Itseään paremmassa seurassa

6.3.2014

Olin kateellinen lapselle, joka juoksi paljain jaloin pitkin kampuksen kivettyä katua. Olin kateellinen iibislinnuille, jotka kaivelivat matoja pitkillä nokillaan. Olin kateellinen pienelle pojalle, joka makasi mahallaan ostoskeskuksen suihkulähteessä. Olin menossa päivälliselle FABI:n johtajan Miken kanssa. Meidän lisäksemme päivälliselle olivat tulossa Miken vaimo, Riikka ja kaksi muuta post doc -tutkijaa. Voiko ihminen olla enemmän väärässä paikassa?

Miken vaimo Brenda oli odottamassa meitä autoineen kun saavuimme FABI:iin kuuden aikaan illalla. Hän oli nauravaisen näköinen nainen, joka ajoi kuin raivopää tai kuin keskiverto eteläafrikkalainen. Turvavyö puristui vasten mahaani liikennevaloissa ja risteyksissä, suoralle päästyämme selkä painautui kiinni penkkiin. Lienee parempi pysyä itse mahdollisimman kaukana kuskin penkistä.

Ajoimme Lynnwood Bridgen ostoskeskukselle. Se oli muita näkemiäni ostoskeskuksia fiinimpi ja siistimpi: paljon kahviloita ja ravintoloita sekä kalliin näköisiä sisustus- ja vaatekauppoja. Me suuntasimme japanilaiseen ravintolaan. Päässäni pyöri pieni mutta vilkasliikkeinen paniikki: Mitä on japanilainen ruoka? Miten sitä syödään? Onko se raakaa vai liian tulista? Osaanko olla irvistämättä jos se on pahaa? Paniikki siitä, mitä ihmettä osaisin jutella tässä seurassa, jäi taka-alalle.

Toinen minulle ennestään tuntemattomista post doc -tutkijoista oli eteläafrikkalainen mies, joka tuntui tietävän kaiken viineistä. Mike, jolla kuulemma on viinikellari kotonaan, antoi miehen päättää, mitä joisimme. Päätöksen jälkeen he intoutuivat keskustelemaan viineistä. Putosin keskustelun kärryiltä jo ennen kuin ne lähtivät liikkeelle. Tämä viini on hyvä, paljon ravinteita maassa, viileä ilmasto, Kaliforniassakin on viiniä… Minä en edes muista viinin nimeä, jota olen edellisenä päivänä maistanut.

Mutta Mike oli hyvä isäntä. Hän kutsui tarjoilijan pöytään aina oikeaan aikaan täyttämään laseja tai korjaamaan edellisiä pois. Hän tilasi alkupaloiksi puikoilla syötäviä kakkusia, jotka olivat parempia kuin hyviä. Hän jopa auttoi tilaamaan pääruuan epäillen, etten välttämättä tulisi juttuun puoliraa’an tonnikalan kanssa. Tulin juttuun. Itse asiassa se oli parasta tonnikalaa, mitä olin maistanut. 

 

Yritin viritellä juttua Brendan ja yhdysvaltalaisen post docin kanssa. Naiset jatkoivat keskusteluaan ihmisistä, joita en tuntenut. Siirryin pöydän toisessa päässä käytävään keskusteluun tieteellisestä julkaisemisesta. En osannut sanoa mitään ja vaikka olisin osannutkin, olisi minut opiskelijana vaiettu ulos pöydästä. Päätin olla hiljaa ja kuunnella.

Mike pelasti tilanteen hyvän isännän elkein ohjaamalla keskustelun suomalaisten hiljaisuuteen. Viimein aihe, johon minäkin voin sanoa jotakin! Sekä Mikea että eteläafrikkalaista post docia hämmästytti suuresti, miten suomalaiset voivat esimerkiksi syödä sanomatta mitään. Tai miten he voivat vain istua hiljaa toisten keskustellessa ja kuunnella yrittämättä sanoa väliin mitään. Vielä hämmentyneempiä he olivat, kun kerroimme sen olevan täysin normaalia eikä merkitsevän pahaa tuulta. Minua puolestaan hämmentää edelleen, miksi pitää keksiä tikusta asiaa, jos kaikilla on kaikki hyvin.

Kun illalla ajoimme takaisin Hatfieldiin, olivat lapset jo menneet koteihinsa ja iibislinnutkin hävinneet minne lie. Mahani oli täynnä ja olin edelleen hengissä. Ilta oli siis kai loppujen lopuksi varsin onnistunut.