Myrskyn merkit ilmassa

13.2.2014

Gradun kirjoittaminen on haastava laji. Se on prosessi, joka kestää yleensä vuoden, joillakin vähemmänkin. Toisilla gradu alkaa jo alkuvaiheessaan paisua kuin pullataikina, johon hiivaa tuli lisättyä hieman liian paljon. Mitä suuremmaksi pullataikina kohoaa, sitä kauemmin gradun väsääminen kestää. Joissakin tapauksissa myös haasteiden, ellei jopa ongelmien määrä kasvaa samassa suhteessa. Koko tämän prosessin aikana pitäisi pitää ajatukset kasassa ja tehdä senhetkinen työ huolella. Prosessia voisi verrata sadan metrin pikajuoksuun.  Jos et jaksanut suunnitella koejärjestelyjä kunnolla, etkä sitonut kengännauhojasi ennen lähtölaukausta, kompastut ja kaadut jo alkumetreillä. Jos aineiston keräämisen tai käsittelyn aikana alkoi väsyttää ja unohdit kesken juoksusi, mitä olit tekemässä ja ennen kaikkea miksi, tyrehtyy haaveet maaliin pääsystä radalla ällistelyyn. Jos suunnittelu ja työ on tehty hyvin, mutta tulosten pähkäily ja päätelmät jäävät vajavaisiksi, on se kuin unohtaisi tehdä loppukirin. Ja kun jo luulet olevasi ensimmäisenä maalissa, pyyhkäisee joku ohitsesi rinnan mitalla, vain, koska et viitsinyt hioa tekstiäsi loppuun asti. Ainakin jatko-opintoja ajatellen gradulla on kaiken lisäksi jopa merkitystä, joten ei ole aivan se ja sama, minkälaista huttua paperille väsää.

Gradusta ja sen tekemisestä ei kuitenkaan saa valittaa. Kaikki muutkin saman opiskelupolun valinneet juoksevat tuon satasen suoran. Ja mitä nyt yksi gradu on? Eihän se ole mitään verrattuna väitöskirjaan tai Kalevalan kokoamiseen. Turhaa valitusta.

Ilman siis minkäänlaista valitusta tai epätoivoa äänessäni totean kypsän rauhallisesti, että edessäni on haaste. Haasteena on, että en tiedä, olenko saanut eristettyä tarpeeksi sellaisia sieniä, joita halusin tutkia vai ovatko aineistoni kopiota yhdestä ja samasta, kasvatusalustoillani erityisen hyvin viihtyvästä sienestä. Olenpahan ainakin saanut yhden sienilajien onnelliseksi edistämällä sen maailmanvalloitussuunnitelmia, saavutus sekin.

Päiväni tuskastumiselta… ei, vaan haasteen toteamiselta pelasti tyhjä jääkaappi. Koska raaka-aineita eväiden tekemiseen tälle tai tuleville päiville ei juuri ollut ja koska kampuksen ravintoloihin jonottaessa ehtisi kirjoittamaan lyhyehkön romaanin, päätimme lähteä töistä aikaisemmin ja käydä kaupassa ennen iltapäivän ruuhka-aikaa ja kymmenien metrien mittaisia jonoja. Vaikka täkäläisestä kaupasta löytyvät kaikki samat ruoka-aineet, kuin Suomesta, on ruuan suunnittelu aina yhtä hankalaa. Kauppareissuni noudattavatkin lähes aina samaa kaavaa: villiintyminen hedelmäosastolla, mahdollisten liharuokareseptien sinnikäs mutta tulokseton miettiminen lihaosastolla, mahdollisimman pienen mutta silti syötävänkokoisen jogurttipurkin etsiminen ja kaiken muun ohittaminen. Kassalla huomaan kerta toisensa jälkeen, että korini sisällöstä 95 % on hedelmiä ja kasviksia ja että kaupan valinnanvara on jäänyt jälleen kerran hyödyntämättä. Tällä kertaa kassalle tullessani oli ylittänyt itseni: koristani löytyi kasvisten lisäksi chilisuklaata ja lihasuikaleita. Yhteisen ruuan kokkaamisesta on selvästi hyötyä.

Ladoin ostokseni kassalle ja kassatädin vielä vingutellessa viivakoodeja aloin pakata ostoksia muovipussiin. Viidennen ostoksen ollessa matkalla pussiin, paikalle kiiruhti nuori pakkaajatyttö, joka sanoi pakkaavansa ostokseni. Muitta mutkitta hän purki pakkaamani ostokset takaisin hihnalle ja aloitti työn alusta. Gradu ja sen tuleva kohtalo tulivat takaisin mieleeni.

Koko päivän oli ollut paahtavan kuuma. Eilisen sääennustuksen mukaan lämpötila oli ollut 36 astetta, eikä tänään tuntunut yhtään viileämmältä. Jos olisimme Suomessa, 36 asteen lämpötila tukahduttaisi ihmiset alleen ja imisi hetkessä mehut kenestä tahansa. Pretoriassa, jossa ilmasto on kuiva, tuo yli kolmenkymmenen lämpöasteen menevä sää tuntui vain tavallista helteisemmältä kesäpäivältä. Jos lämpötilaa olisi pitänyt arvata, olisin sanonut lämpöä olevan alle kolmekymmentä.

Päivän kuumuuden paikalle kutsuma ukkosmyrsky astui esiintymislavalleen illan jo alkaessa hämärtää. Sade alkoi kuin tyhjästä. Se pärisytti kattoa ja kohisi osuessaan talon ohi kulkevan tien pintaan ja tietä reunustaviin puihin. Autojen valot heijastuivat keiloina sadeverhosta. Jossakin ikkunastani katsottuna edessäpäin kumisi ukkonen ja silloin tällöin taivas helähti yhä etenevään tahtiin tummuvasta sinisestä melkein valkoiseksi. Istuin pöytäni ääressä kuunnellen yhä hurjemmaksi yltyvää tuulta ja sen puuskien yllyttämiä sateen ryöppyjä. Korvia huumaava pamaus. Lasinkappaleiden helinää. Käännyin katsomaan selkäni taakse. Äkkinäisen ja voimakkaan tuulenpuuskan aiheuttama läpiveto oli riuhtaissut huoneeni oven kiinni ja kolmanneksen siinä olevasta ikkunalasista lattialle. Riikka tuli paikalle järkyttyneen näköisenä. Tuijotimme lattialle levinnyttä lasia ja yritimme päästä yli säikähdyksestä. Noista sirpaleista tuskin yhdellä lakaisulla ja luuttuamisella pääsee eroon.

 

Pretoriaa ei turhaan kutsuta salamoinnin pääkaupungiksi. Pahimman myrskyn mentyä ohitse ja sateen jo lakattua taivas välähteli vielä pitkään salamoiden diskovaloissa. Ukkonen siirtyi murisemaan jonnekin muualle joillekin toisille ihmisille. Lähtiessään sen kääntyi vielä hetkeksi meihin päin, murahti tulevansa vielä takaisin ja hävisi tummina kumpuilevien pilvikumpareiden taakse.