Mangrovemetsien ytimessä

19.2.2014

Mangrovemetsiä on monenlaisia. Aikaisemmin en ollut mangrovemetsiä sen kummemmin ajatellut, mielikuvani niistä oli varmaankin peräisin lukion biologian kirjasta. Kuvassa mangrovet ovat puita, joiden runko jakaantuu noin metri ennen vedenpintaa kymmeniksi juuren näköisiksi varsiksi, jotka häviävät jonnekin trooppisen lämpimään veteen. Sokkeloisten runkojen koloissa asustelee kilpikonnia ja monenlaisia kaloja ja etenkin niiden poikasia. Metsät ovat muistaakseni luonnon monimuotoisuuden hot spotteja ja ne häviävät maailmasta jopa nopeammin, kuin tavalliset metsät.

Metsät, joissa olimme tähän asti käyneet, olivat vähän kuin suomalaiset rantalepikot. Ohut- ja vaalearunkoiset puut kasvoivat tiheässä muodostaen sinne tänne pieniä puuryppäitä. Metsät olivat valoisia ja kauniita. Aluskasvillisuutta ei näissä metsissä juurikaan ollut. Metsät sijaitsivat rannalla, kaislojen suhina kuului metsien jatkuviin taustaääniin. Juuriksi hajoavia runkoja ei ollut mutta maata ja joidenkin runkojen tyveä peitti ilmajuurien matto.

Tänään kuvani mangrovemetsistä laajeni. Ajoimme pitkän matkan läpi eukalyptusplantaasien ja kylin, joissa pienikokoiset lehmät laidunsivat teiden varrella. Plantaasit olivat surullista katsottavaa varsinkin kun tiesi, että ne oli istutettu alueille, joilla ei luontaisesti metsiä kasva. Puurivit olivat viivasuoria. Ajaessamme metsien ohi vilisi silmissä puiden muodostamia käytäviä, joita pitkin olisi nähnyt koko metsän läpi, jos maa olisi ollut tasaisempaa. Rivejä lukuun ottamatta metsät olivat kuin suomalaisten koivu- ja mäntymetsien peilikuvia. Muutaman metrin mittaiset eukalyptuksen taimet olivat kuin koivuntaimia: hentoja mutta lehvästöltään tuuheita. En olisi yllättynyt jos olisin kuullut raivaussahan äänen. Kasvatusvaiheessaan olevat metsät näyttivät nuorilta männiköiltä. Runko oli kaarnamaisen lastuinen ja tumma, latvusto tuuhea ja pyöreähkö. Täyteen pituuteensa kasvaneet metsät olivat ottaneet jälleen esikuvakseen koivikot. Rungot olivat vaaleita ja suoria, latvustot olivat keväisen vihreät ja kauniit. Metsikkökuviot olivat kuin erikokoisia laatikoita, jotka oli aseteltu vieri viereen maastoon. Maisemasta olisi saanut hyvän esimerkkikuvan tasaikäisrakenteisen metsänhoidon oppikirjaan. Jos Suomessa olisi katsellut samanlaista maisemaa, ei sitä olisi ihmetellyt lainkaan: tuollainenhan se metsä on aina ollut ja tuollainen se luonnostaan on. Kun tuon peilikuvamaiseman näki toisessa ympäristössä, jossa kuva luontaisista metsistä on tyystin erilainen, huomasi sen olevan kaukana luontaisuudesta ja luonnollisuudesta. Surullista.

Keskellä plantaaseja oli suojeltu metsäalue. Se oli uskomaton. Tumma vihreä kasvillisuusmatto vyöryi hallitsemattomana ja elämää pursuilevana yli maiseman ja sitä korkeuksistaan valvovan vuoren. Liaanit roikkuivat puista kuin pitkän hyppynarut tai seinälle kuivumaan viritetyt kalaverkot. Perhoset kisailivat pensaiden yllä. Kasveja ja niiden kaunista vihreyttä oli kymmenissä eri kerroksissa päällekkäin, limittäin ja vierekkäin. Maisemaa ei voinut katsoa hymyilemättä. Jos elämän voi tuntea ilmassa, leijui se tuossa paikassa kaikkialla.  Miten olisinkaan halunnut olla osa tuota metsää, heittäytyä sen syliin kuin virtaan ja tuntea sen läsnäolon jokaisessa solussa. Mutta ruumiistaan ei pääse ulos ja siinä minä seisoin kuin häkissä kasvatettu lintu, joka tietää, että vaikka pääsisikin ulos häkistään, ei osaisi lentää vapaana vaan liikkuisi tuossa niin paljon kaipaamassa vapauden elementissään kömpelösti oman ruumiinsa vankina.

Osa tuosta metsästä oli mangrovemetsää. Ennen metsään astumistamme Alex kehotti pitämään silmät auki hämähäkkien varalta. Kehotus oli aiheellinen. Tien laidassa näimme ensimmäisen hämähäkin, joka piti tiukasti kiinni verkkonsa keskikohdasta. Hämähäkin vartalo oli pari senttiä pitkä ja jalkojensa kanssa se oli nelisen sentin kokoinen. Oliko se myrkyllinen, sitä Alex ei osannut sanoa. Myrkyllinen tai ei, en halunnut kävellä päin tuollaisen otuksen verkkoa.

Tiellä oli kuuma ja aurinko korvensi ihoa. Mutta astuessaan tieltä metsään, muuttui ilmasto sopivan lämpöiseksi. Metsä oli hämärä. Sen pohjaa peitti paksu karikekerros. Aluskasvillisuutta tai pensaita ei juuri ollut, suurin osa vihreästä väristä tuli mangrovepuiden noin kolmenkymmenen sentin mittaisista taimista. Taimet, jotka kasvoivat suoraan emopuun maahan pudottamasta pallomaisesta hedelmästä, peittivät joissakin paikoissa maan pintaa mattona.

Itse mangrovepuut olivat jännittävimpiä ja mystisimpiä puita, jotka olen nähnyt. Ne olivat kuin Taru Sormusten Herrasta elokuvien maailmasta. Tuossa maailmassa puut olisivat kuiskineet toisilleen ja metsän ilma niiden ympärillä olisi ollut raskasta kuin sumu piilotetuista salaisuuksista ja vaanivista katseista. Puiden rungot lähtivät maasta juuri- tai varsikimppuina, minkä vuoksi puut näyttivät hieman lonkeroillaan seisovilta mustekaloilta. Osa puista kasvoi melko suorina pylväinä mutta vanhat valtavat puut kurkottivat oksalonkeroillaan läpi metsän. Oksat osoittivat kaikkiin ilmansuuntiin ja jopa poikittain kohti toisia runkoja. Rungot olivat kasvaneet kiinni toisiinsa. Runkoja ja kiemurtelevia oksia pitkin olisi päässyt kävelemään pitkiä matkoja metsän sisällä.

Kenties puut kuiskailivat jatkamaan yhä syvemmälle ja syvemmälle metsään, sillä sinne olisin halunnut päästä. Olisin halunnut nähdä lisää noita kauniita runkoja, kiivetä suureen puuhun ja seurata, minne sen oksat minut kuljettaisivat.

Toiseen mangrovemetsään päästäksemme meidän oli mentävä luonnonpuistoon. Aurinko helotti kuumana ja polttavana, eikä sen armottomilta säteiltä päässyt karkuun. Luonnonpuistoon kulki vaalean ja upottavan hiekan peittämä polku. Alkumatkasta polku luikerteli peltoja muistuttavien maisemien läpi. Ympärillämme kasvoi pitkää oljenkeltaista heinää ja siellä täällä laikkuina kasvavia vaaleanpunaisia varpumaisia kukkia. Haukka kaarteli heinäalangolla seisovan käppyräisen puun ympärillä, teki nopean kaarroksen ilmassa ja iski heinikossa piilotelleeseen saaliiseensa. Matkamme polkua pitkin jatkui vehreisiin metsälaikkuihin ja sieltä savannille. Heinä ylsi polviin saakka. Kauempana saattoi nähdä vesiantilooppien tarkkailevan meitä valppaina. En voinut olla miettimättä, oliko heinikossa muitakin eläimiä, jotka tarkkailivat meitä mutta joita me emme nähneet. Ilmassa lenteli pienen linnun kokoinen kovakuoriainen. Aurinko jatkoi armotonta paahtamistaan.

Mangrovemetsikön ja savannin välinen raja oli kuin kynällä piirretty. Siinä ei ollut vaihettumisvyöhykettä, siinä ei ollut repaleisuutta. Se vain alkoi. Oli outoa nähdä kaksi niin erilaista elinympäristöä siinä vierekkäin niiden mitenkään sekoittumatta toisiinsa. Metsikkö oli pitkä kaistale, joka erotti savannin ja veden toisistaan. Metsä itsessään oli samanlainen, kuin aikaisempien päivien mangrovemetsiköt. Muta jalkojemme alla halkeili ja oli kaukana pääni sisäisestä kuvasta vedestä kasvavsita mangroveista. Alexin edellisellä käyntikerralla metsä oli vielä muistuttanut tuota kuvaa, mutta meren kaulakohtaan oli rakennettu pato, joka esti vettä nousemasta. Ennemmin tai myöhemmin pato tietäisi metsikön tuhoa.

Saatuamme työmme päätökseen palasimme takaisin savannille. Polkua ei löytynyt enää. Seurasimme Alexia luullen hänen paremmalla suuntavaistollaan opastavan meidät takaisin polullemme, mutta polku pysyi piilossaan. Vesiantiloopit katselivat etenemistämme heinikossa. Tullessamme olimme nähneet yksinäisen puhvelin savannilla. Mietin, missä tuo yksi Etelä-Afrikan vaarallisimmista eläimistä oli nyt. Mietin myös leijonia ja niiden kauniisti heinikkoon sulautuvaa suojaväriä. Mietin leopardeja, jotka saattoivat hiipiä jossain lähellä. Mietin omaa juoksunopeuttani ja kömpelyyttäni möykkyisessä ja tuuheiden heinätuppojen peittämässä maastossa. Huomasin ikiuntaan nukkuvien vaistojeni raottavan silmiään. Lihakseni olivat jännittyneet pikaista juoksuun lähtöä varten, kuuntelin jokaista heinikon kahahdusta ja pälyilin ympärilleni. En tiedä, miten kuvittelin polun suojelevan meitä ympäröivän savannin eläimiltä mutta olo ilman sitä oli turvaton. Samanaikaisesti nautin joka hetkestä ja tiedosta siitä, että olin oikealla savannilla. Mikä seikkailu!

Olimme juuri ylittäneet puistoa ympäröivän aidan yli kulkevat portaat, kun kuulimme kahinaa vasemmalta puoleltamme. Valmistauduimme juoksemaan joka ikinen lihas jännityksestä ja kauhusta jännittyneenä. Jokin musta liikkui heinikossa. Kauhu kasvoi vielä hieman kuvitellessani lehmän kokoisen puhvelin ryntäävään peräämme. Liikkuja paljastui kuitenkin onneksemme pieneksi pahkasikalaumaksi. Pahkasika on pieni, ainakin puhveliin verrattuna, mutta Riikka tiesi kertoa, että poikasiaan puolustaessaan myös Bumban sukulaiset osasivat olla aggressiivisia. Kiiruhdimme sikojen ohi ja olimme jo huokaisemassa helpotuksesta lähestyessämme ensimmäisen metsälaikun laitaa, kun kuulimme kahinaa ja rytinää metsikössä. Tällä kertaa näin sieluni silmin vaanivan leopardin, joka olisi kahdella loikalla kimpussamme. Mutta edestämme säntäsi vain joukko pahkasikoja syvemmälle metsikköön.

Palkinnoksi sydämen kestävyyttä ja lihasten jännittymisnopeutta testanneelta retkeltämme saimme puolenkymmentä passionhedelmää. Ne olivat pudonneet polulle ja sitä ympäröivään heinikkoon keskellä metsälaikkua. Koskaan eivät ole passionhedelmät maistuneet yhtä hyviltä.   

Kun illalla joimme teetä terassillamme, tuli Alex kysymään suunnitelmiamme illalle. Hän oli varmaankin kyllästynyt jokailtaiseen ja tunteja vievään mikroskopointiin ja näytteiden läpikäymiseen ja ehdotti, että menisimme rannalle katsomaan tähtiä. Parempaa ehdotusta ei olisi voinut tehdä. Ranta oli autio ja sysimusta. Tähtiä en ole koskaan nähnyt niin paljon. Näkyä ei voi edes kuvailla sanoin. Tähtien määrä oli lukematon, osa vilkkui kirkkaina ja suurina, toiset olivat pienen pieniä ja himmeitä pisteitä. Ja keskellä tuota tähtien peittoa oli sumea vyö, jollaista en muista Suomessa nähneeni koskaan.

Aluksi makasin hiekalla selälläni ja ihailin. En voinut muuta, kuin ihmetellä, ihailla ja huokailla. Ennen lähtemistämme ihailimme tuota kaunistakin kauniimpaa tähtitaivasta autollamme. Tällä kertaa makasin auton konepellillä, katselin taivasta ja kuuntelin meren kohinaa ja vasemmalta puoleltani kantautuvaa lintujen konserttia. Äänestä päätellen lintuja oli miljoona. Tai ehkä yksi jokaista tähteä kohti.