Wild wild west

19.10.2013

Villi länsi on Ghanassakin nimensä veroinen. Revolvereja ja vauhkona laukkaavia hevosia ei maisemasta löydy, mutta jokaisesta Tex Willer -sarjakuvakirjasta tuttuja kyläpahasia, kummallista käsin mutusteltavaa ruokaa ja saluunoita sitäkin enemmän. Aineistonkeruun nimissä sain olla tuossa epätodellisessa maisemassa viikon.

Koppakuoriaisten pyydystäminen tapahtui kuten tähänkin asti. Alex pureskeli puutikkuja takahampaillaan ja nojaili rentona milloin mihinkin, assistentti käytti talttaa ja vasaraa sen minkä huononäköisenä pystyi ja minä istuin massa, vuoleskelin lastuja ja hihkuin ilosta uuden koppakuoriaisen löydettyäni. Koska aikaa näytteiden keräämiseen ei ollut, kuin viikko, joka sekin maksoi mannaa ja mansikoita, olivat paineet aikaisempaa suuremmat. Jokainen elävänä talteen saatu koppiainen tuotti kaksinkertaisen riemun ja jokainen kuoliaaksi litistetty otus sai aikaan kolminkertaisen päänsisäisen kiroiluvyöryn. Suurimman ilon aineistonkeruussa tuotti kuitenkin se, että koeala oli keskellä sademetsiä. Metsien keskellä kiemurtelevalta punahiekkaiselta tieltä näkyi silmänkantamattomiin rehevää vihreää metsää, joka kumpuili maanmuotoja mukaillen kesyttömänä ja kauniina. Assistenttini ja Alex eivät ymmärtäneet innostustani metsästä, eivätkä varmasti myöskään tuskastunutta ilmettäni katsoessani auton ikkunasta paljaita rinteitä, joilta metsät oli hakattu.

Minua puolestani kummastutti miesten nopea rutinoituminen. Päivärytmimme oli joka päivä samanlainen: Aamiaiseksi, lounaaksi ja päivälliseksi bankua samassa paikassa, jossa vuohet, kissat ja koirat kuljeksivat sulassa sovussa pöytien seassa. Ennen päivällistä kiersimme kahdessa kapakassa juomassa mahonkiviinaa, joka on kuulemma erityisen hyväksi terveydelle ja joka toimii lääkkeenä vaivaan kuin vaivaan. Syömisen ja juomisen välissä nukuimme, keräsimme näytteitä ja toteutimme minun päähänpistojani.

Aamiaiselle ajoimme lähimpään kylään, missä laudoista kasaan naputellun katoksen alla tukeva nainen keitti nuotiolla bankua, eli maissista ja tietääkseni plantainista muusattua pullataikinaa. Paikka oli erityisesti assistenttini suosiossa, sillä mittalusikallinen eli noin puoli desiä bankumössöä maksoi puoli sediä. Muista pakoista, joissa samanlainen kippo maksoi yhden sedin, assistenttini lähti tuohtuneena ja haukkuja selkänsä taakse viskoen. Bankun valmistaminen ja syöminen oli rituaali, josta ei saanut poiketa. Ensin haettiin savinen kulho, jonka pohjassa oli uurteita. Kulho piti aina pestä itse, vaikka se oli juuri pesty. Kulhoon laitettiin assistenttini reseptin mukaisesti pala inkivääriä ja pari viipaletta sipulia, jotka jauhettiin murskaksi tiimalasin muotoisella odum-puusta valmistetulla hiertimellä. Hiertimen toisen pään päädystä otettiin kiinni oikealla kädellä siten, että se tuli kämmentä vasten, aivan kuin hutunkeiton voittanut ottaa kiinni pesäpallomailasta. Hiertimellä ei saanut hangata, eikä hakata vaan ainoastaan hiertää rannetta pyörittämällä. Vasemmalla kädellä pidettiin joko kiinni kulhosta tai sitä pidettiin sylissä, kulhoa ei saanut pyörittää. Kulhoa pidettiin maassa ja hiertäjä istui viisitoista senttiä korkealla jakkaralla. Polvia ei saanut laittaa tueksi maahan. Kun mausteet oli murskattu, haettiin kulhoon keittäjänaiselta jäätelöpallon kokoisiksi palleroiksi pyöritettyjä bankumöykkyjä. Pallojen päälle keittäjä kaatoi miltei kiehuvaa lientä, jossa oli oman valinnan mukaan joko kalaa, kanaa tai pelkkä liemi. Sattumista maksettiin erikseen.

Kulho kannettiin ruokapöytään, joka oli noin 50 x 30 sentin kokoinen ja neljä-viisikymmentä senttiä korkea. Pöydän ääressä istuttiin samoilla jakkaroilla, joilla istuen mausteet oli jauhettu kulhoon. Syödessä ja kulhon päälle kumartuessa polvet nousivat pöydänkannen yläpuolelle. Ruoka syötiin käsin, minä kulhon toiselta laidalta, assistenttini toiselta. Alex ei jakanut kulhoaan. Bankun syöminen oli helppoa: siitä nipistettiin palasia peukalon ja kolme pisimmän sormen väliin ja palanen kastettiin liemeen. Liemen syöminen bankun loputtua oli haastavampaa. Tekniikkana oli, että etusormi, nimetön ja keskisormi painettiin tiukasti toisiaan vasten ja liemi kauhaistiin alakautta kulkevassa kaaressa ja sen suurempia miettimättä suuhun. Ruokailun lopuksi pestiin käsi, jolla ruoka oli syöty. Pesemiseen ei saanut käyttää toista kättä. Näiden turhan tarkkojen sääntöjen noudattamisesta piti huolen assistenttini, joka ei vielä kymmenennenkään syöntikerran jälkeen antanut minun kuin katsoa vierestä ruuan valmistusta ja syöntiä edeltävien rituaalien noudattamista muiden syömään tulleiden tuijottaessa minua kuin avaruudesta laskeutunutta. Turhan tarkoista säännöistä huolimatta banku oli järjen vievän hyvää.

Assistenttini komentelu jatkui myös asunnollamme ja vapaa-ajalla, vain metsässä sain tehdä niin kuin parhaaksi näin. Asuntona meillä oli tohtori Blayn huvila, jossa asui samaan aikaan isännöitsijä ja kolme työmiestä. Työmiehet katsoivat minua kieroon kuin hemmoteltua prinsessaa, samaan aikaan assistenttini komensi ja kielsi tekemästä mitään, mitä normaalit ihmiset tekevät. Asunnolla vietin suurimman osan ajastani huoneessani, jossa sinisen hehkulampun valossa seisoi sänky ja lattialla sinne tänne viskottuja tyhjiä vesipusseja. Vessassa vastassa oli torakka ja seinästä kasvavat heinät.

Aineistonkeruuretken parasta antia oli vapaa-aika, jolloin pääsin hetkeksi ulos rutiinin kärrynpyörästä. Viikon toisena iltana pelattiin Ghana-Egypti -jalkapallo-ottelu. Päätimme lähteä kaupungille katsomaan ottelua paikkaan, jossa ehkä saisi paikallista olutta. Asuinpaikkaamme lähinnä olevassa kaupungissa oli kapakka, jonka pihalla oli kenties juuri kisakatsomoksi rakennettu halli, jonka toisella pitkällä seinällä oli muutama pieni televisioruutu. Halli oli täytetty muovituoleilla ja paikka oli tupaten täynnä. Tunnelman pystyi tuntemaan ilmassa. Hallissa oli kuuma ja ihmiset kommentoivat peliä kiihtyneesti. Kun Ghana teki ensimmäisen maalin, kaikki hallissa istuvat nousivat seisomaan ja yltyivät huutoon. Ghana voitti kirkkaasti mutta lähdimme harmistuksekseni ennen ottelun päättymistä, koska joku oli jo kuunnellut ottelun radiosta ja kertoi, miten siinä tulisi käymään. Samat tyypit hurrasivat ennen jokaista maalia, vaikka televisiossa pelaajat vasta kikkailivat pallon kanssa kohti maalia. Ilonpilaajat.

Toisena vapaapäivänä sain houkuteltua assistenttini ja Alexin oppaikseni sademetsään. Olin nähnyt edellisen päivän aineistonkeruuseen matkatessamme valtavan puun, jonka latvusto oli kuin katto ja jonka oksista riippui pitkiä kaarella roikkuvia liaaneja. Puu oli suoraan Disneyn Tarzan-elokuvasta. Olin rakastunut siinä samassa. Metsän heinätasolta katsottuna puu ei päässyt samalla tavalla oikeuksiinsa, mutta metsä itsessään oli jännittävä ja mielenkiintoinen. Vaikka metsä ulkopuolelta katsottuna oli syvänvihreä, sen alapuolinen maailma oli väritetty erilaisilla ruskean sävyillä. Puiden rungot, niiden pinnassa kiemurtelevat kuolleet loiskasvit ja maahan pudonneiden lehtien muodostama karikekerros leikittelivät laajassa ruskean värikirjossa. Ja vaikka metsä ulospäin näytti mitä elävimmältä, keskipäivällä, jolloin linnutkaan eivät laulaneet, metsä vaikutti kuolleelta. Minkäänlaisia eläimiä ei näkynyt, ääniä ei kuulunut eikä edes hyönteisiä lennellyt ilmassa. Ainoat merkit eläimistä olivat jonkun pyydysrautalankaan rotasta aikaa myöten jäljelle jäänyt karvatuppo ja torahampaisen antiloopin pääkallo.

 

Viimeisenä vapaana iltapäivänä kävimme markkinoilla. Kojuja oli kymmenittäin ja niistä olisi voinut ostaa mitä tahansa mausteista ja hedelmistä kiinassa valmistettuihin muovikippoihin ja kanoihin. Saviastioita, kumilenkkejä ja nappeja myyvän kojun vieressä oli poppaesinekoju. Pöytä oli täynnä pieniä kasoja, joissa oli erilaisia kiviä, karvatupsuja ja muuta roinaa, joka näytti lapsuuden lekkikauppojen tuotevalikoimalta. Hypistellessäni taikasormuksia sattui silmiini vaaleanharmaa kymmenisen senttiä pitkä käpristyneen näköinen möykky. Toisella vilkaisulla erotin möykyllä olevan mulkosilmän. Möykky oli kuivattu kameleontti. Taikakaluksi tai rohtojen ainesosaksi se kai oli tarkoitettu. On mielenkiintoista ja ristiriitaista, miten niin syvästi ja antaumuksellisesti uskonnollisessa maassa myydään vielä taikakaluja. Toisaalta on hyvä, että kristinusko ei ole vienyt mennessään kaikkea alkuperäisestä kulttuurista.

 Markkinoilla heräsin ensimmäistä kertaa miettimään länsimaisten vaatteiden, kenkien, laukkujen ja lelujen alkuperää. Kaikki ne olivat enemmän tai vähemmän käytettyjä, myös ne, joita myytiin Kumasin vaateliikkeissä, eikä vain kadun varrelle kipatusta vaateläjästä. Ovatko täällä myytävät vaatteet, asusteet ja lelut peräisin länsimaiden lahjoituslaatikoista? Ja jos ovat, miksi niitä ei lahjoiteta niitä eniten tarvitseville, niin kuin lahjoituksia tekevien annetaan ymmärtää? Mistä vaatteiden myyjät saavat myytävänsä?

Viikko lännessä oli hieno kulttuurimatka, jonka päätyessä olin ihmettelystä ja varpaillaan keikkumisesta kuoleman väsynyt. Sättimiset siitä, mitä ei saa tehdä ja miten asiat tulisi tehdä, jatkuva huomion keskipisteenä oleminen ja obruni-hokeman koko viikon jatkunut kuunteleminen vaativat veronsa. Välillä vain olisi helpompaa olla kameleontti, joka voisi muuttaa ihonväriään tilanteen mukaan. Muistakaamme tämä, jos joskus tekee mieli osallistua Idolsiin tai muuhun tosi-TV -ohjelmaan.