarevat ripset reunustivat niitä. Kirahveilla ei ollut minkäänlaista kiirettä niiden riipiessä akasiapuiden lehtiä kielellään. Katsellessani puiden neulanteräviä ja muutaman senttimetrin mittaisia piikkejä, totesin, että ei tuollaisella ruokavaliolla elävällä kannattanut kiire ollakaan. Lehdet hävisivät kirahvien turpaan oksa toisensa jälkeen, kunnes eläimet vaihtoivat puuta ja jatkoivat syömistään. Opas selitti akasioiden tuottavan yhdisteitä, mikäli joku hamusi niitä liikaa. Liekö yhdisteet maistuneet pahalta tai peräti aiheuttaneet mahanpuruja, joka tapauksessa se esti kirahveja kaluamasta koko puuta paljaaksi.

Kirahvit olivat kuin liikkuvia maamerkkejä maisemassa. Niiden kaula näkyi yli pensaiden ja koko eläimen saattoi nähdä kilometrien päästä. Vuorien ympäröimä laakso, laakson keskellä oleva järvi ja nuo kirahvien pitkät maisemassa vaeltavat hahmot saivat puiston näyttämään Jurassic Parkilta. Kirahvit näyttivät aivan niiltä pitkäkaulaisilta, valtavilta dinosauruksilta, jotka tyyninä pureskelevat puiden yläoksia. Pienemmät kasvissyöjät muistuttivat pienten dinosaurusten laumoja ja sarvikuonot niitä kolmisarvisia, suippokuonoisia sauruksia, joilla on viuhkamainen rakenne pään ympärillä. Nimet noille eri dinosauruksille kannattaisi kysyä päiväkoti-ikäiseltä lapselta, häneltä ne tulisivat ilman mitään epäröintiä ja luontevammin kuin monet suomenkielen sanat.

Seeproja, kirahveja ja kaikenlaisia sorkkaeläimiä näkyi loppujen lopuksi matkan varrella niin paljon, että ne eivät jaksaneet enää sen suuremmin säväyttää. Tokihan niitä jäi katsomaan ihaillen ja niiden jokaisen liikkeen yritti kuvata mutta wau-henkäyksiä ne eivät enää juuri saaneet aikaan. Mutta sarvikuonot saivat. Kun huomasimme ne, olivat ne syömässä ruohoa tien vasemmalla puolella pienten sinisten lintujen seuratessa niitä heinikosta pakenevien heinäsirkkojen toivossa. Pysäyttäessämme auton, ei niistä juuri erottanut muuta kuin valtavan kookkaan harmaan hahmon, joka eteni hitaasti ruohikossa. Kun eläimet tallustivat lähemmäs tietä, näimme niiden koko kauneuden. Eläinten nahka oli paksu, ruttuinen ja jollakin tapaa kunnioitusta herättävä. Tuo eläin ei pienestä loukkaantuisi. Aikuisia sarvikuonoja oli kaksi ja toisen mukana kulki suuren koiran korkuinen poikanen. Toisen aikuisen sarvikuonon sarvi oli lyhyt ja typäkkä, toisella se kaartui terävänä ja vahvana.

Mutta valitettavasti juuri tuon komean sarven takia Eppu Normaalin Sarvikuonojen maa -kappaleen ennustus on pian toteutumassa. Haaveenani oli ollut nähdä sarvikuonoja vielä, kun niitä on olemassa ja onnekseni sain sen tehdä. Katsellessani noita rauhallisesti ruokaansa mutustelevia eläimiä mietin, miten kukaan voisi tuollaisen luontokappaleen tappaa ja ajaa sen sukupuuton partaalle. Millainen menetys onkaan, jos sarvikuonoja ei tulevaisuudessa enää ole. Ajatus oli puistattanut aikaisemminkin mutta nyt se tuntui konkreettiselta ja pelottavalta. Miten teitä voisi suojella? Mitä teidän vuoksenne voisi tehdä, jotta teitä ei tapettaisi?

Kun kuvittelin jo nähneeni koko sarvikuonojen komeuden, tallusti toinen aikuisista eteemme tielle. Siinä se käveli kahden vastakkaisiin suuntiin menossa olevien safariautojen välissä mitään meistä välittämättä. Tuskin pystyin hengittämään. Se oli yhtä aikaa komein ja kaunein eläin, joka herätti kunnioitusta vain siinä kävellessään. Sarvikuonon hävittyä tien varren pensaikkoon seurasi sen jäljissä poikanen. Se oli niin pieni (vanhempiinsa verrattuna siis) ja pyöreä, että olisin voinut nousta autosta halaamaan sitä. Voiko noin suuren eläimen poikanen näyttääkään noin suloiselta? Poikasen perässä tielle astui se aikuisista, jonka sarvi oli terävä ja pitkä. Se tallusteli tien toiseen laitaan mutta ei seurannutkaan lajitovereitaan pensaikkoon, vaan jäi tuijottamaan meitä tielle. Olisi ollut mielenkiintoista tietää, mitä sen päässä liikkui. Ehkä saadakseen eläimen jatkamaan matkaansa, kuljettajamme käynnisti auton moottorin. Sarvikuono kääntyi katsomaan meitä, puhisi ja näytti punnitsevan, oliko autosta vaaraa sen perheelle. Se tyytyi kuitenkin jähmettymään uuteen asentoon tielle. Kuljettajamme käynnisti moottorin uudelleen. Taas sarvikuono katsoi meitä pahasti mutta jatkoi loppujen lopuksi matkaansa muiden sarvikuonojen perään. Sinne ne jäivät. Olisin voinut jäädä katselemaan niitä koko päivän ajaksi.

Vielä sarvikuonoista haaveillessani meitä vastaan ajoi auto, jonka kuljettaja kertoi nähneensä norsuja vähän matkan päässä. Ajoimme meille opastettuun suuntaan, kunnes näimme kolme norsua kauempana yksinäisen puun kimpussa. Norsut raastoivat puusta oksia ja sulloivat ne verkkaisesti suuhunsa. Aikansa puuta riivittyään siirtyivät norsut meitä hieman lähempänä olevan puun luokse ja sen luota edelleen suoraan kohti meitä ja samaan tien risteykseen norsuja katsomaan jääneitä kymmenkuntaa autoa. Ne lähestyivät meitä kuin lasten kirjojen norsut: jonossa, emonorsun johdattaen jälkikasvuaan. Hitaasti ne kävelivät suoraan automme viereen, pysähtyivät hetkeksi sulloakseen kärsällään suuhunsa lisää pureskeltavaa ja jatkoivat matkaansa aivan automme editse. Auton nokan ja norsujen välillä oli ehkä pari metriä. Niitä olisi melkein voinut koskettaa. Se oli niitä hetkiä, kun silmiään ei tahtonut uskoa. Loppu matka ennen lounastaukoa kului ajatukset norsuissa ja sarvikuonoissa harhaillen.

Lounastaukomme oli järjestetty lodgelle, joka tuntui kummallisen ylelliseltä safariautossa istumisen ja viileässä säässä hytisemisen jälkeen. Vielä ylellisempää oli päästä buffettipöydän ääreen. En voinut kunnolla käsittää, että kaikki se tarjolla oleva ruoka oli meille. Ruokalajeja oli parikymmentä jo alkuruuissa. Pääruuat jatkoivat samaa runsauden linjaa ja jälkiruokapöydän äärelle päästyäni luulin kuolevani siihen paikkaan pelkästä kiusausten määrästä. On julmaa laittaa samaan pöytää tarjolle jäätelöä, huvittavan näköisiä hyytelökakkusia, inkiväärivanukasta, suklaakakkua, hedelmäsalaattia ja juustoja. Mitä niistä voi vastustaa? Kaikkea on maistettava, niin se on äitikin opettanut, joten pian lautasellani oli keko, joka koostui pienistä maistiaisista vähän kaikkea. Lautanen pitää myös syödä tyhjäksi, senkin on äiti opettanut, mutta se on jäänyt opettamatta, miten tulla toimeen täyteen ahdetun mahan kanssa.

Safarilla kanssamme ollut mies oli seuranamme myös lounaalla. Hän oli kertonut olleensa maassa vain viisi päivää ja olevansa lähdössä samana päivänä. Uteliaisuuteni heräsi. Mitä hän teki maassa? En olisi osannut odottaa hänen vastaustaan. Hän oli esittelemässä Etelä-Afrikkaan peliä nimeltä Bossaball. Se oli jalkapallon, lentopallon, voimistelun ja boasanovamusiikin suloinen sekamelska. Eniten laji muistutti lentopalloa, sillä sitä pelattiin samanlaisella kentällä, jonka keskellä oli lentopalloverkko. Ei kenttä aivan samanlainen ollut: se oli valtavan suuri trampoliini. Palloa liikuteltiin verkon puolelta toiselle lyömällä ja potkimalla samaan aikaan trampoliinilla voltteja ja muita kikkoja tehden. Maailman johtourheilulajia en Bossaballissa aivan nähnyt, mutta hauskalta ja oppimisen arvoiselta laji vaikutti yhtä kaikki.

Kun jatkoimme safaria, oli sade lakannut ja unelias iltapäiväaurinko hyväili laaksoa. Kirahvit kurkottelivat pitkiä keltaisia kaulojaan, gnuut ja seeprat laidunsivat rinta rinnan ja pienten impaloiden massat peittivät pensaikoita. Kun pysähdyimme katsomaan kirahvipariskuntaa, osoitti opas äkkiä auton viereiseen pienen pieneen pensaaseen ja kehotti katsomaan siinä olevaa käärmettä. En nähnyt mitään. Opas osoitti toistamiseen, enkä vieläkään nähnyt mitään. Kolmannella kerralla huomasin sentin paksuisen nauhamaisen käärmeen roikkuvan vartalonsa jännittäneenä pensaan oksasta. Jos opas ei olisi näyttänyt sitä, en olisi ikimaailmassa käärmettä huomannut. Opas kertoi tyynesti käärmeen olevan myrkyllinen. Jos se pääsisi puraisemaan, ei olisi mitään tehtävissä. Uhri alkaisi vain vuotaa verta ja kuolisi lopulta niille sijoilleen verenvuotoonsa. Lisäsin tämän listaan ”Tavat, joilla EN halua kuolla”.

Käärmettä lystikkäämpiä tuttavuuksia loppumatkan aikana olivat pilleripyörittäjät ja paviaanit. Pillerinpyörittäjät kierittelivät lantapalloaan pitkin autotietä ja kuski varoi tarkasti osumasta niihin. Työnjako oli lantakuoriaisilla harvinaisen oikeudenmukainen: koiraskuoriainen työnsi palloa ja naaras istui pallon päällä. Kun seuraavan kerran kuulen sanottavan, että ihmisten tulisi ottaa mallia luonnosta, kannatan ehdottomasti.

Paviaanit ilmestyivät tielle aivan yllättäen tienvarren pensaikosta. Osa löntysteli laiskan näköisenä tiellä ja heinikossa, osa juoksi villinä toisiaan takaa ajaen. Pienimmät poikaset roikkuivat emonsa mahan alla. Kuljimme hetken aikaa yhtä matkaa apinoiden kanssa, kunnes ne kiipeisivät kuin yhtenä apinana puuhun. Loppujen lopuksi puu kuhisi paviaaneja, joista toiset söivät puusta löytämiään hedelmiä, toiset istuksivat kaikessa rauhassa kirppuja itsestään sukien ja osa juoksi pitkin puuta toistensa perässä. Tällaisia sukulaistapaamisia sitä toivoisi näkevänsä useammin.

Kun aurinko alkoi jo painua rinteiden taakse, tiesimme safarimme olevan lopussa. Emme enää pysähdelleet katsomaan impaloita, gnuita tai seeproja, emme puhuneet emmekä enää edes kuvanneet. Auton ajaessa syntyvä tuulenvire oli lämmin ja pehmeä. Tuuli tuntui hyväilyltä kasvoilla ja hiuksissa. Olo sisälläni ja ympärilläni oli täynnä rauhaa ja lempeyttä. Mietin taakseni jäävää laaksoa, sen ihmeellisiä eläimiä ja kaikkea näkemääni. Eläimet olivat tuttuja lukuisista dokumenteista ja lehtikuvista, mutta silti niiden näkeminen luonnossa oli ihmeellistä. Olisin kuitenkin halunnut tuntea eläimien näkemisen vieläkin ihmeellisempänä, henkeäsalpaavana ja uskomattomana. Mutta istuminen safariautossa on, kuin katsoisi elokuvaa. Maisemat ja eläimet virtaavat ohi, eikä niiden näkemiseen juuri pysty itse vaikuttamaan. Välillä kuski hidastaa eläinten tullessa kohdalle, mutta jatkaa matkaa, vaikka juuri sen yhden seepran raita oli vielä näkemättä kunnolla. Näistä ajatuksista huolimatta olin täynnä onnea.