Lopun alku

1.11.2013

Lopun lähestyessä tulee pakonomainen tarve tehdä kaikki, mitä vielä on tehtävissä. Kun sienen kasvuolosuhteet eivät enää ole suotuisat ja sieni tietää aikansa pian koitavan, alkaa se tuottaa itiöitä. Kun sopuleita on liikaa, kokoontuvat ne yhteen pitämään vielä kerran hauskaa yhdessä ja pureksimaan retkeilijöiden jalkoja. Pitkän matkan lähestyessä ihminen yrittää tavata vielä kerran kaikki tuttunsa, kaverinsa ja rakkaansa. Matkan lopun häämöttäessä tulee tarve hyvästellä kaikki uudet tuttavuudet, saada työt päätökseen ja tehdä vielä viimeiset mahdolliset, ennen kokemattomat asiat.

Viimeisenä viikonloppunani vierailin Tobiaksen kanssa kultakaivoksessa. Kaverimme Richard, joka työskenteli kaivoksessa, oli kutsunut meidät luokseen pariksi yönseuduksi. Odotin innolla näkeväni kaivoskuilut ja pääseväni maan alle. Sen sortin vierailuun olisimme tarvinneet vierailijapassin, jota Richard ei kuitenkaan ollut onnistunut saamaan. Sen sijaan hän esitteli meille kaivoksen parhaat kapakat ja näytti elokuvia luksusasunnollaan. Kaivosalue oli hämmentävä. Se oli kuin pieni aidattu kylä, josta löytyi kaikki palvelut ja muu tarvittava. Richard kuvaili elämää kaivosalueella sanoen, että kehenkään ei voi luottaa, minkä vuoksi ystäväpiiri on pidettävä mahdollisimman pienenä. Hurmaava paikka.

Viimeisen aineistonkeruuretken jälkeen koitti uuvuttava ja loputtomalta tuntuva työ labrassa. Uudet kuoriaiset piti siirtää porkkana-alustoille, edellisiltä porkkana-alustoilta piti siirtää sienirihmasto kasvatusalustoille ja samaan aikaan kasvamassa olevia sienikasvatuksia piti pitää silmällä ja siirrellä kasvatuskaapista jääkaappiin ja sieltä edelleen käsiteltäväksi laminaariin. Laboratorioomme oli tullut uusi poika nimeltä Philemon. Hän oli suorittamassa jonkinlaista yhteiskuntapalvelua, jonka kaikki tietynasteisesta koulusta valmistuneet kävivät. Suorituksesta sai passin, jota ilman ei töitä tulisi saamaan. Philemon oli äärimmäisen ystävällinen, äärimmäisen avulias ja äärimmäisen uskonnollinen. Eräänä iltapäivänä olin labrassa ja aloimme jutella musiikista. Äkkiarvaamatta ja ilman minkäänlaista varoitusta hän kysyi:

Philemon: Oletko kristitty?

Pääni sisäinen vastaus: Jos kirkollisvero on maksettu ja kuulun siten kirkkoon, niin kaipa minä olen.

Suustani tuleva vastaus: Ööö… kyllä.

Philemon: Missä kirkossa käyt täällä Ghanassa?

Pääni sisäinen vastaus: Mitäh? Täällä? Kirkossa?

Suustani tuleva vastaus: En ole juurikaan käynyt täällä kirkossa.

Philemon: (Järkyttyneenä) Mitä? Miksi?

Pääni sisäinen vastaus: Koska en käy.

Suustani tuleva vastaus: Valitettavasti minulla ei ole ollut aikaa käydä täällä ollessani kirkossa.

Philemon: Entä Suomessa? Kuinka usein käyt kirkossa?

Pääni sisäinen vastaus: Mikä helvetin ristikuulustelu tämä on?

Suustani tuleva vastaus: Heh, pari kertaa vuodessa.

Philemon: (Shokkitilassa)Mitä? Miksi niin harvoin?

Pääni sisäinen vastaus: Koska en usko kirkkoon.

Suustani tuleva vastaus: Se ei vain ole tapana Suomessa.

Philemon: Ei pidä tehdä niin kuin on tapana tehdä, sillä silloin paholaisen työ leviää. Milloin luit viimeksi Raamatun?

Pääni sisäinen vastaus: Koko kirjanko? Ne muutamat pätkät rippikoulussa ja kerran vapaaehtoisesti sukupuuhun asti. Se oli tylsä. Taisi olla sivulla 20.

Suustani tuleva vastaus: Se taisi olla kuutisen vuotta sitten.

Philemon: (Syvästi tyrmistyneenä) Oh my God!

Pääni sisäinen vastaus: Sepä se…

Suustani tuleva vastaus: (Vaivautunutta hymyilyä)

Uskonnosta ei juuri puhuttu tämän jälkeen mutta Philemon säilyi ystävällisenä ja avuliaana.

Aika alkoi loppua ja tekemistä oli valtavasti. Työ, johon yleensä olisin käyttänyt viikon, oli nyt mahdutettava kolmeen neljään päivään. Tulin aamulla niin aikaisin, kuin pääsin, illalla lähdin pimeän jo tultua. Eräänä perjantai-iltana labraan eksyi seurakseni torakka. Se tepasteli muina miehinä työpöydällä, tutki silmälasejani, hiippaili muistiinpanojeni päällä ja heilutti kaiken aikaa pitkiä tuntosarviaan. Hätistin otuksen takaisin kaapin takana olevaan koloon, mistä se oli tullutkin ja jatkoin töitäni. Kohta näin taas sivusilmällä, kun torakka lähti kävelemään pitkin pienen laminaarihuoneen lattiaa ja suoraan kohti minua. Hyppäsin alas tuoliltani, mikä oli virhe. Nyt kaikki torakan liikkeet näyttivät ampaisuilta paljaita kinttujani kohti. Otin aseekseni etanolisuihkupullon, mikä sekin oli virhe, sillä kauhistunut torakka lähti juoksemaan ympäri pientä huonetta kahta kauheammin. Lopulta se kuitenkin pakeni sille aukaisemastani ovesta isomman labran puolelle. Ehkäpä pakastimen alla lymyävä lisko söi sen.

 Kaiken kiireen keskellä laminaari hajosi. Muutin töitteni kanssa toiseen labraan. Suomeen paluuta edeltävänä sunnuntaina kiiruhdin tuttuun tapaani töitteni pariin, kun huomasin labraan vievällä käytävällä valtavan vesilammikon. Arvelin lammikon virranneen ulkoa ja aukaisin labran oven. Edessäni oli pieni järvi. Vettä oli niin paljon kuin lattialle mahtui sen valumatta kynnyksen yli, eli parin sentin verran. Vesi oli vallannut koko laboratorion. Soitin labrasta vastaavalle miehelle, mutta hän ei vastannut. Soitin rouva Maryn oikealle kädelle, joka vastasi labrasta, jossa rikki mennyt laminaari oli. Hän käski etsiä valuvan hanan, kääntää sen kiinni ja lupasi tulla katsomaan tilannetta. Vastasin, että mikään hana ei vuotanut ja mietin ymmärtäneeni ehkä itsekin laittaa sellaisen kiinni. Mies ei tullut paikalle koko päivänä.

Seuraavalla viikolla hän tuli, mutta ei suinkaan tulvan takia. Hän tuli luokseni käskeäkseen minut rouva Maryn luokse. Rouva halusi keskustella laminaarista. Menin hänen toimistoonsa saman tien, ja hän sanoi minun särkeneen laminaarin. Selitin, miten laminaari oli käyttäytynyt viime päivinä, milloin olin sitä itse käyttänyt ja minkälaisia ongelmia sen käytössä oli ollut ennen sen hajoamista. Mary oli huolissaan siitä, että lähtiessäni jättäisi kertomatta rikkinäisistä laitteista ja jättäisin kaiken heidän maksettavakseen. Ennen kuin ehdin suutani avata vakuuttaakseni, että huolta sellaisesta ei olisi, alkoi hän syyttää, että olin liikutellut laboratoriovälineitä. Vastasin, että en ollut niitä siirtänyt mutta olin itsekin ihmetellyt ja tuskaillut analyysivaa’an liikuttelua. ”Se olit sinä, joka sitä on siirrellyt!”, kuului vastaus. Kielsin liikuttaneeni vaakaa. ”Etkö sinä ymmärrä, että vaa’an kalibrointi menee pilalle?!”. Ymmärsin kyllä ja yritin vielä kerran sanoa, etten ollut vaakaa liikutellut. Kesken puolustukseni Mary tiuskaisi: ”Etkö voisi vain myöntää, että se olit sinä?! Tämä ei ole mikään väittely! Tunnusta vain, että se olit sinä!” Tunnustaisin, vaikka en ollut mitään tehnyt? Seuraavaksi alkoi syyttely laminaarin sotkuiseksi jättämisestä: ”Minä tulin yhtenä iltapäivänä laboratorioon ja laminaari oli täynnä porkkanoita! Sinä olet ainut täällä, joka käyttää porkkanoita!” Olin siivonnut laminaarin joka kerta sieltä poistuessani ja tiesin, että porkkanamehun tippakaan ei sinne ollut jäänyt. En enää jaksanut panna vastaan. Mitä siitä on hyötyä jos syyllisyys on jo etukäteen päätetty. Seuraavan viidentoista minuutin aikana sain haukut siitä, miten olin käyttänyt heidän etanoliaan, enkä antanut mitään takaisin. Kaikki muut vierailijat olivat jättäneet reagenssejaan ja tarvikkeitaan, mutta minä vain käytin kaiken itse. Itsekästähän se on, että käyttää itse omaan projektiin itse ostetut tarvikkeet. Lisäksi en ollut kertonut, mitä olin tekemässä Maryn laboratoriossa. Oli varmaan turhaa olettaa, että hän olisi lukenut sen tutkimussuunnitelmasta, jonka hänelle varta vasten ennen työskentelyn aloittamista toimitin. Kaiken kukkuraksi Mark ei ollut vieläkään tullut esittäytymään hänelle. Mistäpä toisen ajatukset olisi voinut lukea. Lopuksi Mary vaati minua kirjoittamaan kirjallisen raportin siitä, mitä laminaarille oli tapahtunut. Varmemmaksi vakuudeksi hän vielä pyysi Johnia, oikeaa kättään, selittämään saman minulle ja John teki työtä käskettyä. Kiukusta hammasta purren ja raivon itkua pidätellen hillitsin itseni ja lupasin kirjoittaa raportin. Jälkikäteen Mark kertoi, että koko höykytyksen syy ja ydin oli ollut siinä, että Marya harmitti, että hän ei tiennyt tarkalleen, mitä hänen labrassaan tein. Sovittelun ja lepyttelyn eleenä Mark lupasi hänelle minulta yli jäävät reagenssit ja välineet.

Samanlaista kiinnostusta omaisuuttani kohtaan huomasin kavereissani päivieni Ghanan kamaralla vähetessä. Rita ehdotti minua jättämään läppärini. Vierastalon pojat pyysivät antamaan heille kaiken, mitä en ottaisi mukaani enää Suomeen. Rita pyysi järjestämään kutsukirjeen ja asuinpaikan Suomessa. Vierastalolla usein vieraileva Harry pyysi samaa. Vierastalon Philip vaati ostamaan muistitikun nelinkertaiseen hintaan. Rita ehdotti, että jättäisin kaikki ylijäävät rahani. Yhtäkkiä kaikki tuttuni ja kaverini olivat kiinnostuneita vain hyötymään minusta ja lähtemisestäni. Kaikki muut paitsi Jaquiline. Hän oli järjestämässä isänsä hautajaisia, eikä ollut muistanut lähtemistäni. Kertoessani siitä hänelle hän oli silminnähden järkyttynyt. Hän halasi monta kertaa, jäi tuijottamaan suu auki, kertoi moneen kertaan olevansa pahoillaan ja muistutti pitämään yhteyttä. Kiitos Jaquiline!

Tobias päätti aikaistaa lähtöään ja lähteä samalla lennolla. Hän ei missään vaiheessa tottunut tai tykästynyt Ghanaan. Ajaessamme linja-autolla Kumasista Accraan katselin niitä samoja maisemia, jotka tulomatkalla olivat saaneet minut haukkomaan henkeäni. Vehreät metsät, valtavat taakat pään päällä, luontoa lähellä oleva ravinto, ihana välittömyys… kaikki ne jäivät vähä vähältä taakseni. Sydämeni pohjasta toivoin joskus vielä palaavani.