Herkkuja ja ruokavieraita

5.2.2014

FABI on yhteisöllisin työyhteisö, josta olen koskaan kuullut. Maanantaisin järjestetään maanantaitapaaminen, torstaisin tutkijatapaaminen ja opiskelijaseminaari. Sattumanvaraisia seminaareja pidetään silloin tällöin. Tänään, kuun ensimmäisenä keskiviikkona, oli rakennuksen sisäpihalle katettu aamupäivätee. Pienissä ja pelkistetyn sievissä valkoisissa teekannuissa oli Rooibos-teetä tai Lipton-teetä, kahvinjuojat saivat tyytyä murukahviin. Sisäpihan keskellä olevalle vihreälle rautaiselle puutarhapöydälle oli aseteltu pieniä valkoisia lautasia, joilla jokaisella oli neljästä kuuteen pientä leivonnaista. Leivokset olivat kuin bonsaileivoksia kukin omasta täysikasvuisesta esikuvastaan. Valitsin itselleni lautasen, jolla oli kaksi pienen pientä pasteijaa, kauniin karamellimaisesti kuorrutettu muffinssi, outo suklaa-kerma-höttönen ja paikallinen jälkiruokaleivonnainen, joka muistutti siansaparoa ja joka tarttui kitalakeen pelkän sokerisuutensa ja rasvaisuutensa takia. Tuumimme Riikan kanssa, että hentunen lienee tehty upottamalla vehnäjauhotaikinasta pyöritelty kasa ensin rasvaan ja sen jälkeen sokeriliemeen. Seuraavassa akuutissa ja kriittisessä energiapulassa tiedän, mitä syödä.

Jos vastaavanlaisen tapaamisen olisi järjestänyt Metsätieteen osastolla, olisi paikalle tullut kymmenen työntekijää ja joukko ilmaisen ruuan vainunneita opiskelijoita. Tässä tapaamisessa oli paikalla ainakin kaksikymmentä FABI:ssa työskentelevää, ehkä enemmänkin, mistä sen tietää; arviointi- ja laskukyky eivät ole koskaan olleet vahvimpia osa-alueitani. Kirsikaksi bonsaikakkusen päälle paikalle ilmestyi FABI:n johtaja Mike, joka kiersi jokaisen paikalla silloin olevan luona ja vaihtoi sanasen huokuen mennessään hyvää tuulta ja johtajuutta. Hänen tullessaan paikalle ei tarvinnut miettiä, kuka laitoksen lankoja pitelee käsissään.

Päivä ja sen mukanaan tuomat puuhastelut sieniviljelmien puhdistuksen parissa olivat yksitoikkoisia ja työergonomiasta jotain ymmärtävien mielestä varmasti myös riipiviä mutta aika lensi kuin Nils Holgersson hanhiensa selässä. Selkää särkeneen ja silmiä puuduttaneen päivän lopussa odotti kuitenkin palkinto nimeltä Skype. Tähän asti en ollut päässyt internetin siipien suojaan, minkä vuoksi kuulumisten vaihtaminen ja naamatusten juttelu tuntui luksukselta. Juttelu ja erityisesti kummipoika-Juhon kysymykset avasivat silmiä ja saivat pohtimaan näkemiäni ja havainnoimiani asioita: Onko siellä kukkia? Onko siellä koppakuoriaisia? Koskaan aikaisemmin ei myöskään Maamme-laulun kuulemisesta ja kaunokirjoituksen sekä matematiikan kotitehtävien näkemisestä ole tullut yhtä hyvä mieli.

Kampuksen ravintolan testaamisen jälkeen olen syönyt salaattia. Tänään alkoi tuntua, että muunlainen ruoka olisi jo tervetullutta. Ehdotin Riikalle kasvisten grillaamista. Kaupan kasvishyllyn edessä kulkiessani huomaisin, että vanha viisaus pienuuden kauneudesta pitää paikkansa ja on täällä nostettu arvoiseensa huomioon. Jo oli aikakin. Hyllyssä pään kokoisten kaalikerien ja käsivarrenmittaisten purjojen vieressä oli somiin muovilaatikoihin pakattu miniporkkanoita, - kaaleja, -papaijoita, -munakoisoja ja -kesäkurpitsoja. Syötävän suloisia kaikki! Siinä se niiden salaisuus varmaan piileekin. Pakkasimme koreihimme noita pieniä ja sieviä kesäkurpitsoja, herkkusieniä, maissia, pussillisen grillihiiliä ja valkoviinipullon. 

Kävellessämme takaisin asunnollemme, mietin veden kutittaessa jo kielenpäätäni, miltä hetken päästä grillatut kasvikset maistuisivat. En ollut kuitenkaan ottanut kaikkea huomioon. Ensinnäkin, grilli pitäisi sytyttää ja siihen pitäisi vielä muodostua hiillos. Toiseksi kasvikset eivät saisi palaa, jos niillä aikoi saada veden herumaan kielelle myös ruuanlaiton jälkeen. Hiilien sytyttäminen oli haastavampaa, kuin viime kerralla, jolloin meillä oli käytössä grillihiilet for dummies -pakkaus, joka laitettiin sellaisenaan grilliin ja tuikattiin tuleen. Tämänkertaisessa paketissa oli pingis- ja biljardipallon risteytyksen kokoisia ja näköisiä hiiliä, jotka kasattiin lumilyhdyn näköiseksi rakennelmaksi, jonka keskelle aseteltiin huolella pommin näköinen sytytyspallo. Hiilet syttyivät ja muutama alkoi jopa hehkua.

Palasimme sisälle leikkelemään kasviksia, täyttämään sieniä ja ennen kaikkea tappamaan aikaa, joka hiilien herättelyyn kului. Olin aikeissa jatkaa tappopuuhia huoneessani, kun törmäsin keittiön ovella torakkaan. Siinä se seisoi keskellä eteisen lattiaa. Jos olisin nojautunut lähemmäs, olisin varmaan kuullut sen viheltelevän syyllisen näköisenä ja nähnyt sen pälyilevän ympärilleen seuraavaa siirtoa miettiessään. Neljän sentin mittainen torakka, mitä tuota nyt säikkymään. Kävelin takaisin keittiöön ja tokaisin Riikalle: ”No nyt ne sitte tuli” tai jotain muuta yhtä kuolematonta. Riikka tuli perässäni eteiseen, missä torakka edelleen seisoi eksyneen näköisenä. Jos on joskus preparoinut torakan, nähnyt sen hermostorakenteen ja oppinut tuntemaan sen sisuskaluja myöten, on sen tappaminen mahdotonta. Riikka otti käteensä kirjekuoren ja alkoi hätistää otusta ulos. Torakka ei kuitenkaan ymmärtänyt näin hienovaraista kehotusta ja lähti juoksemaan sinne tänne ympäri eteistä. Neljän sentin mittainen torakka, joka säntäilee sinne tänne ja kohti jalkoja, siinä on jo aihetta paniikkiin. Minä yritin pitää molemmat jalkani irti maasta, Riikka hätistää vauhtiennätyksiä rikkovaa eläintä pois kenkien luota, pois jaloista ja kohti ulko-ovea. Lopulta torakka luikahti oven alitse. Tasoitellessani sykettä ja vetäessäni henkeä Riikka sanoi pahaenteiset sanat: ”Torakat liikkuvat harvoin yksin. Yleensä yhden ilmaantuessa pian löytyy toinen ja jopa kolmas”.

Samat viisi hiiltä hehkuivat edelleen grillissä keon laidoilla olevien hiilien pysyessä synkeän mustina. Kun lopulta saimme aikaan hiilloksen, joka kattoi muutamaa sukunsa mustaa lammasta tai tässä tapauksessa edelleenkään hehkumatonta hiiltä lukuun ottamatta koko grillin, huomasimme hiilloksen olevan niin kuuma, että kasvikset olisivat muuttuneet saman tien ne ritilän päälle laitettuamme vesihöyryksi. Jäimme odottamaan hiilloksen jäähtymistä ja harmaantumista. Lopulta saimme kasvikset ritilälle. Mutta vaikka hiillos ja koko grilli edelleen hehkuivat kuumina, eivät kasvikset ottaneet kypsyäkseen. Yli kahden tunnin päästä grillausoperaation aloittamisen jälkeen luontoäiti päätti ottaa ohjakset omiin käsiinsä. Alkoi sataa. Eivät kasvikset aivan kypsiä olleet mutta olisivat ne voineet olla raaempiakin. Toisaalta mikäpä ei nälkäiselle maistuisi.

 En ollut vieläkään saanut mielestäni torakkaa, enkä Riikan uhkaavia sanoja. Päätin tehdä tarkastuksen heti huoneeseen päästyäni. Otin puhelimen käteeni ja laitoin taskulampun päälle. Sängyn alla ei ollut mitään. Kaapin alla ei ollut mitään. Johtojen seassa kirjoituspöydän alla ei ollut mitään. Sängyn alla ei edelleenkään ollut mitään. Kaivoin läppärin repustani, aukaisin sen sängylle - ja kuulin Riikan huutavan kylpyhuoneesta: ”Täällä on yksi niistä!”. Siinä samassa torakka juoksi huoneeseeni Riikka perässään ja sukelsi sänkyni alle. Riikka tuli avukseni torakkajahtiin. Valaisimme sängyn alusen. Ei mitään. Valaisimme kaapin alusen. Ei mitään. Valaisimme johdot kirjoituspöydän alla. Ei mitään. Sitten siirsimme sänkyä. Torakka seisoi valkoisella seinällä parikymmentä senttiä lattianrajasta ja saman verran sänkyni pinnasta. Riikka haki harjan ja huitaisi torakan lattialle. Ensin se päätti tulla peremmälle huoneeseen mutta Riikka sai sen muutamaan suuntaansa käytävälle, jonka varrella makuuhuoneet ja vessat ovat. Torakka päätti vaihtaa huonetta ja käänsi tuntosarvensa kohti Riikan huonetta. Harja sai sen muuttamaan jälleen mielensä ja se jatkoi porhallustaan ohi kolmannen makuuhuoneen, pitkin käytävää ja oven ali eteiseen. Hätäpäissään otus ei löytänyt ulko-ovea ja vipelsi varastona käytetyn huoneen oven ali ja jäi sille tielleen, eli johonkin talon nurkkaan. Päätin siirtää sänkyni kauemmas seinästä.