Kyyneleistä aikaan saisi aika monta valtamerta

18.2.2014

On aina hauskaa, kun aamupalaa ei tarvitse syödä yksinään. Vielä hauskempaa on, kun seuraa on paljon ja kun se katselee sinua pää kallellaan puusta. Matkalla St. Luciaan näimme lauman pieniä harmaita apinoita tien varrella. Olin yllättynyt. Tietoisuus siitä, että savannit ovat maan yleisin kasvillisuustyyppi ja että suurin osa metsistä on istutettua plantaasia, sai unohtamaan, että muunkinlaista elinympäristöä voi löytyä. Jostakin syystä apinat vaikuttavat mielestäni niin villeiltä ja luonnonmukaiseen ympäristöön kuuluvilta eläimiltä, että en uskonut näkeväni niitä niin lähellä asutusta. Näin voisi tosin ajatella myös pesukarhuista ja ketuista.

Siinä nuo kaukaiset serkut nyt kuitenkin olivat, aivan talomme vieressä ja katselivat etuseinän lasiovista sisälle. Laumassa oli monenlaisia persoonia. Jotkut olivat toisia uteliaampia ja kurkottivat kaulaansa kahdella jalalla seisoen nähdäkseen vielä hieman paremmin, mitä talossa tapahtui. Toiset olivat hieman ujompia ja piilottelivat oksien takana. Yhden suuren apinan mahassa roikkui pieni karvamöykkyä muistuttava poikanen. Toisaalla touhusi vielä melko kömpelösti ja riuskin elein liikkuva ruipelo poikanen. Pari apinaa nyppi toisiaan, yksi tutki säärikarvojaan ja haaroväliään taloa lähinnä olevalla oksalla. Uteliaiden ja nälkäisten katseiden alla totesin, että oli hyvä päätös pitää ikkunat kiinni.

Riikan kuva

Riikan kuva

Eilen esimakua antanut pyydysten virittäminen ja mudassa taivaltaminen jatkui. Tällä kertaa mukanamme oli vartija. Vartijan tehtävä oli pitää silmällä maastoa krokotiilien ja käärmeiden varalta sillä aikaa kun Alexin, minun ja Riikan silmät olivat kiinnittyneet mangrovepuihin. Alex ja Riikka virittivät pyydyksiä, minä asiaan Ghanassa oppineena tein haavoja puihin. Kun Riikan ja Alexin jäivät mangrovekaistaleen alkupäähän jatkaessani itse pidemmälle kaistaletta pitkin vartija vanavedessäni, hiipi mieleeni vedessä vaanivista krokotiileistä. Vilkaisin vartijaa, hänellä ei ollut muuta kättä pidempää kuin Riikan kamera. Mitä minä tekisin, jos krokotiili hyökkäisi päälleni? Ja miten isoja ne ovat? Tarvitseeko otuksen edes sen suuremmin hyökätä vai riittääkö, että se aukaisee suunsa ja nappaa minut kokonaisena sisäänsä?

Haavoja tehdessäni ja vartijan läsnäolosta riippumatta huomasin olevani tavallista valppaampana. Vedestä kuuluva loiskahdus, väreiden syntyminen vedenpintaan tai metsiköstä kuuluva rasahdus saivat lihakseni jännittymään ja pääni kääntymään salamana. Samaan aikaan yritin kasvattaa sisälleni aggressiota. Jos krokotiili hyökkäisi, en alkaisi panikoida vaan löisin sitä taltalla. Tai vasaralla. Tai ehkä varmuuden vuoksi molemmilla. Mitenköhän pitkään selviäisi painista krokotiilin kanssa?

Riikan kuva

Krokotiileja ei näkynyt. Sen sijaan mudassa vipelsi kymmenittäin, ellei sadoittain pieniä mustia rapuja. Maa oli kuin emmentalia niiden ja isompien rapujen tekemistä koloista. Vedessä lähellä pyydyspuutani hyppi keuhkokala. Se oli vain alle kymmenen senttiä pitkä, harmaa, limainen ja sen naama näytti avaruusolennon kasvoilta. Maalle tullessaan se ei uinut, vaan hyppi parilla kolmella loikalla veden pinnasta ja jäi piilottelemaan mutaisen penkan koloon.

Tällä koealalla maa oli kuiva. Muta halkeili ja siinä oli helppo kävellä. Seuraavalla koealalla, joka oli sama, jolla olimme eilen käyneet, saimme kahlata puolta säärtä myöten mutavedessä. Näiden mutanaamioiden jälkeen jalkani ovat säihkyvimmät koko Etelä-Afrikassa! Tämän hyötytekijän lisäksi olen myös huomannut pitäväni mudasta ja siinä tallustamisesta. Pidän siitä samalla tavalla kuin soista: Likaantuminen ei haittaa, liikkuminen on raskasta ja ympäristö on sellainen, johon ei joka päivä pääse.

Mutta täysin puhtaaksi tai koskemattomaksi luonnoksi ei mangrovemetsiä voi sanoa. Metsiköt ovat kuin mereen rakennettu suodatin. Kun merivesi nousee mangrovemetsään, kuljettaa se mukanaan myös sinne joutuneen töryn. Veden laskiessa törky tai ainakin osa siitä jää kiinni mangrovepuiden oksiin, runkoihin ja juuriin ja jää metsään. Tästä metsästä löytyi pari vanhaa kengänpohjaa, öljykanisteri ja määrittelemätöntä muoviroskaa.

 

Jos elämässä saa jotain ennennäkemätöntä ja hienoa, on siitä maksettava jossain vaiheessa takaisin. Tähän yhdistetyllä rämäpäisyydellä ja ajoittaisella ajattelemattomuudella on seurauksensa, jotka eivät yleensä ole kovin hyviä.

Päivä oli raskas. Ei sen takia, että olisimme tehneet liikaa töitä, vaan koska jatkuvasti oli kuuma ja hiki. Alex ehdotti hiekkarannalla käyntiä ja uimista. Uiminen ei niinkään innostanut (en ole vielä oikein sinut bikinieni kanssa) mutta ranta sitäkin enemmän. Ranta oli paahtavan kuuma. Hiekan päällä kauempana rinteillä lepäsi raskas harmaa höyrypeitto, joka sai maiseman näyttämään mystiseltä ja hieman aavemaiselta. Hiekkaranta oli pitkä ja sen vaaleita dyynejä peittivät tuulen muotoilemat aaltomaiset raidat ja jalanjäljet, joita tuuli ei ollut vielä ehtinyt lakaista pois. Voimakas mutta lämmin tuuli viskoi hiekanmuruja vasten jalkojamme. Murut pistelivät samalla tavalla, kuin lumihiutaleet joskus lumipyryssä. Hiekka loppui kuin leikaten mereen, jonka värit vaihtelivat valkoisesta ruskeaan ja kauniiseen turkoosiin. Täällä meren jylisevä kohina ei ollut vain ääni, se oli osa maisemaa. Se oli kuin seireenien laulullaan luoma illuusio, joka suuruudellaan ja voimallaan lumosi kuulijansa, houkutellen heitä luokseen. Mutta samaan aikaan sen voima oli väkivaltaista. Tuossa syleilyssä murskautuisi kuoliaaksi tai ajautuisi laulusta huumautuneena avomerelle ja hukkuisi sinne.

Alexin kuva

Rannalle kertyneet ihmiset olivat kasautuneet muutaman kymmenen metrin levyiselle alueelle, joka oli vastapäätä parkkipaikkaa. Kauempana ihmisjoukosta makasi mies mahallaan rantahietikossa. Rantaan iskeytyvät aallot pyyhkivät hänen ylitseen ja huljuttivat häntä takaisin mereen mennessään. Päätimme Riikan kanssa kokeilla samaa, sillä meren jylisevät ja kohisevat aallot, jotka merestä noustuaan kiertyivät kiepille ja murskautuivat itseään vasten, näyttivät liian voimakkailta uimiseen. Jätimme tavaramme rannalle ja istuuduimme lämpimään rantaveteen. Meri oli voimakkaampi, kuin miltä näytti. Vaahtopäinä rantaan syöksyvät aallot paiskasivat meidät mukaansa kohti rantaa, raahasivat pitkin hiekkaa ja pyörittivät meidät haluamaansa asentoon. Merelle palatessaan ne kaivoivat hiekan altamme, täyttivät bikinit sillä ja yrittivät vetää meidät mukaansa. Suolavesi kirvelsi silmiä, suussa ratisi hiekka mutta meren kanssa leikkimistä ei voinut vastustaa.

Aaltojen huljuteltua meitä aikansa Riikka ehdotti juoksuspurttia rantahiekalla. Otin ehdotuksen empien vastaan mutta juoksuun päästyäni tunsin oloni täydellisen vapaaksi ja riehakkaan onnelliseksi. Rantaan nouseva aalto lopetti juoksumme nauruun ja roiskuvaan veteen. Sitten näimme Alexin heiluttavan reppua siellä, minne olimme jättäneet tavaramme. Hän heilui edes takaisin liikutellen tavaroitamme. Vesi oli ilmeisesti yrittänyt tavoitella tavaroitamme. Päästyämme hänen luokseen, tuli hän vastaan kameraa kädessään roikottaen. Vesi oli vain tullut. Se oli vyörynyt rantaan ja hukuttanut tavaramme alleen. Hattuni näytti auton alle jääneeltä eläimeltä, reppu oli vuorautunut hiekkaan ja kamera oli pilalla. En uskonut sitä heti. Kyllähän sen voi kuivata ja hiekankin saa varmasti pois. Mutta hiekka on jopa mertakin petollisempaa: dyyneinä kumpuillessaan kaunista ja houkuttelevaa mutta jyväsiksi hajotessaan kaikkialle tunkeutuvaa ja sinne pesänsä tekevää. Suolavesi oli viimeinen isku.