2/3

13.10.2013

Miltä maistuu mustikka? Miten ostetaan eväät, kun niitä ei myydä auton ikkunasta? Maistuuko City-marketin banaani enää miltään? Miten voi kaivata niin paljon juustoa? Miltä tuntuu, kun maisema ei ole eri vihreän sävyissä kumpuilevaa lehtimerta? Miten pukeudutaan lämpimästi? Paranevatko kaksi kuukautta kinttuja täplittäneet itikan puremat ikinä? Eikö pimeää tarvitse enää pelätä? Kuinka paljon elämä helpottuu, kun voi juoda hanavettä? Miten löydän ghanalaiset afrikkarytmit uudestaan? Mistä löydän plantainia Suomessa ja miten valmistetaan red rediä ja bankua? Tunnistanko enää sunnuntaina syntyneen nimeäni Akosua?

Kaksi kuukautta ja yksitoista päivää sitten vannoin ikävöiväni kaikkea ja kaikkia Suomessa. Se ei onneksi pitänyt paikkaansa. Uusien asioiden aistiminen kaikilla aisteilla, unelmien toteen eläminen ja kokonaisen uuden maailman löytäminen voittivat ikävän ja käänsivät asetelman päälaelleen: kuinka minä ikävöinkään Ghanaa kun nousen lentokoneeseen. Suomen ikävöiminen on eri asia, sillä kotiin tietää aina palaavansa takaisin. Mutta entä paikka, jonne jättää osan itsestään ja joka jättää osan itsestään minuun? Palaanko enää takaisin ja tuntuuko samat asiat enää yhtä hienoilta, kun ne on kerran jo kokenut?

Toisaalta tiedän nyt Ghanan olevan vain yksi ensimmäisistä nuppineuloistani maailmankartalla. Uusi esikuvani neulatyynyn käytössä on Tobias. Kahdenkymmenenseitsemän vuoden aikana hänellä on valloittamatta enää maapallon kaksi napaa ja Etelä-Amerikka. Kolme kuukautta Aasiassa, seitsemän Italiassa, töissä kerta toisen jälkeen Kreikassa, kolme kuukautta Yhdysvalloissa… Aivan erilaisen ulottuvuuden amerikkalaisten sarjojen ja elokuvien katsomiseen tuo, kun voi sanoa itse olleensa samoissa paikoissa. 

The Rock: ”Olen muuten käynyt tuossa vankilassa. Se oli aika hieno.”

CSI Las Vegas: ”Tuo hotelli on hyvä, siellä oli uima-allas katolla. Ja tuossa kasinossa käytiin pelaamassa. Voitin nopilla yhdeksäntoista kertaa peräkkäin.

 

Viimein tiedän, mikä minusta tulee isona jos minusta iso joskus tulee: minusta tulee nuppineulailija.

Tell everybody I'm on my way
New friends and new places to see
With blue skies ahead yes
I'm on my way
And there's nowhere else
that I'd rather be

Tell everybody I'm on my way
And I'm loving every step I take
With the sun beating down yes
I'm on my way
And I can't keep this smile off my face

Kurjuuksien kurjuus

8.10.2013

Kurjuus on joskus hieno tunne. Yksi Suomen syksyn hienoimmista asioista on iltapimeällä niskaan tihuuttava sade, joka saa nostamaan kaulukset pystyyn ja köyristämään selän kumaraan. Katseen voi hyvällä syyllä painaa märkään tien pintaan puoliääneen kirouksia mutisten ja silti jossakin leukaperien ja takaraivon välimaastossa hykertää nauru ja huvitus moiselle happamuudelle. Ehkä tuo harmaa tunne tuo sopivaa vastapainoa normaalille olotilalle tai ehkä tuon yleensä melko lyhykäisen hetken ajan voi samaistua Jerry Cottoniin ja muihin sankareihin, joiden elämästä haluaisi osan jännitystä omaansa mutta ei kuitenkaan niin paljon, että tarvitsisi kantaa Sig Saueria taskussaan.

Tuo syksyinen kurjuus muistutti itsestään helteisenä ja muutenkin melko kesäisenä päivänä aineistonkeruureissulla Abofourissa. Puhelin toivotti hyvän huomenen viideltä aamulla - viisi tuntia rästiin jääneen raportin tallentamisen ja nukahtamisen jälkeen. Tunnin päästä istuin autossa kirjoittamassa samaa raporttia ja puolentoista tunnin päästä hyppäsin autosta mieli täynnä toivoa koppakuoriaisten löytymisestä. Pääsin taas todistamaan, että olen asettanut kahdeksan pyyntipuutani harvinaisen viisaasti: ensimmäisestä pölkystä koppiaisia löytyy kerta toisensa jälkeen muutama, seuraavasta pari ja kahdesta seuraavasta tuskin edes koppiaisten varpaanjälkiä. Kun toivoni trooppisen metsän karikkeeseen melkein haudanneena jatkan seuraavalle pyyntipuulle, on se kuin puusepän verstas valkoisen puupölyn peittäessä puun pintaa.

Olin tutkimassa pölkkyä numero viisi uudelleen syntynyttä motivaatiota pursuillen, kun aurinko alkoi paistaa. Aluksi auringon esiintulo sai hymyn leviämään kasvoilleni ja motivaation puhkeamaan kukkaansa. Sitten muistin, että tällainen aurinko ei ole tavallinen. Aurinko ilmestyi yllemme yllätäin ja kuumana: se oli sadeaurinko. Kun viisitoista minuuttia myöhemmin siirryimme pölkylle numero kuusi, taivas verhoutui jälleen pilviin ja ensimmäiset pikkuruiset sadepisarat putosivat maahan. Päämme päällä levittäytyvät papaijapuun lehdet ottivat ensimmäiset sadepisarat kiinni ja päätin olla välittämättä muutamasta niiden hyppysistä karanneesta ja polvilleni osuneesta pisarasta. Assistenttini ja Alex alkoivat kerätä työkaluja tuumaten, että voimme lopettaa hyvällä omalla tunnolla, koska pölkystä numero viisi oli löytynyt niin paljon koppakuoriaisia. Oma omatuntoni oli eri mieltä.  Kun pilvien pohja repesi sitä painaneen vesilastin alla, totesi omatunto, että tauko olisi paikallaan.

Vesisateen piiskatessa auton tuulilasia ajoimme lähimpään kylään. Pari sataa metriä ajettuamme sade lakkasi ja tie oli kuiva. Taukomme aikana sade näytti jo menneen ohi mutta kun palasimme koealallemme, päätti taivas tiputtaa lopunkin sisältönsä niskaamme ryminän kera. Jo kuudetta pölkkyä viimeistellessäni olin läpikotaisin märkä. Seitsemännen pyyntipuun aikana nenänvarrelleni muodostui puro ja vettä piti pyyhkiä silmistä, että näki eteensä. Samaan aikaan kun itse aloin entistä tomerammin etsiä kuoriaisten jättämiä jälkiä ja kaivaa otuksia esiin puun kätköistä assistenttini lamaantui paikoilleen. Hänen ilmettään katsellessani totesin, että päässäni toistona soiva ”I’m singing in the rain” saisi jäädä pääni sisään. Viimeisen pyyntipuun aikana käteni alkoivat täristä kylmästä ja puukko lipsua sateen kastelemissa sormissa. Totesin, että tuskin pölkky tarjoaa sen enemmän saalista kuin aikaisemminkaan ja päätin päättää päivän.

Autossa istuessani huomasin, että kuiva pakkaskeli on hyvä vaihtoehto autossa paleluun: kun on kylmä, voi auton lämmitysnappulan vääntää kaakkoon ja kohta villapaidan sisällä on lämmin ja mukava olla. Mutta jos erehtyy vääntämään lämmityksen päälle kun matkustajat muistuttavat elävästi veneestä järveen pudonnutta koiraa saa aikaan vain höyrykammion. Hyvä asia sekin, jos haluaa kuluttaa automatkansa ikkunoihin piirrellen eikä sen suuremmin välitä, pysyykö auto tiellä vai sen vieressä. Tällä matkalla tarkoitus oli pysyä ojien välissä ja päästä takaisin Kumasiin, minkä vuoksi ikkunat olivat auki koko matkan. En tiennyt, että Afrikassa voi palella niin paljon! Koska vaihtovaatteita takista puhumattakaan ei ollut mukana, en osannut kuin käpertyä takapenkille ja yrittää pusertaa itseni mahdollisimman tiiviiksi sykkyräksi.

Kun ajoimme vierastaloni pihaan kolmetoista tuntia sieltä lähtemisen jälkeen, kun muistin, että suihkusta ei tule lämmintä vettä ja kun nälkä kurnutteli mahassa, en voinut muuta kuin hihitellä itsekseni kurjuudelleni. Ihanan kamala ja kamalan ihana kurjuus!

Obruni!

6.10.2013

On hienoa olla odotettu. On outoa olla ihailtu. On hassua olla pelätty.

Sovimme tapaamisesta Ritan kanssa jo pari viikkoa sitten. Joka päivä ennen h-hetkeä kuulin joko puhelimessa tai naamatusten, että tuloani odotetaan Ritan talossa kuin Elviksen uudelleensyntymää. Odotettu sunnuntaiaamu oli aurinkoinen ja hiostava. Rita oli odottamassa minua tech junktionissa ja otti minut vastaan hymyillen niin lämpimästi ja valoisasti, että yläpuolellamme paistava aurinkokin kurtisti kulmiaan kateudesta. Auringon mutristellessa itsekseen hyppäsimme tro trohon ja ajoimme Ritan luokse.

Rita asui kaksikerroksisessa kerrostalossa, jonka ulkoseinät oli maalattu smurffinsiniseksi. Rita ei ollut talon ainoa asukas, joka oli odottanut tuloani. Talon alakerran sekatavaraputiikissa minua tervehdittiin pyörein silmin ja ällistynein ilmein. Samat silmät seurasivat selkääni vielä noustessani portaita kohti Ritan asuinkerrosta. Olin valmistautunut tapaamaan Ritan perheen: hänen kaksi lastaan, kaksi velivainajan lasta ja miehen. Rita johdatti minut kuitenkin yläkertaan, jossa kaksi hänen naapuriaan ja kaikesta päätellen läheistä ystäväänsä istuivat jauhamassa chiliä. Jo portaita noustessani ja alakerrassa selkääni tarttuneiden silmien vasta irrottaessa otteensa huudettiin minut tervetulleeksi yläkertaan: ”Obruni!”, kaikui pitkin porraskäytävää.

Sana tarkoittaa valkoista ja siihen on oppinut reagoimaan kuin oman nimensä kuulemiseen. Jos kaupungilla korviin kantautuu sana obruni, kääntyy pää automaattisesti kysymään, mitä asiaa sanan huutajalla on. Monissa putiikeissa, takseissa ja jopa banaanikojuissa on käytössä myös käsite obruni price, joka tarkoittaa yleensä kolme kertaa normaalia korkeampaa hintaa.

Minut istutettiin naisten väliin ulkoseinien väriselle muovituolille. Naiset katselivat minua hetken aikaa, antoivat hengähtää sekunnin tai kaksi ja avasivat kysymysjärvensä padon: ”Mikä sinun nimesi on? Mistä sinä tulet? Mitä pidät Ghanasta? ”Vietkö meidät kotimaahasi?” Vastaillessani naisten esittämiin kysymyksiin, kävi Rita kutsumassa loput ystävänsä paikalle, kunnes istuin kuuden naisen keskellä kysymyksiin vastaten, kehuihin kiitellen ja aksentin kanssa painien. Rita nautti silminnähden tilanteesta ja ihailusta, jonka obrunin saaminen vieraaksi aiheutti.

Kun pääni oli pyörällä ja otsa ristikuulustelun pintaan nostamasta hiestä märkä, vei Rita minut asuntoonsa. Asunnossa oli jaettu keittiö, vessa ja kylpyhuone sekä neljä huonetta, joissa jokaisessa asui yksi perhe. Ensisilmäyksellä asunto oli pimeä ja sotkuinen, toisella silmäyksellä kommuunimaisen hauska ja kolmannella kodikas. Ritan perheen huone noudatti samaa kehityskaarta ja olisi käynyt esimerkistä karsitun sisustustyylin oppaaseen. Huone oli jaettu kahteen osaan: television ja jääkaapin hallitsemaan olohuoneeseen ja verholla eristettyyn varastohuoneeseen, jossa vallitsi samanlainen naisellinen kaaos kuin vaatekaapissani aamuina, jolloin yksikään vaate ei tunnu sopivan päälle. Askeettisuudessaan ja karuudessaan huone oli kiehtova ja inspiroiva, eikä pieni sisälläni majaansa pitävä sisustussuunnittelija voinut olla miettimättä, millaisilla pienillä asioilla huoneesta saisi vieläkin kodikkaamman ja sievemmän.

Tuumiessani kaljakorien sisutuksellista esteettisyyttä astui huoneeseen kaksi tyttöä, jotka Rita esitteli tyttärikseen. Pian heidän jälkeensä huoneeseen tulivat Ritan veljen tyttäret ja kuusi muuta lasta. Lapset katselivat minua ihmeissään. Jos olisimme olleet sarjakuvahahmoja, olisi heidän päidensä päällä ollut suuri, puoli ruutua peittävä kysymysmerkki. Ehkäpä tuo näkymätön kysymysmerkki roikkui jossain välillämme, sillä yksikään lapsista ei uskaltanut tulla metriä lähemmäs. Jään särkymistä välillämme ei auttanut tuskin parivuotias poika, joka asetettiin istumaan syliini. Poika katseli minua hetken heiluttaen päätään puolelta toiselle, katsoi sitten muita aikuisia, jälleen minua ja alkoi itkeä. Tältäkö joulupukista tuntuu? Ei ole ihme, ettei hän halua työskennellä kuin yhtenä päivänä vuodessa.

Lopulta paikalle seilasi jäänmurtaja. Hän oli pieni, kolmevuotias tyttö, jolla oli leveä hymy ja joka ei sitä pelännyt esitellä. Tyttö tepasteli luokseni, nosti kätensä ja vilkutti. Vilkutin takaisin. Kohta koko huoneen täyttävä lapsilauma vilkutti minulle, kiljahteli innoissaan ja hoki sanaa obruni. Ilo ja innostus muuttuivat käsin kosketeltavaksi, kun kaivoin kameran laukustani. Jokainen lapsi halusi yhteiskuvaan, jokainen lapsi halusi omaan kuvaan, jokainen lapsi halusi nähdä kuvansa kameran pieneltä näytöltä samaan aikaan kaikkien muiden lasten kanssa. Juuri tästä syystä joulupukki varmaankin jaksaa tehdä töitä edes sinä yhtenä päivänä vuodessa.

Kun pienen huoneen seinät alkoivat rakoilla riehakkaasta innostuksesta ja metelistä, ärjäisi Rita lapset ulos huoneesta. Hän oli päättänyt valmistaa minulle fufua. Itse fufun valmistaminen ei ollut vaikeaa mutta sen kanssa tarjottava keitto voisi toimia muistipelinä. Itse en tuota peliä pääsisi läpi, sillä ainoat asiat, jotka muistan keiton syövereihin hävinneen, olivat chili, munakoiso ja kuivattu kissakala. Kaiken kaikkiaan ruoka-aineita oli ehkä viisitoista. Rita oli tuota peliä pelannut useaan kertaan, sillä hän ei jäänyt missään vaiheessa edes miettimään pilkkoessaan kasviksia tai lisätessään raaka-aineita kattilaan: halonpaksuiset kassavat hän kuori ja pilkkoi hetkessä, sipuli ei ehtinyt häntä itkettää ja kissakalat sujahtivat keittoon kokonaisina. Nyhertäessäni kassavaa ja plantainia palasiksi fufua varten tunsin itseni uusavuttomaksi mutta Rita lohdutti sanomalla, että olen ”erilainen obruni”, koska olen valmis kokeilemaan kaikkea. Se oli paras kehu koko tähänastisen reissun aikana.

Fufu valmistettiin takapihalla naapureiden avustamana ja naapureiden lasten pyöriessä ympärillä. Kaiken kaikkiaan lapsia tuossa talossa oli viitisenkymmentä, joten hyörinää, kinastelua ja ääntä riitti. Fufu tehtiin takomalla keitettyä plantainia ja kassavaa puisella rangalla. Valmistamiseen tarvittiin kaksi henkilöä: toinen takoi rangalla plantainin ja kassavan palasia puuroksi, toinen käänteli puuroa ja lisäsi muusattavaa. Katselin fufun valmistumista vaikuttuneena. Yllättäen Rita kysyi, haluaisinko kokeilla fufun kääntelyä. Se oli vaikeampi tehtävä kuin miltä näytti. Fufu oli kuin pullataikinaa: se tarttui kiinni käsiin ja kulhon reunoihin ja oli raskasta käsitellä. Lisähaastetta toi kääntelyn ajoittaminen siten, että ei saanut osumaa rangasta. Työskentelyssäni oli selvästi vielä parantamisen varaa, mutta siitä huomion vei tämä outo fufun ja obrunin yhdistelmä.

Ehkäpä tämä kummallinen yhdistelmä tai osoitus olevani taidoiltani yhdenvertainen pihan lasten kanssa sai heidät riehaantumaan entistä enemmän. Jälleen jokainen halusi kuvaan ja nähdä oman kuvansa. Pelkän näkemisen lisäksi pari lasta innostui pussaamaan ja jopa nuolaisemaan kameran näyttöä kymmenien pikkusormien pyöritellessä ja painellessa kameran nappuloita samaan aikaan. Kun kamera menetti hohtonsa vanhempien ärähtäessä lapsilleen, seilasi pieni jäänmurtaja jälleen paikalle suloisesti hymyillen ja alkoi tunnustella tukkaani. Pian hiuksiani velloi ja ihmetteli puolenkymmentä lasta. Pian samat sormet tunnustelivat käsivarttani ja poskeani ihmetyksen henkäysten ja obrunin sinkoillessa ilmassa.

Fufu keittoineen syötiin viimeistä kalanpyrstöä myöten ja siitä osansa saivat myös lähimmät naapurit. Kotipakettiin olisin ruuan sijasta saanut toisen Ritan veljen lapsista. Mitähän olisivat tullissa sanoneet?