Ensivaikutelma

1.2.2014

Saapuminen Johannesburgin lentokentälle oli järkytys. Kuvani Etelä-Afrikasta romahti. Maailmani horjui hetken kaatumisen partaalla. Kaikki Ghanassa oppimani menetti merkityksensä: Kaaosta ei näkynyt vaikka yritti miten silmiään siristää. Opasteet olivat selkeät, ilmasto ei ollut saunassa, passintarkastajat eivät olleet pelottavia. Ihmiset virtasivat, kuin joenuomassa lentokoneesta ulos ja pitkin pitkiä käytäviä. Passintarkastuksessa joenuoma haarautui useaan pieneen puroon, jotka jälleen yhdistyivät virraksi, joka johti ulos lentokentältä. Etelä-Afrikka -kuvani palaset virtasivat joen mukana ulos, mistä auto tuli matkalaisia hakemaan. Suomesta matkaan lähtenyt kolmen kopla: minä, ohjaajani Riikka ja Jyväskylän edustus Paula sekä palaseni mielikuvastani pakattiin autoon, joka käänsi puskurinsa kohti Pretoriaa. 

Auton ikkunasta näkyvää maisemaa hallitsivat valtavat moottoritiet ja niillä luovivat autot, jollaisia painotuoreet autokuvastot pursuilevat. Tienvarsilla näkyi mainostauluja, kauempana kerrostaloja ja asuinalueita. Maasto oli tasaista ja se oli peittynyt matalaan heinikkoon ja vaaleanpunaisenvioletteina loistaviin kukkiin. Metsiä ei juurikaan näkynyt, mutta siellä täällä saattoi tunnistaa maissipellon. Näkemäni muistutti junamatkoja Espanjassa ja Unkarissa. Muhkuraisia hiekkateitä, vuohia, niille sijoilleen lahoavia autoja, kymmenissä väreissä silmiin pistäviä vaatteita, selässä kannettavia lapsia tai pään päällä keikkuvia banaanilasteja sai maisemasta etsiä turhaan. Piikki- ja sähkölangalla kuorrutetut muurit, minishortsit ja valkoiset naamat olivat tulleet niiden tilalle. Mielikuvapalaseni liimautuivat uudelleen yhteen ja lopputulosta tutkiessani huomasin katselevani kuvaa länsimaisesta kesäparatiisista. 

Paratiisi vetäisikin vertoja mille tahansa Etelä-Euroopan maalle, jonne suomalaiset eläkeläiset pakenevat Suomen pakkasia ja pimeitä talvi-iltoja. Ainakin yliopiston läheisellä alueella on ravintoloita toistensa vieressä, baariaukio sekä ostoskeskus, josta löytyy supermarket, kymmenkunta vaatekauppaa ja monta muuta putiikkia, joista varmasti löytää kaiken normaalissa elämässä tarvitsemansa. Vaatekauppojen made in china -vaatteet ja supermarketista löytyvä valinnanavara ovat aivan kuin Suomessa, paitsi että tuulettimia ja kesämekkoja myydään enemmän. Sää on kuuleman mukaan miellyttävämpi kuin Suomessa: tasaisempi ja kuivempi, ja sen vuoksi jatkuvasti mukavan lämmin. Laskun tulemistakaan ei terassilla hellehattu päässään istuvan eläkeläisen tarvitse harmitella, sillä viidelläkymmenellä randilla eli noin kolmella eurolla saa ravintolasta miltei minkä tahansa aterian. Sama hintataso pätee kaikkeen kengistä viineihin. 

 

Kuvaan saadaan harvoin vangittua koko maisemaa. Myös tästä ulospäin kauniista, vehreästä ja seesteisestä kuvasta puuttui osa totuutta: Autojen ovet pidetään lukittuina jatkuvasti, myös ajaessa. Keskustaan ei saa mennä. Kaupungilla ei saa liikkua jalan. Pimeällä ei saa liikkua. Yksin ei saa liikkua. Julkisia kulkuvälineitä ei saa käyttää. Ei saa näyttää eksyneeltä. Passia ei voi jättää asuntoon, ellei laita sitä kassakaappiin. Passia ei voi ottaa mukaan, jotta sitä ei ryöstettäisi. Eräs opiskelija oli tullut ohjaajansa kanssa lentokentältä. Heidän autoaan oli seurattu koko matkan ajan ja asunnolleen päästyään sekä opiskelija että ohjaaja oli ryöstetty putipuhtaaksi. Nykyään lentokentältä tulevat viedään ensin kampukselle, jonne pääsee vain ajoluvalla, minkä jälkeen matkalaiset viedään toisella autolla asunnolle. Joulun seutuun asunnosta, jossa majailen, oli ryöstetty kupariputket. Ei muuta, vain kupariputket: järjestäytynyttä kupariputkirikollisuutta. Portin lukkoa ei ollut murrettu, vartijat eivät olleet nähneet mitään eikä asuntoon ollut kuulunut mitään.

 

 

aratiisi onkin siis samaan aikaan vankila. Ihmiselle, joka on tottunut liikkumaan itsekseen ja jolle luonto ja siellä kuljeskelu on sisäänrakennettua ja tärkeää kuin sisäelin, eläminen aitojen sisällä on ahdistavaa. Alan ymmärtää kokonaan uudella tavalla eläintarhojen häkkiään kiertäviä eläimiä ja aitansa yli tuijottavia lehmiä.

 Myös taloa, jossa asun, voisi aitojen ja kaltereiden perusteella luulla vankilaksi. Talo on postdoc-talo, jossa minun lisäkseni asuu Riikka ja eräs nainen Cameronista. Taloa kiertää rauta-aita, joka lukitaan munalukolla. Talon etu- ja takapuolen ulko-ovet on varmistettu kalteriovilla, jotka pidetään niin ikään jatkuvasti lukittuina. Myös omien makuuhuoneiden ovet pidetään lukittuina päivän aikana. Talossa on kuitenkin paljon tilaa ja se tuntui jo ensimmäisenä päivänä kodikkaalta. Talon sydän on suuri ja valoisa keittiö, jossa on kauniit vaaleansiniset kaapinovet ja pitkä ruokapöytä keskellä huonetta. Suurimman valonpilkahduksen aitojen ja ahdistuksen keskelle tuo kuitenkin talon pienen pieni punainen, linnunpönttöä muistuttava postilaatikko ja pieni mutta vehreä takapiha, vapauden saareke varpaita kutittavine nurmikoineen.