Lazy Sunday

16.2.2014

Nyt tiedän, mistä sanonta lazy Sunday on peräisin. Aamulla herätään hitaasti, keitellään teetä ja katsotaan raukeina ihmisiä, jotka juoksevat maratonia talon ohitse. Siinäpä juoksevat, minä voisin syödä vielä yhden banaanin. Päivän tehtävälista oli lyhyt: pese pyykkiä ja osta viimeiset tarvikkeet seuraavan kahden viikon kenttäretkeä varten.

Tapasimme Paulan ja lähdimme ostoksille Hatfield plazan ostoskeskukseen. Eilen olimme jo käyneet ensimmäisellä varusteidentäydennysreissulla. Ensimmäisen retkemme olimme tehneet parin kilometrin päähän Brooklyn Mallille. Se oli suuri ostoskeskus, jossa hyvin länsimaiset vaateliikkeet kilpailivat asiakkaista. Suurimman haasteen kohtasimme jo ennen sisälle pääsemistä. Miten ylitetään tie, jolla autoilijat ajavat kaasupoljin pohjassa, vilkkua käyttämättä ja sen suurempia jalankulkijoista välittämättä? Ratkaisu löytyi savannilta. Lyöttäydyimme paikallisten ihmisten joukkoon ja ylitimme tien heidän mukanaan. Olimme kuin kirahveja seuraava seeprajoukko.

Ensimmäisenä olimme käyneet Cape Union Martin retkitavaraliikkeessä. Riikka oli jo varoittanut, että liikkeessä tulee pakonomainen tarve lähteä retkelle, vaeltamaan tai valloittamaan vuorenhuippuja. Hän oli aivan oikeassa. Toinen toistaan aktiivisemman ja mukavamman näköisiä retkivaatteita roikkui rekeissään Indiana Jones-hatut ja monenväriset reput vieressään. Putiikista löytyi myös hiihtosukkia, teekutsuille sopivia hellehattuja ja luultavasti krokotiilien listimiseen tarkoitettuja ramboveitsiä. Kauppareissu oli muuten hyvin onnistunut lukuun ottamatta, että huomasin kassalla unohtaneeni pankkikortit asunnolle. Hatfield plazassa ei onneksi samanlaisia houkutusliikkeitä ole, minkä vuoksi tämänkertainen ostosreissumme oli huomattavasti nopeampi, helpompi ja halvempi.

Kuten kunnon lazy sundayhin kuuluu, kävimme syömässä ulkona. Myös se oli nopeaa, helppoa ja halpaa. Ulkona syömisestä on tullut meidän pienen suomalaisen yhteisömme jokaviikkoinen perinne. Suosikkipaikkoja ovat News Cafe avokadosalaatteineen ja Ocean basket, jonne tällä kertaa päädyimme. Paikka ei ole paras minulle, joka en sen suuremmin kalasta välitä mutta Paula, Riikka ja ampiaiset pitävät siitä. Kuumuus on varmaankin liikaa myös ampiaisille, sillä ne ovat kovasti kiintyneet kivennäisveteen. Liian uteliaita ampiaisia vastaan meillä on kuitenkin biologinen ase: chilikastike. Todistimme, kuinka eräs uhkarohkea ampiainen meni liian lähelle kastikekippoa, sukelsi kastikkeeseen ja kuoli välittömästi kiposta ylös kömmittyään. Ampiaisparka. Kuoleminen chiliin ei ole varmasti kovin mukava tapa kuolla.

Paula jatkoi matkaansa takaisin asunnolleen, Riikka ja minä jatkoimme vielä viimeisten maastoretkihankintojen tekemistä. Hatfield plazalla on joka sunnuntai markkinat. Kojuissa myydään pääasiassa erilaisia käsin tehtyjä afrikkahenkisiä esineitä, kuten helmikoruja, batiikkikankaita ja puuveistoksia. Tällä kertaa plazalla oli myös katumuusikko. Kuulimme laulun lähtiessämme Ocean basketista, kuljimme soittajan ohi ja totesimme soittajan olevan äärimmäisen taitava. Musiikki kaikui taustalla, kun kiersimme torikojuja ja nosti useammin kuin kerran hymyn huulilleni soittajan valittua tutun, hyvän kappaleen soitettavakseen. Kierroksen jälkeen musiikki naulasi meidät paikoilleen. Soittaja istui katoksen alla, soitti kirjavaksi maalattua kitaraansa ja lauloi kuin James Blunt vanhanaikaiseen mikrofoniinsa. Hämmentävintä oli yhdistää tuo ääni mustaan ja afrotukkaiseen mieheen.

Viimeiset ruokaostokset olivat vielä tekemättä, mutta en voinut lähteä. Kuuntelimme yhden kappaleen, Riikka lähti banaani- ja juusto-ostoksille ja minä jäin istumaan varjoon kadun reunukselle hellehattu ja aurinkolasit päässäni. Soittaja oli jo lopettamassa, enkä ehtinyt kuulla kuin muutaman kappaleen. Osa niistä sai minut hymyilemään onnesta, osa sai pyyhkimään silmiäni. Monet jäivät kuuntelemaan miestä. Jotkut kuuntelivat yhden kappaleen ja jatkoivat sitten matkaansa, toiset pysähtyivät varjoisaan paikkaan ja osoittivat suosionosoituksiaan kappaleiden päättyessä. Riikka palasi, mutta en pystynyt lähtemään. Hän jatkoi matkaansa asunnollemme, minä jäin istumaan paikoilleni. Päätin kysyä miehen nimeä, jos hän soittaisi jossain jonakin toisena päivänä, halusin olla paikalla. Erään kappaleen aikana huomasin hämmennyksekseni, että soittaja vilkuili minuun päin. Päätin kuvitelleeni asian.

Olisin voinut kuunnella soittoa koko loppu päivän. Aivan liian pian mies kuitenkin ilmoitti pitävänsä tauon. Tilaisuuteni kysyä, kuka soittaja oikein oli, oli tullut. Mutta ennen kuin ehdin edes nousta, käveli mies luokseni ja kysyi, haluaisinko lähteä lasilliselle. Mitä? Minä? Kuulinko oikein? Tottakai lähden!

Kävelimme lähellä olevalle baariaukiolle ja mies tarjosi minulle coca colan. Kadun reunalla istuessani olin jo miettinyt, kuinka monta randia voisin hänen soitostaan maksaa ja nyt hän maksoi kitarakoteloonsa heitetyillä seteleillä minun juomani. Tuntui epäreilulta. Soittaja oli nimeltään Toby Blenko. Hän kertoi intohimostaan musiikkiin ja siitä, miten helposti se vaikuttaa hänen tunnelmaansa ja tunnetiloihinsa. Tunnistin itsestäni saman ongelman. Soittamansa kappaleet hän oppi korvakuulolta. Hän soitti kadulla saadakseen kuuntelijoita ja tunnettavuutta. Katusoiton lisäksi hän kertoi soittavansa silloin tällöin baareissa ja juhlissa ja joka maanantai-ilta jossakin Pretorian hotellissa. Kadulla soittaessaan hän tienasi yleensä nelisensataa randia, eli alle kolmekymmentä euroa. Rahaa hänellä ei ollut edes uusien kitarankielin ostamiseen ja hän kertoi korjanneensa tämänhetkiset kielet jo moneen kertaan solmimalla. Toby oli ollut joskus töissä kadunsiivoajana ja vaatekaupassa. Surkean pieni palkka ja orjapiiskurimaiset pomot olivat kuitenkin saaneet hänet toteamaan, että työteko toisten alaisuudessa ei ollut häntä varten. Nyt hän oli vapaa tekemään, mitä itse halusi. Tunsin itsessäni pienen kateuden pistoksen.

Toby oli hylätty lapsena. Hänet oli löydetty joesta ja hänet oli kasvatettu useassa eri perheessä. Viimeisin koti, jossa Toby oli asunut ennen maailmalle lähtemistä, oli poltettu. Tämän jälkeen hän oli asunut siellä sun täällä, harrastanut nyrkkeilyä ja voittanut siitä useita palkintoja. Vasta vuosituhannen alussa Toby oli muuttanut Pretoriaan. Kuulemani tarinan jälkeen en ollut yllättynyt hänen kertoessaan vaikeuksistaan luottaa ihmisiin ja epäluuloistaan niitä kohtaan. Toisaalta koko tarina kuulosti niin uskomattomalta, että en tiennyt, oliko puoletkaan siitä totta. Toby ei kertonut, mistä päin Etelä-Afrikkaa oli kotoisin mutta hänen äidinkielensä oli ”klik-kieli”. Kieli muodostui sanoista, joiden välissä naksauteltiin kieltä, kitalakea tai jotain sellaista suun osaa, mitä minulla ei ole. Kieli kuulosti uskomattomalta, enkä edes yrittänyt toistaa perässä, mitä hän sanoi.

Kävellessäni takaisin asunnolleni olin pöllämystynyt tästä odottamattomasta tapaamisesta, mielenkiintoisesta persoonasta ja hänen käsittämättömästä elämäntarinastaan. Olin myös ihmeissäni, kuinka samanlaiseen ihmiseen olin näin sattumalta törmännyt.