The unohtumaton päivä

20.2.2014

Toinen jokapäiväisistä koealoistamme on pelottava. Koeala on kapea vyöhyke rehevän pensaiden ja köynnöskasvien peittämän metsäalueen ja meren uoman välissä. Mangrovemetsässä näkee melko kauas ja koska vedenpinta ei ole korkealla, näkee metsässä kävelijä, mihin astuu. Pelko metsikköä kohtaan heräsi, kun kävimme siellä vartijan kanssa. Miksi meillä olisi vartija mukana, jos metsässä ei olisi mitään pelättävää. Keuhkokaloja ja muuta pientä otusta vilisevä rantakin alkoi näyttää erilaiselta, kun Riikka alkoi muistella näkemäänsä luontodokumenttia, jossa valtava alfauroskrokotiili hyppäsi häntänsä avulla vedestä ja söi viiden metrin korkeudella vedestä olleen linnun. Toisaalta Alex kertoi nähneensä metsikön toisella puolella olevassa heinikossa parikin krokotiiliä jollakin aineistonkeruureissullaan.

Tuossa metsikössä olimme tarkistamassa pyydyksiä tänä aamuna. Rutiininomaisesti tyhjensimme pyydystä, kun Alex äkkiarvaamatta henkäisi nähneensä liikettä kauempana metsässä. Kyyristyimme katsomaan samaan suuntaan. Lihakset olivat jännittäneen ruumiimme kyyristeleviksi patsaiksi, sydän jyskytti kylkiluita kuin bassorumpua ja kaiken rohkeuden ja järkevän ajattelun sisuksista syövä kylmä hiki hiipi niskassa ja lapaluiden välissä. Metsässä tosiaan liikkui jokin. Otuksen aiheuttamat rasahdukset kuuluivat terästäytyneessä kuuloaistissa tarkasti ja terävästi. Erotin harmaan pienen eläimen vilahtavan puunrunkojen välissä. Pieni, nelijalkainen ja harmaa, se ei siis ole krokotiili. Kylmä hiki väistyi ja päästi ajatukset kulkemaan jälleen. Tilanne laukesi Riikan tunnistettua liikkujan apinaksi. Niitä oli kokonainen lauma siellä, mistä olimme laskeutuneen metsään. Otukset olivat seuranneet meitä. Vaikka pelko ja kylmä hiki kaikkosivat, jännitys pysyi lihaksissamme ja aistimme olivat valppaina kuin viilieläimillä.

Toinen niistä koealoista, joilla käymme päivittäin tarkistamassa pyydykset, on edellistä petollisempi. Alue on laaja, emmekä vielä kertaakaan ole nähneet sen laitoja. Reitillä, jolla pyydyksemme ovat, ei näy vesistöä, mutta siellä täällä mangrovepuiden taimet kasvavat tiheinä pusikoina, joihin ei sisälle näe. Joissakin kohdissa reitti kapenee muutaman metrin levyiseksi kaitaleeksi, jota ympäröivät tuuheat ja niin ikään läpinäkemättömät kaislikot.

Olimme tarkistaneet pyydyksemme, ja Alex kuljeskeli siellä täällä keräillen lehtinäytteitä. Yllätykseksemme hän ei kuitenkaan pysähtynyt meille ennestään tutun alueen laitaan, vaan jatkoi nuorempaan ja tiheämpään taimikkoon. Seurasimme perässä. Tiheimmässä kohdassa taimikkoa sivuilleen ei nähnyt paria metriä edemmäs. Aamuinen jännitys sai jälleen vallan. Nuori metsikkö loppui aukeaan, jonka oikealla puolella oli kapea ja ruskeavetinen joki. Sanomattakin oli selvää, että joki oli kymmenien krokotiilien koti. Aukean keskellä oli tiheämpiä puskia ja yksi suuri, oksiaan jokaiseen ilmansuuntaan levittävä mangrovepuu, jonka juurella pienet hennot taimet seisoivat, kuin Pikku Myyn sisarukset Mymmelin helmoissa. Aukea oli ilmeisesti virtahepojen kokoontumispaikka, sillä useat valtavien jalanjälkien polut risteilivät sinne tänne. Kuljimme hitaasti ja varoen eteenpäin samanaikaisesti poikkeavia ääniä kuunnellen ja tutkien ihmeissämme kaunista aukiota.

Riikka oli jossain takanani ja Alex kulki oikealla puolellani joelle päin katsellen, kun yhtäkkiä veden täyttämästä virtahevon jalanjäljestä ponkaisi esiin yli kymmenen sentin mittainen rapu sakset ojennettuina kohti Alexin jalkoja. Rapu aiheutti ketjureaktion, jonka ensimmäinen lenkki oli minun säikäyttämiseni. Huudahdin varoituksen Alexille, jotta hän ei kävelisi suoraan ravun saksiin ja Alex säikähti luullen minun nähneen vähintäänkin krokotiilin. Rapu puolusti kotiaan rohkeasti. Se piti saksia ojennettuina molemmilla sivuillaan aukoen ja sulkien niitä uhkaavasti. Alexin yrittäessä hätistää ravun pois virtahepojen polulta rapu yritti napata häntä sormesta. Rapua ei niin vain peloteltukaan.

Riikan kuva

Kuljeskelimme ympäri aukeaa ja tutkimme sieltä löytyviä kasveja ja veden mukanaan tuomia esineitä, ennen kuin käännyimme palataksemme takaisin alueelle, josta olimme liikkeelle lähteneet. Alex kulki edellä ja me seurasimme Riikan kanssa. Väillä kuljimme Alexin raivaamaa reittiä pitkin, välillä osuimme virtahepojen polulle. Polulla käveleminen oli hermostuttavaa. Vaikka virtahevot näyttävät lasten elokuvissa ja kirjoissa leppoisilta, pulleilta ja hieman kömpelöiltä, ovat ne luonnossa kuin pyöristettyjä panssarivaunuja. Vedessä ne voivat juosta 20 km/h, kuivalla maalla 40 km/h. Tuntiessaan itsensä uhatuksi, voivat ne olla aggressiivisia ja hyökätä, enkä usko, että pienet esteet, kuten puut hidastaisivat pick up -autoa painavamman eläimen hyökkäystä. Valtavan eläimen leuoissa olevan voiman ja hampaiden talttamaisuuden takia eläimen vihan kohteeksi joutuva halkeaisi luultavasti kuin mansikka ihmisen purukalustossa. Virtahevot vievätkin hengen valtavalta määrältä ihmisiä joka vuosi. Ei tosin niinkään hyökkäysten takia, vaan koska ihmiset aliarvioivat virtahevon nopeuden ja voiman. Sama asia, kuin vähättelisi törmäystä henkilöauton kanssa.

Alexin kuva

Ajatukseni virtahevoista keskeytyivät, kun näin kauempana keltaisen liikennekartiota muistuttavan muoviroskan. Olin nähnyt roskan jo aiemmin. Rauhoitin itseni. Kyllä Alex tietää, minne olemme menossa. Jospa metsässä on useampia keltaisia muovijätteitä. Tai ehkä minä vain kuvittelin, kyseessä oli varmaankin itse aiheutettu déjà-vu. Kesken vakuuttelujeni Alex pysähtyi, kääntyi katsomaan meitä ja kysyi, tiesimmekö, missä olimme. Emme tienneet. Hän totesi meidän olevan eksyksissä. Olimme kiertäneen kehää, emmekä enää tienneet, mistä olimme liikkeelle lähteneet. Virtahevot palasivat mieleeni.

Tähyilimme ympärillemme. Näkyisikö jossain maamerkkejä, joiden perusteella voisimme löytää jäljillemme? Toisella sivullamme virtasi ruskeavetinen joki, kaukana pauhasi meri. Ei kovin hääppöisiä maamerkkejä itseä pidemmän kaislikon ja mangroventaimien keskellä. Alex kaivoi repustaan GPS:n. Kiitin mielessäni tietotekniikkaa, jota yleensä kiroan. Jatkoimme matkaa.

Alex kyyristeli ja tähysti huolestuneen näköisenä kaislikkoon. Välillä hän pysähtyi, kurkotteli kaulaansa ja jatkoi matkaansa mitään sanomatta. Kauhu alkoi kasvaa sisälläni ja sykkeeni nousi. Puristin kädessäni pientä teesiivilää, jota olimme käyttäneet hyönteispyydysten tyhjentämiseen. Vaihtelin siivilää kädestä toiseen kuin miekkaa ja rystyseni olivat puristamisesta valkoiset. Sanonta ”hukkuva tarttuu oljenkorteen” sai uudenlaisen merkityksen. Rauhoittelin itseäni pääni sisällä: panikointi ei auta, se vain vaimentaa selvän järjen, hengitä rauhallisesti ja pidä silmät auki. En tiennyt, kumpi oli enemmän levottomuutta herättävää, kulkea virtahepojen polulla, jossa eläinten jalanjäljet olivat omaa jalkaterääni isommat, vai tiheässä kaislikossa, jossa pystyin elävästi kuvittelemaan krokotiilien vaanivat silmät.

Kaiken pelkoni keskellä Alex säntäsi juoksuun. Seuraavan parin sekunnin aikana aistini eivät pysyneet mukana ja muistan vain välähdyksiä siitä, mitä näin. Riikka ryntäsi Alexin perään pitkillä jaloillaan. Jännitin jalkalihakseni ja olin juuri ponnistamassa oikealla jalallani, kun harmaa savimainen muta sen alla sai jalkani lipeämään. Näin Alexin kääntyvän Riikkaan ja minuun päin. En enää saanut tuettua jalkani varaan ja rojahdin oikealle kankulleni ja käteeni tukien keskelle liejua. Alex alkoi nauraa. Pelko ja jännitys karisivat sen siliän tien. Olimme me hetken aikaa olleet eksyksissä. GPS:n toimiminen ja käyttäminenkin olivat olleet kyseenalaisia mutta päästyään lopulta selville sijainnistamme, oli Alex päättänyt huijata meitä ja oli huutanut ”Juokse!”. Huutoa en kuullut, mutta huijaus onnistui yhtä kaikki. Märkänä ja yltä päältä mudassa palasimme autoon maha kipeänä nauraen.

Riikan kuva

Kohtalo oli päättänyt järjestää jännitysnäytelmät juuri sille päivälle, kun olimme menossa virtahepo- ja krokotiiliristeilylle. Matalassa, muovituoleilla sisustetussa paatissa oli jo melko täyttä, kun haimme paikkamme aluksen toiselta laidalta. Tunnelma oli kuin iloisella teehetkellä vaikka vettä tihuutti ja oli kylmä. Jännitys väreili ilmassa, kaikki halusivat nähdä virtahepojen ilmestyvän aluksen vierelle.

Virtahepojen lauman näki jo kaukaa. Se näytti aluksi pyöreiden kallioiden muodostamalta luodolta mutta laivan ajaessa lähemmäs pyöreät muodot muuttuivat virtahepojen seliksi ja veden pinnan yläpuolella heiluviksi päiksi. Koskaan aikaisemmin en ole kaivannut yhtä paljon kameraani. Virtahevot seurustelivat keskenään, pärskivät vettä sieraimistaan, raastoivat heinää rannan kaislikosta ja aukoivat valtavaa kitaansa. Kuinka monta menetettyä kuvaa näinkään edessäni! Toisaalta oli mielenkiintoista keskittyä välillä eläimiin touhuihin ja niiden muodostamaan kokonaisuuteen maisemassa kameran läpi tiiraamisen sijaan.

Virtahevot olivat huolestuttavan suuria. Vaikka ne olivat suurimmaksi osaksi piilossa veden alla, olivat ne kuin pieniä henkilöautoja. Olimme jo kääntyneet paluumatkalle, kun laivamme ajettiin aivan virtahepolauman viereen. Tähän asti virtahevot olivat vain katselleet alustamme mutta nyt lauman alfauros totesi meidän tulleen liian lähelle. Se alkoi uida alustamme kohti vihaisen ja uhkaavan näköisenä. Kapteeni käynnisti pikaisesti moottorit ja kaasutti kauemmas laumasta. Kyselimme hieman huolestuneena oppaaltamme virtahepojen ruokailutottumuksista ja niiden liikkumisesta esimerkiksi mangrovemetsissä. Helpotukseksemme opas vannoi virtahepojen nousevan rannalle vain pimeän tultua. Emme siis luultavasti törmäisi niihin mangrovemetsässä.

Riikan kuva

Riikan kuva

 Opas esitteli jotain laivan vasemmalla puolella, kun huomasin jotain oikeanpuolisen rannan tuntumassa. Ohut nauha lipui rannan myötäisesti väreenkään syntymättä veden pintaan. Hetken päästä joku laivan henkilökunnasta käski kapteenia kääntämään laivan oikean rannan puolelle, koska siellä ui krokotiili. Kun pääsimme lähemmäs tuota uivaa juovaa, saattoi sen selässä erottaa rivin suomumaisia nystyjä. Sen perusteella, mitä krokotiilista näimme, päättelimme sen olevan neljän, ehkä jopa viiden metrin mittainen. Neljän metrin mittainen peto, joka liikkuu vedessä kuin usva järven pinnalla ja jota on mahdotonta erottaa veden alta; siinäpä vasta miettimistä kaislojen alkaessa suhista mangrovemetsikössä. ”Tuolla me muuten olimme eilen”, sanoi Alex vierestäni. Tällä kertaa ei kyseessä ollut edes vitsi.

Lähestyessämme rantaa mietin itsekseni, että tästä lähtien pitäisi pyydyksiä tarkistaessa olla entistä enemmän varuillaan. Entä jos tuo krokotiili oli pitänyt meitä silmällä koko sen ajan, kun haahuilimme eksyksissä mangroveiden seassa. Entä jos se punnitsi meitä katseellaan meidän säikkyessä apinoita. Alus oli juuri rantautumassa laituriin, kun joku huomasi toisen krokotiilin venelaiturin alla. Näihin vesiin ei todellakaan kannattaisi mennä uimaan.

Alexin kuva

Päivä oli ollut täynnä jännitystä ja huimia kokemuksia jo tähän mennessä mutta kakun päälle aseteltava kirsikka oli vielä tulossa. Kellon lähestyessä ilta kymmentä, lähdimme Riikan kanssa kilpikonnasafarille. Oli merikilpikonnien muninta- ja kuoriutumisaika ja odotin näkeväni rannalla kohti merta mönkivien kilpikonnavauvojen armeijan. Vaikka jo risteilyn jälkeen olin kylmissäni ja väsynyt, karisti safarin ja kilpikonnien odotus ja jännitys molemmat tiehensä.  

Safarille osallistuivat vain minä, Riikka ja Johannesburgilainen äiti ja tytär. Lastasimme itsemme safariautoon, vedimme takin tiukemmin yllemme ja ennen kuin pääsimme edes suojellun puiston alueelle näimme ensimmäisen eläimemme: virtahepo juosta hölkytteli keskellä St. Lucian kylää. Siinä se juoksi kuin kulkukoira aivan automme vierestä ja me katselimme sitä suu ammollaan. Safari oli jo nyt maksanut itsensä takaisin.

Lisää eläimiä oli kuitenkin vielä nähtävänä. Kuljettajalla oli käteen sopiva valonheitin, jolla hän lakaisi tien vierustoja ja heinikkoja. En ymmärrä vieläkään, kuinka hän pystyi yhtä aikaa seuraamaan tietä ja sillä mahdollisesti juoksentelevia eläimiä, osoittamaan valoa oikeaan paikkaan ja tähystämään maastossa näkyviä eläimiä. Pimeässä eläinten näkeminen oli tosin ehkä jopa helpompaa kuin valoisan aikaan, sillä niiden silmät loistivat valon niihin sattuessa, kuin pienet jalokivet. Pimeydestä loistavat vihreät valopisteet olivat välillä jopa pelottavan näköisiä, mutta pelko kaikkosi kun valo osui kummastuneeseen seepralaumaan, joka todettuaan meidät vaarattomiksi jatkoi omia touhujaan.

Näimme paljon eläimiä, jotka olivat tulleet tutuiksi jo Pilanesbergin safarilla: seeproja, gnuuantilooppeja ja jopa tien vieressä aikaansa viettävä sarvikuonoperhe. Perheen äiti oli erikoistunut sarven kasvattamiseen. Se oli kymmeniä senttejä pitkä ja kaartui terävänä piikkinä sen kuonon päällä. Perhe oli kunnioitusta herättävä näky.

Erästä seepra laumaa katsellessamme jolkotti tien yli hyeena. Se oli kookkaampi, kuin olin kuvitellut. Se oli arviolta saksanpaimenkoiran kokoinen, hartioiltaan roteva ja kyömyselkäisenä luihun ja petollisen näköinen. Mietin, johtuiko luonneanalyysini vain näkemistäni lastenohjelmista ja mieleeni savannin kuvaa niin paljon luoneesta Leijona Kuninkaasta. En usko, että kyse oli vain aikaisemmista mielikuvista. Hartiat köyryssä ja ilkeä virne naamallaan hölkkäävä eläin, jonka koko rintamus oli punaisena verestä, ei ollut eläinkirjojen suloisimmasta kategoriasta. Kaukaa seeprojen luota kuului kummallinen, lapsen itkua muistuttava ääni. Siellä oli loppu laumasta nauraen ties mille.

Yllämme kaartui kaunistakin kauniimpi tähtitaivas. Kun eläimiä ei näkynyt, tuijotin tuota taivasta haltioituneena. Miten tähtiä voi olla niin paljon? Hiekkarannalle päästyämme tähdet pääsivät vielä enemmän oikeuksiinsa. Ne olivat kuin tummansiniseen silkkiin pistettyjä nuppineuloja. Kankaan täytyi olla neulatyyny tai sitten se kuului harvinaisen ahkeralle woodoonoidalle.

Aloimme tähystää pitkin rantaa nähdäksemme kilpikonnia. Rapuja, kuten myös roskaa oli rannalla paljon. Onkohan enää missään paikkaa, jonne ihmisen typeryys ei olisi yltänyt? Tuskin ainakaan meren rannalla. Tuntuu epäreilulta, että vaikka ihminen ei jalallaankaan sattuisi merenrannalle astumaan, kulkeutuu mereen päätynyt törky sinne auttamatta. Hyvä merelle: sen ei tarvitse kantaa taakkaansa yksin.

Nousuvesi oli nousemassa ja opas alkoi olla huolestunut. Yhtään kilpikonnaa ei ollut vielä näkynyt ja opas pelkäsi, ettemme ehtisi pois nousuveden alta, mikäli ajaisimme niin pitkälle, kuin oli suunniteltu. Sitten automme jäi kiinni pehmeään hiekkaan. Opas kaivoi hiekkaa renkaiden alta ja yritti saada auton liikkeelle. Auto kallistui uhkaavasti mereen päin. Yritimme työntää, mutta heikon tuloksin. Oppaan huolestuminen alkoi näkyä entistä selvemmin. Hän kiersi autoa puolelta toiselle, kaivoi hiekkaa ja hilutti autoa vähä vähältä eteenpäin. Ja lopulta auto irtosi. Nyt oli selvää, ettemme ajaisi koko suunniteltua matkaa.

Kun hetken päästä näimme kilpikonnan, joka parhaillaan oli ryömimässä merestä kohti kuivempaa hiekkaa, oli oppaamme helpotus käsin kosketeltavissa. Hän kiitti luojaansa, kaarsi auton parkkiin kilpikonnan jälkien viereen ja alkoi valmistella yöpalapöytää. Sillä aikaa tutkimme kilpikonnan jättämiä jälkiä. Viimeistään tässä vaiheessa minulle selvisi, minkä kokoluokan eläimen kanssa olimme tekemisissä.  Kyse ei ollut poikasesta tai kulhon kokoisesta kilpikonnasta. Hiekkaan painautuneet jäljet olivat metrin levyiset ja näyttivät hieman mönkijän tekemiltä. Ne johtivat suoraviivaisesti merestä hiekalle ja rannan puolella olevan hiekkakumpareen taakse. Itse kilpikonnaa emme nähneet. Uteliaisuus kihisi sisälläni. Yöpalan syöminenkin tuntui tuskastuttavan aikaa vievältä, kun tiesi jäljet jättäneet eläimen olevan jossakin hiekkakumpareiden takana kenties kauhomassa itseään yhä kauemmas ja kauemmas meistä.

Kun ruuat oli jälleen pakattu autoon, vei opas meidät kilpikonnan luokse. Edes jälkien perusteella en uskonut sen olevan niin valtava. Se oli minua pidempi, ehkä 170 cm ja metrin levyinen. Sen takaräpylät olivat kolmisenkymmentä senttiä halkaisijaltaan. Kilpikonna oli meihin selin ja se kaivoi syvää kuoppaa hiekkaan takaräpylöillään. Se eteni hyvin määrätietoisesti kaivaen ensin yhden kuopauksen toisella räpylällään ja toisen toisella räpylällään. Hiekan se heitti kaaressa sivulleen. Sen räpylä toimi kuin käsi: kilpikonna laski sen leveänä levynä kuopan pohjalle, taivutti sen kupiksi ja lusikoi hiekan sen avulla kuopasta. Kuoppa oli jo puoli metriä syvä, mutta se ei ollut vielä valmis.

Riikan kuva

Riikan kuva

Työ oli ilmeisesti hyvin raskasta, sillä kilpikonna puhisi ja puhalteli ilmaa sieraintensa kautta tämän tästä. Aloin miettiä, miten stressaavaa eläinparalle oli, että sen kaivaessa pesää munilleen, sen ympärillä pyöri viisi kookasta petoeläintä. Pelkoon oli syytä, sillä poikasten elämä ei ollut millään tavalla taattu. Ravut, linnut ja muut erilaiset pedot verottavat suurimman osan kilpikonnan pesueesta. Vain kaksi prosenttia poikasista pääsee mereen, missä odottavat uudet vaarat. Kilpikonnaemo yrittää suojella poikasiaan parhaan taitonsa mukaan. Kuoppaa kaivaessaan se suojaa vapaalla räpylällään koloa lintujen hyökkäyksiä estääkseen. Eikä emo tyydy kaivamaan vain yhtä koloa, se tekee oikean pesäkolon lisäksi useita valekoloja petojen huijaamiseksi ja väsyttämiseksi. Minun kävi sääliksi tuota valtavaa eläintä. Vaikka se oli suunnattoman suuri ja sen suu näytti ilkeästi liskon suulta, oli eläin täysin avuton.

Mukanamme ollut Johannesburgilainen äiti oli päättänyt ottaa kilpikonnan näkemisestä kaiken irti. Opas oli kieltänyt salaman käytön kilpikonnan naaman puolelta kuvattaessa, koska kilpikonnilla ei ole silmäluomia. Liiallisen valon käydessä eläimen silmiin se voi siis tulla sokeaksi. Äiti totteli kyllä tätä kieltoa, mutta oli selvästi päättänyt täyttää muistikorttinsa kuvaamalla kilpikonna jokaista liikettä. Salamavalo välkkyi kuin strobovalo diskossa ja vei ainakin minulta näkökyvyn hetkeksi jos toiseksikin. Näin valon heijastuvan kilpikonnan suurista silmistä. Niinköhän se enää näkisi tämän turistikierroksen jälkeen. Äiti halusi myös päästä mahdollisimman lähelle kilpikonnaa ja sen kaivuutyömaata. Hän seisoi kahdenkymmenen sentin päässä emon kallisarvoisesta kuopasta, räpsi kuvia ja kosketteli kilpikonnan kilpeä. Aloin sääliä kilpikonnaa entistä enemmän.

Kun emo oli saamassa kuoppansa valmiiksi ja aloitteli munintaansa, annoimme sille viimein rauhan. Taivas oli peittynyt osittain pilviin, mutta niiden välistä saattoi edelleen nähdä kauniin tähtien loiston ja niiden seuraksi taivaalle ilmestyneen kuun. Paluumatkalla auton keinunta alkoi nukuttaa ja silmät painuivat väkisin kiinni. Heräsin vain muutaman kerran. Näin kuinka sarvikuonoperhe nukkui tien vierellä ja kuinka hyeenaemo imetti kahta poikastaan. Tuo yö oli äitien yö.