Kello on viittä vailla viisi, joko voi herätä? Kello on puoli seitsemän ja puolen tunnin päästä soi kello, joko nyt voi herätä? Kello soi, onko pakko herätä? Normaali eteläafrikkalainen olisi vastannut myöntävästi jo ensimmäiseen kysymykseen. Samainen eteläafrikkalainen olisi luultavasti myös noudattanut luonnollista elämänrytmiä ja mennyt nukkumaan pian pimeän tultua, eli viimeistään kahdeksan ja yhdeksän välillä. Valoisan aikaa noudattavaa vuorokausirytmi on viisas ja järkeenkäypä keksintö, varsinkin kun pimeä aika ei kestä yli kymmentä tuntia päivästä. Kaikki muut asunnossani asustavat ovatkin tämän päivärytmin omaksuneet. Kun minä olen saanut vaihdettua vaatteet ja tepastelen aamupalahedelmälleni tyytyväisenä siitä, miten reippaasti olen saanut itseni ylös sängystä ja viimeiset torkkuherätykset vaimennettua, on toinen kämppäkavereistani jo lähtenyt töihin ja toinen melkein käynyt lenkillä (vain sade tuli lenkkeilijän ja lenkkireissun väliin), käynyt suihkussa, vaihtanut vaatteet ja mutustelee nyt onnellisen näköisenä aamupalaa keittiön pöydän ääressä pirteänä ja kaikin puolin freesinä. Siinä se maailman epäoikeudenmukaisuus taas paljastaa kasvonsa - aamuherätyksessä.
Tänä sateisena ja raikasilmaisena aamuna reippaaseen (kaikki on suhteellista) herätykseen oli hyvä syy. FABI:ssa (Forestry and Agricultural Biotechnology Institute), jossa minun ja Riikan on tarkoitus työskennellä seuraavat kolme kuukautta, järjestetään joka maanantai ei niin omaperäisesti mutta kuvaavasti nimetty tapaaminen: Monday meeting. Tapaamisessa käydään läpi viikon polttavimmat uutiset, minkä jälkeen joku arpaonnen suosikki pitää esityksen valitsemastaan aiheesta. Esitelmä oli mielenkiintoinen. Esitystä pitävä mies oli ollut kolme kuukautta Norjassa. Siellä oli ollut lunta ja lapset olivat tehneet lumiukon. Pipareitakin oli tehty ja halkoja kannettu. Jonkinlaista tutkimustakin mies oli kai tehnyt mutta se ei tuntunut yhtä tärkeältä, kuin talviset maisemakuvat ja tarinat lumikenkäretkestä. Aksentista päätellen luulin esitelmän pitäjän itsekin olevan Norjasta, mutta väärinkäsitys johtuikin vain siitä, että joka kolmas sana hukkui hassuihin kurkkuääniin.
Ennen maanantain tapaamista rakennus oli kuhissut ihmisiä, jotka hyväntuulisenoloisina tervehtivät toisiaan ja kiiruhtivat kuka minnekin. Esitelmän päätyttyä käytävät tyhjenivät ja ihmiset hävisivät omiin koloihinsa laboratorioihin ja työhuoneisiin. Myös minä sain oman soppeni erään labran nurkasta. Soppeni pöydälle sain FABI:n kulkutunnistekortin, laboratoriovihkon, jonka sivunmittaiset ohjeet allekirjoittamalla lupasin muistiinpanojeni olevan tästedes laitoksen omaisuutta, ja labratakin. Olin nyt itsekin laitoksen omaisuutta. Kulkutunnistekortti teki minusta kertapyyhkäisyllä pätevämmän ja ammattimaisemman mutta myös stressaantuneemman siinä pelossa, että kortti häviää tai unohtuu naulakon päälle. Muistiinpanovihko kaikkine vaatimuksineen muistiinpanojen selkeydestä ja kaiken muistiin kirjoittamisesta ahdisti. Mutta kohtaaminen labratakin kanssa oli kuin Satuhäistä, tai ainakin siitä ainoasta jaksosta, jonka olen nähnyt. Olimme luodut toisillemme: Takki ei muistuttanut telttaa tai pienen purjeveneen purjetta vaan istui nätisti kuin lasikenkä Tuhkimolle. Helma ei roikkunut puolessa välissä pohjetta eikä hihoja tarvinnut kääriä. Ensimmäistä kertaa en näyttänyt isänsä takkia lainanneelta lapselta. Uskottavuuteni kasvoi ainakin viisitoista senttiä.
Romanttinen ensikohtaaminen takkini kanssa kesti lounaaseen asti. Takin jäädessä istumaan tuolini selkänojalle lähdin Riikan opastuksella tutustumaan kampuksen ruokapaikkoihin. Ravintoloita on kampuksella kymmenittäin. Kampus onkin kuin pieni kaupunki, sillä sieltä löytyvät ainakin pankki, kirjakauppa, kirkko, museo ja olin näkevinäni matkatoimistonkin. Lähestyessämme kampuksen keskusaukiota, jonka ympärillä lounasravintolat ovat, huomasin hypänneeni huomaamattani amerikkalaiseen college-elokuvaan. Satoja opiskelijoita kulki ristiin rastiin aukiota. Heidän joukostaan pystyi tunnistamaan nörtit, kovikset, pahikset, hippitytöt, kikattavat kaveriporukat ja pukuihin pynttäytyneet geelitukkaiset pojat. Stereotypioita vilisi vastaan. Lounaspaikoissa myytiin hampurilaisia, pizzaa ja paikallisia voitaikinapiirakoita. Aukion lähellä oli olut-/siideribaari ja aukion laidalla tupruteltiin vesipiippua. Joensuun villi ja vapaa opiskelijaelämä alkoi tuntua kovin laimealta.
Minulla, Riikalla, Riikan ohjaajalla Wilhelmillä ja FABI:n johtajalla Michaelilla oli tapaaminen neljältä. Istuuduimme pyöreän pöydän ääreen ja Michael kaatoi meille kaikille Rooibos-teetä. Puhelimme hiukan niitä näitä, kun Michael äkkiä pyysi minua kertomaan itsestäni. Menin aivan hämilleni. Luulin, että olimme tulleet puhumaan vain gradustani ja työstäni FABI:ssa. Pohdittuamme hetken suomalaisen maisteritutkinnon kummallisuutta siirryimme aiheeseen gradun aineisto ja sen käsittely. Ensimmäistä kertaa Ghanasta lähtöni jälkeen minusta alkoi keskustelun edetessä tuntua, että tutkimuksellani on toivoa ja että kaikki sen aikana tapahtuneet virheet eivät johtuneetkaan vain omasta typeryydestäni. Motivaationi tehdä tutkimusta ei ole milloinkaan ollut näin korkealla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti