Summa summarum

27.2.2014

Parin viikon aikana ehtii muodostua monenlaisia tapoja, joita alkaa pitää täysin normaaleina, vaikkeivät ne sitä millään mittapuulla mitattuna olisikaan.

Mangrovemetsissä on mutaa ja päivän siellä käveltyään sitä on kaikkialla muuallakin: silmälaseissa, t-paidalla ja pitkin käsivarsia. Sääret ovat kuin kuorrutetut ja kengät näyttävät parhaimpien päivien päätteeksi ruskeilta palloilta. Vielä mielenkiintoisemman näköistä on, kun ottaa joskus kenkiä muistuttaneet mutapallot ja niiden sisällä olevat sukat pois jaloistaan ja käärii kaprien lahkeita hieman ylemmäs. Silloin jalat näyttävät siltä, kuin joku olisi teipannut maalarinteipillä rajat jalkoihin ja maalannut teippien välisen alueen tämän jälkeen ruiskumaalilla. Oikeastaan näin lyhyt (lue:  oikeanmittainen) ihminen muistuttaa aika lailla hobittia tuon käsittelyn jälkeen.

Riikan kuva

Riikan kuva

Jo ensimmäisten päivien jälkeen tuo uusi ulkoasu tuntuu niin tutulta ja normaalilta, että kaupassa käyminen ja jokapäiväisen jäätelön ostaminen ei edes mietitytä. Joka kerta ihmettelin, miksi ihmiset katsovat niin pitkään. Miksi kassaneidillä on niin hauskaa. Sitten muistin, että saatan hieman poiketa keskiverto kaupassa kävijältä, kohautin olkiani ja totesin, että tältä ne muutkin näyttäisivät mangrovemetsässä touhuiltuaan.

Mutta miten tuon mudan saa pois jaloistaan, se onkin toinen tarina. Pelkkä vesi ei riitä. Vesi ja saippua eivät riitä. Vesi, saippua ja kynnet riittäisivät mutta vie eliniän. Ostimme paketin karhunkieliä. Muta irtosi ja veri lähti kiertämään suonissa kun sääriä hankasi päivä toisen jälkeen kuin niitä rasvaisimpia paistovuokia ikään.

Ravan lisäksi hämähäkit kuuluivat mangrovemetsien vakiovarustukseen. Punapiikkiset hämähäkit olivat olleet uskomattoman ahkeria toisella koealallamme, sillä niiden verkkoja oli pingotettuna miltei jokaisen sopivalla etäisyydellä olevan puun välille. Ehkä jos olisimme osanneet lukea niiden tekemää metsän pohjapiirustusta, olisimme löytäneet polut, joilla verkkoja ei ollut. Täytynee katsoa kansalaisopiston kielikurssit läpi, josko siellä olisi hämähäkkien kielen kurssia. Tästä olisi apua sekä hämähäkeille, joiden ei tarvitsisi korjata verkkojaan aivan niin usein, että meille, joiden ei kerta toisensa jälkeen tarvitsisi raapia verkkoja irti naamastamme.

Tätä toivoin erityisesti viimeisenä päivänä. Olimme lähtemässä viimeistä kertaa metsästä, kun näin oikealla puolellani verkon. Se oli epätavallisen korkealla ja nousi viistosti ylöspäin kohti taivaita. Seurasin verkkoa silmilläni ja järkytyksekseni näin suurimman hämähäkin, jonka olen koskaan nähnyt. Sillä oli pitkät punaiset jalat ja jalkoineen se oli melkein kymmenen senttiä halkaisijaltaan. Miksipä tuon kokoinen hämähäkki asettaisi verkkojaan hyönteisten lentokorkeudelle kun samalla vaivalla voi pyydystää lintuja.

Hämähäkit ovat mielenkiintoisia, ainakin kaukaa katsottuna. Sammakot sitä vastoin ovat mielenkiintoisia ja syötävän suloisia niin läheltä kuin kaukaa. Sanapari ”syötävän suloinen” kuvasi näitä sammakoita erityisen hyvin, sillä ne näyttivät aivan karkeilta. Niiden iho loisti kirjavana ja mitä suloisimmissa väreissä. Joidenkin selässä kiemurteli raitoja, toisten maha oli pilkukas. Sammakot myös näyttivät hymyilevän koko naamansa leveydeltä koko ajan niiden mossottaessa lehtien ja puunrunkojen pinnalla jalat vartalon alle piilotettuina. Värikkäät sammakot taitavat olla niitä myrkyllisimpiä, joten sen lähempää tuttavuutta en lähtenyt sammakoiden kanssa luomaan. Parin viikon aikana huomasin kuitenkin, että minulla oli erittäin harjaantunut ja tarkka sammakkosilmä. Olipa sammakko suojavärinen, piilossa lehden poimussa tai muuten vain ujo, ei se jäänyt huomaamatta. Tässäpä taito, joka lisätä CV:hen!

Riikan kuva

Riikan kuva

Riikan kuva

Riikan kuva

Eläinmaailman mielenkiintoisin yksilö oli kuitenkin Alex. Hän oli yhtä arvaamaton kuin pussillinen nuotioon heitettyjä ilotulitusraketteja, joista ei tiennyt, ovatko ne suutareita vai ei. Välillä hän piti pitkiä luentoja mangrovemetsistä, työstään, Kolumbiasta ja kaikesta mahdollisesta. Tällöin hänen ilmeensä oli vakava, eikä siinä näkynyt virnettäkään vitsin suuntaan. Sekunnin murto-osan päästä hän heitteli kanssaihmisiään lehdenpalasilla, irvi ja vitsaili. Noina hetkinä opin tuntemaan itseni motherfuckerina. Alex oli kuitenkin kaikessa tekemisessään ja olemisessaan niin ylitsepursuava, ettei häntä voinut ottaa vakavissaan. Herjat, vitsit, lenkkareiden potkimiset, pienet ja isot kiusat olivat kaikki samanlaista naurulihastreeniä.

Mutta kaiken hauskan on loputtava ja kauniille paikoille on jätettävä hyvästit. Mangrovemetsiin olisin voinut jäädä asumaan ja tutkimusaiheen vaihdosta aloin miettiä tosissani. Helmenä upean retken päätteeksi Alex vei meidät samalle suojelualueelle, jonne olin muutama päivä aikaisemmin jättänyt palasen sieluani. Tällä kertaa ajoimme pidemmälle, ylös suojelualueella nousevaa vuorta, läpi kauniiden ja elämää henkivien metsien. Olo oli samanaikaisesti kuin unessa ja surullisessa painajaisessa, sillä kaiken aikaa tiesin, että ohi ajomme oli kuin paratiisin verhon raottaminen: Näin vain pienen osan noiden metsien kauneudesta ja tiesin, että lähemmäs en pääsisi. Tällä erää nämä olivat jäähyväiset. 

 

Kirkkain helmi oli kuitenkin vielä odottamassa. Alex ajoi meidät hiekkarannalle. Yleensä hiekkarannat ovat tylsiä ja kulutetun näköisiä, mutta tämä ranta oli toisenlainen. En ole koskaan nähnyt yhtä kaunista rantaa. Vaalea hiekka jatkui silmänkantamattomiin, edessämme kohisi turkoosi meri, jonka loppua ei näkynyt. Rantaa reunusti mitä erilaisimpien simpukoiden vyö ja rannan takana kohosi runsaana ja rehevän vihreänä tuo kasvillisuuden peittämä vuori, jonka rinteillä olimme juuri ajaneet. Rannalla meren ja hiekan välissä kipitti satoja vaaleanpunaisia rapuja, jotka kerta toisensa jälkeen juoksivat mereen ja joiden yli meri kerta toisensa jälkeen pyyhkäisi.