Oma kesäloma

8.2.2014

Tänään oli tämän vuoden ensimmäinen kesälomapäivä kaikkine kesälomaan kuuluvine mausteineen.  Maustepurkissa oli narulla kuivuvia pyykkejä, bikinien saalistusta, grillausta ja vähän festaritunnelmaakin - vain itikat puuttuivat.

Aurinkoiset lauantaiaamut ovat ihania. Ilmassa on samanaikaisesti odotusta ja heräilevän päivän raukeutta ja kiireettömyyttä. Tämän aamun levollisuus yhdistyi pyykinpesuaineen tuoksuun. Vierastalossamme ei ole pesukonetta, joten pyykit oli vietävä tien toisella puolella olevan opiskelija-asuntolan pyykkitupaan. Huomattavaa helpotusta ja edistystä Ghanaan, missä pyykit oli pestävä pesuhuoneen nurkassa kököttävässä ämpärissä. Haasteensa tässäkin pyykinpesussa tosin oli, sillä Riikan henkilökorttia ei oltu aktivoitu asuntolan porttia ja pyykkituvan ovea varten. Hattu kourassa ja katse maassa saimme luvan pyykkitupaan. Aamu oli kuitenkin myös muiden pyykkääjien suosiossa, joten osa pyykeistä päätyi kuin päätyikin nyrkkipyykkisankoon. Mutta aivan kuin tiskaaminenkin, on pyykkien pesu käsin rentouttavaa puuhaa.  Vielä rentouttavampaa on pyykkien levittely naruille. Jos olisin ollut kovinkin paljon rentoutuneempi ja tyytyväisempi tuona aamuna, olisin ollut vielä nukkumassa.

Olimme sopineet lähtevämme Paulan ja hänen työkaverinsa mukana ruokaostoksille kauempana oleviin kasvis- ja lihakauppoihin. Lähtöön oli vielä aikaa, joten lähdimme lähimpään ostoskeskukseen etsimään bikineitä. Sään ollessa Etelä-Afrikassa jatkuvasti enemmän tai vähemmän kesäinen luulisi bikineitä löytyvän ympäri vuoden. Tämä oli kuitenkin selvästi ulkomaalaisen näkövinkkelistä tehty päätelmä. Vuodenajat ne on Etelä-Afrikassakin ja bikinin saalistuksen kannalta valitettavasti kesä on nyt kääntymässä syksyyn ja kesävaatteiden sesonki alkaa olla ohi. Toki suomalaisittain kesävaatteiksi luokiteltavia vaatekappaleita oli kaupat pullollaan, mutta niiden rinnalla rekeissä roikkui villaneuleita, villakangastakkeja ja eräässä kaupassa jopa sormikkaita ja niiden kanssa yhteen sopivia kaulahuiveja. Bikineitä ei löytynyt. Ostin kaprit.

Pretoria on suunniteltu autoilijoita varten. Tämän vuoksi liikkuminen edes asutun kaupungin alueella on vaikeaa ja vaatii paljon varovaisuutta ja suunnittelua. Suojateitä on harvassa, jalankulkijoiden liikennevalot palavat vihreänä niin kauan, että ehdit hädin tuskin tien puoliväliin ja ihmiset ajavat kaasupoljin auton lattiaa vasten tiukasti painettuna. Ilmankos kaupungissa ei vanhuksia näykään, he ovat joko litistyneet liian hitaina suojatielle tai muuttaneet jonnekin, missä ei tarvitse juosta autojen tieltä. Jalankulkijatkin ovat harvassa. Kauppareissut, korttelin mittaiset matkat ja baarireissut tehdään autolla. Liikkuminen kaupungin eri osien välillä ei ole aina mahdollista tai ainakaan kovin helppoa ja turvallista muuten, kuin autolla. Niinpä mekin pakkauduimme Paulan työkaverin, Imanin pieneen punaiseen autoon ja huristelimme ulos kaupunginosastamme. Koskaan ennen en ole kokenut samanlaista vapauden tunnetta, kuin ajaessamme pitkin moottoriteitä pois ihmisten, kauppojen ja liikennevalojen asuttamasta Hatfieldin kaupunginosan keskustasta. Ensimmäistä kertaa moneen päivään näin muutakin kuin reitin asunnolta yliopistolle tai Pic n Pay -markettiin.

Olin kuvitellut, että koska lähimarketissa myytävä liha ja kasvikset ovat paikallisia, ovat ne parhaita mahdollisia täällä saatavia ruoka-aineita. En kuvittele enää. Ruokakauppa, jonne Iman meidät ajoi pienellä punaisella autollaan, oli kaupalliseen muotoon muutettu runsaudensarvi. Yli puolet kaupasta oli pyhitetty kasviksille ja hedelmille. Olin taivaassa. Laareissa ja hyllyillä oli kasapäin tuoreita ja ilman kasvihuoneita kasvatettuja herkkuja. Osa kasviksista näytti marssista laskeutuneilta, osan olin joskus nähnyt eksoottisten sesonkikasvisten hyllyssä Joensuussa. Olisi mieli tehnyt lastata koriin kaikkea, kokeilla kaikkein kummallisimpiakin kasvisyksilöitä ja tutkimusmatkailla loputtomiin tuossa tuntemattomassa kasvismaailmassa. Salaattiosastolla ihastuksen henkäisyjä herättivät salaattiin tarkoitetut kukat ja basilikan pyörryttävä tuoksu.

 Viereisen lihakaupan valikoima ei ollut yhtä monimuotoinen ja tunteita herättävä, mutta oli lähellä sitä ideaalia, millaisia lihakauppojen pitäisi olla. Puoti oli omistettu lihalle. Liha oli tuoretta. Sitä löytyi valmiiksi marinoituna, makkaroiksi survottuina, lihana sellaisenaan ja jopa kokonaisina ruhoina. Mieleeni nousi pitkäaikainen haaveeni vartaassa hiljalleen kypsyvästä härästä. Härkiä ei ollut myytävänä, vain lampaita. Puutteen korvasi suuri kuivalihatiski, jonka takana roikkui siivutolkulla kuivattua lihaa, biltongia. Koukuttavuutensa puolesta se pitäisi lisätä huumausaineiden listaan. Biltong on yksi niistä harvoista Etelä-Afrikan paikallisista ruuista rusk-korppujen ja rasvassa ja sokerissa uitettujen jälkiruokakökkösten lisäksi, joihin olen tähän mennessä törmännyt. Ainakin hyvin länsimaisessa ja kansainvälisessä Pretoriassa selvästi perinteisiin paikallisiin ruokiin on vaikea tutustua, sillä ravintoloiden ja ruokakauppojen valikoima on hyvin samanlainen, kuin Suomessa. Toisaalta on vaikea määrittää, mikä on perinteistä: 1600-luvulla hollantilaistaustaiset buurit asuttivat maan, seuraavalla vuosisadalla britit lisäsivät maan oman valtakuntansa kartalle. Heidän jälkeensä maahan on virrannut ranskalaisia, saksalaisia ja intialaisia. Kaikki ovat tuoneet omia vaikutteitaan ruokakulttuuriin. Lisäksi kulttuurien ja ruokakulttuurin sekamelska on moninkertaistunut viime vuosikymmeninä maailman kutistumisen myötä. Keskiverto pretorialaisen perinneruoka on grillattua nautaa, rullalle kieputettua makkaraa, viiniä ja rooibos-teetä, mutta mitä on perinneruoka maaseudulla? Onko siinä vielä jäänteitä valkoisten maanvalloitusta edeltävältä ajalta? Kuinka monen eri kulttuurin ja kansallisuuden muokkaamaa se on? Onko se yhtään aidompaa etelä-afrikkalaista ruokaa kuin eurooppalaisten mukanaan tuomat tottumukset? Samalla tavalla voidaan pohtia, onko karjalanpiirakka tai peruna suomalaista perinneruokaa ja joko perinneruokien listalle voidaan lisätä kananuudeli.

Kauppareissun jälkeen tein uuden bikiniensaalistusretken. Ostin mekon. Kaupunginosamme Hatfieldin keskustan läpi kulkeva tie oli suljettu autoilijoilta ja ostoskeskuksen eteen oli pystytetty anniskelutelttoja. Puhuttiin Hatfield-karnevaalista. Mielenkiintoni heräsi.

Paula tuli iltapäivällä vierastalollemme. Viritimme grillin (tai eteläafrikkalaisittain braain) takapihalle ja sytytimme grillihiilet for dummies -paketin - grillaus vaatii vielä opettelua. Tällä kertaa kaikki näytti onnistuvan mainiosti, tai ainakin melkein: hiilet syttyivät, hiilet paloivat, grilli oli kuuma, grilli savutti kuin savupiippu. Lopulta kasvikset jäivät hieman raaoiksi ja liha vähän enemmän. Lohdutuksena meillä oli kuitenkin maailman kaunein salaatti ja omaperäisen hilpeää Fat Bastard -viiniä. Ja kesä. Siitä kertoivat taivaalla kaartelevat pääskyset, varpaiden alla pehmeältä tuntuva vihreä nurmi ja sen päälle levitetyt piknikkipyyhkeet. Ennen Paulan tuloa huomasin myös aurinkolasien takaa luetun dekkarin olevan olennainen osa kesälomapäivää. Mikään ei ole rentouttavampaa, kuin hyvä murha.

Illan hiipiessä takapihallemme (auringon siitä huolimatta vielä helottaessa taivaalla) alkoi kaupunginosan keskustasta kuulua festarimaista kumua. Ääni oli samanlainen kuin se, joka kantautuu kämpille saakka Ilosaarirockin aikana. Jos ääni kuuluisi lähempää, se voisi joissain tapauksissa olla ärsyttävää. Mutta kun sen kuulee epämääräisenä ja määrittelemättömänä kuminana, johon välillä yhtyy väkijoukon hurraamista, herättää se vain käsittämättömän vahvan uteliaisuuden ja oman pienen sisuksissa kasvavan riehakkaan riemun. Mukaan on pakko päästä.

Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Alue oli kunnon festareiden tapaan aidattu rautaisella verkkoaidalla. Alueen porteilla tarkistettiin laukut ja rannekkeet. Mutta mistä sellaiset rannekkeet saa? Kysyimme yhdeltä portilla seisovista järjestysmiehistä. Vastaus taisi olla ”alas ja vasemmalle” tai jotain sinne päin. Lähdimme siihen suuntaan, mihin nainen oli kädellään viittonut. Käsi oli osoittanut menemään Hatfield squarelle, baarien ympäröimälle aukiolle. Suureksi yllätykseksemme meiltä kysyttiin henkkareita. Kävimme tekemässä lenkin asunnoillamme. Palasimme ja suuntasimme toiselle aukion sisäänkäynneistä. Sekä järjestysmies, että hänen takanaan ilmeisesti muuten vain aikaansa hengiltä ottava mies katsoivat suomalaisia, vaaleanpunaisia ajokorttejamme epäluuloisesti. Päästivät kuin päästivätkin meidät kuitenkin sisään. Mutta lipunmyynti ei ollut siellä. Lopulta lipunmyyntiportti löytyi festarialueen toiselta laidalta. Lipun hinta oli viiden euron luokkaa, joten ostimme empimättä rannekkeet ja marssimme tutkimaan aluetta tarkemmin.

Hatfieldin elämä ja elämänilo olivat myös ostaneet rannekkeensa tapahtumaan. Ihmisiä, pääasiassa opiskelijoita oli tuhansia. Ilmassa leijuva tunnelma pursuili iloa, juhlan ja riehakkuuden tuntua. Ihmisiä vaelsi kaikkiin suuntiin. Jotkut olivat yksittäin tai kaksittain, toiset suurina laumoina. Jotkut istuksivat ringissä keskellä katujen risteystä, toiset juoksivat kuka ties minne kuin tuoretta ruohoa ensi kerran näkevät varsat.

Lavoja alueella oli kolme. Valitsimme niistä summittain yhden ja liityimme ihmismassaan. Ehdimme juuri kuulemaan senhetkisen esiintymisen lopun ja ennen seuraavan esiintyjän lavalle saapumista päätimme ostaa oluet. Jonotimme oluttelttaan ja vasta tiskille päästyämme huomasimme, että ihmiset eivät maksaneetkaan rahalla, vaan vihreillä neliön muotoisilla lätkillä. Kysymykseemme, mistä lätkiä saisi ostettua, saimme viittauksen seurata katua eteenpäin. Teimme työtä käskettyä. Löysimme Captain Morganin festariterassin. Löysimme avaruusaluksen tai ötökän näköisen tupakkakojun. Löysimme kaupan, josta olisi saanut ostettua vesipiipun. Vihreitä lätkiä ei näkynyt. Käännyimme takaisin ja lopulta huomasimme, että lätkiä myytiin samaisen anniskeluteltan toisessa päädyssä. Jono oli kymmenisen metriä pitkä, eikä siinä seisoville myyty muuta kuin noita lätkiä. Juomat olisi pitänyt jonottaa erikseen. Totesimme, että ei meidän oikeastaan niin paljon olutta mieli tehnytkään. Palasimme lavan eteen kuuntelemaan uutta esiintyjää.

Minun musiikkitietämykselläni ei tuota musiikkia määritellä. Se oli jotain räpin ja konemusiikin väliltä, huumaavaa ja kiehtovaa.  Lavan takaseinän valotaululla liikkuivat psykedeeliset kuviot. Olisin laulanut mukana, jos olisin osannut. Muutaman kappaleen jälkeen päätimme mennä katsomaan, mitä muilla lavoilla tapahtuu. Seuraavalla lavalla soitettiin jonkinlaista humpparytmistä rokkia. Aivan ihanaa siis! Ihmiset lavan edessä elivät tuota tunnelmaa täysin rinnoin. He hyppivät ja tanssivat musiikin tahtiin, lauloivat ja taputtivat käsiään ja uuden kappaleen alkaessa hurrasivat kovaan ääneen. Suomalaiset, graniittista peruskalliota hipovat sukujuureni sanoivat että seisotaan vain tässä ja kuunnellaan. Eihän tuossa väkijoukossa ole tuttujakaan, eihän sinne voi mennä hyppimään. Voisi vaikka häiritä muita. Kun päätimme lähteä katsastamaan vielä viimeisen lavan ja aloin kuulla unihiekan ratinaa Riikan ja Paulan puheessa, iski minuun äärimmäinen katumus ja harmistuminen siitä, että olin antanut suomalaisuudelleni päätösvallan. 

Kolmannella lavalla soitettiin räppiä. Yleisö oli hyvin stereotypistä sen sortin räpin kuuntelemiseen: suurin osa ihmisistä oli mustia, räppiliikkeitä tehtiin musiikin tahtiin. Olen melko kaikkiruokainen musiikin suhteen mutta tällaisesta musiikista musiikkiruuansulatukseni ei pidä. Tämä räp on machoilevaa ja öykkärimäistä. Tällaisen musiikin musiikkivideoilla bikinikuvauksista löydetyt pimut kiemurtelevat laulajan ympärillä ja haareminsa keskellä istuva laulaja on piiloutunut mustien aurinkolasien ja kultaketjujen alle. Ehdotin paluuta edelliselle lavalle.

Päätin korjata tekemäni virheen ja sukelsin lavalle päästyämme ihmisjoukon sekaan. Suomalaiset juureni eivät antaneet jalkojeni irrota maasta hyppimiseen mutta pää ja ajatukset olivat jo ilmassa. Bändi oli jopa parempi tuon tunnelmakuplan sisällä koettuna. Ihmiset ympärilläni tunsivat bändin ja lauloivat mukana, minä elin tunnelmaa ja nautin. Bändi lopetti kuitenkin pian. Kysyin vieressäni seisoneilta pojilta bändin nimeä ja sainkin vastauksen: ”Schlieshösheinsh” tai ”Schnuberlisherlishduu” tai jotain. Jospa netti auttaisi minua tässä asiassa ja löytäisin tuon ihanuuden uudestaan.

Unihiekka oli keikan aikana tehnyt tehtävänsä ja lähdimme lipumaan kohti asuntojamme. Toivoin mieleni perukoita myöten, että Nukku-Matti olisi jättänyt tulematta tänään tai että olisi edes tuonut mukanaan purkin, johon olisin voinut tunnelman säilöä. Muutaman kerran tämän reilun viikon aikana olen miettinyt, miten paljon helpompi olisi olla täällä tavallisena vaihto-opiskelijana, osallistua kursseille ja luennoille ja tutustua samanlaisessa elämänvaiheessa ja iässä oleviin opiskelijoihin. Sitten olen muistuttanut itselleni, kuinka vähän pidän luennoilla istumisesta, tentteihin lukemisesta ja kuinka paljon pidän FABI:sta, graduaiheestani ja tutkimuksen tekemisestä. Kaikkea ei voi saada - ainakaan helpoimmalla tavalla.