Kurjuuksien kurjuus

8.10.2013

Kurjuus on joskus hieno tunne. Yksi Suomen syksyn hienoimmista asioista on iltapimeällä niskaan tihuuttava sade, joka saa nostamaan kaulukset pystyyn ja köyristämään selän kumaraan. Katseen voi hyvällä syyllä painaa märkään tien pintaan puoliääneen kirouksia mutisten ja silti jossakin leukaperien ja takaraivon välimaastossa hykertää nauru ja huvitus moiselle happamuudelle. Ehkä tuo harmaa tunne tuo sopivaa vastapainoa normaalille olotilalle tai ehkä tuon yleensä melko lyhykäisen hetken ajan voi samaistua Jerry Cottoniin ja muihin sankareihin, joiden elämästä haluaisi osan jännitystä omaansa mutta ei kuitenkaan niin paljon, että tarvitsisi kantaa Sig Saueria taskussaan.

Tuo syksyinen kurjuus muistutti itsestään helteisenä ja muutenkin melko kesäisenä päivänä aineistonkeruureissulla Abofourissa. Puhelin toivotti hyvän huomenen viideltä aamulla - viisi tuntia rästiin jääneen raportin tallentamisen ja nukahtamisen jälkeen. Tunnin päästä istuin autossa kirjoittamassa samaa raporttia ja puolentoista tunnin päästä hyppäsin autosta mieli täynnä toivoa koppakuoriaisten löytymisestä. Pääsin taas todistamaan, että olen asettanut kahdeksan pyyntipuutani harvinaisen viisaasti: ensimmäisestä pölkystä koppiaisia löytyy kerta toisensa jälkeen muutama, seuraavasta pari ja kahdesta seuraavasta tuskin edes koppiaisten varpaanjälkiä. Kun toivoni trooppisen metsän karikkeeseen melkein haudanneena jatkan seuraavalle pyyntipuulle, on se kuin puusepän verstas valkoisen puupölyn peittäessä puun pintaa.

Olin tutkimassa pölkkyä numero viisi uudelleen syntynyttä motivaatiota pursuillen, kun aurinko alkoi paistaa. Aluksi auringon esiintulo sai hymyn leviämään kasvoilleni ja motivaation puhkeamaan kukkaansa. Sitten muistin, että tällainen aurinko ei ole tavallinen. Aurinko ilmestyi yllemme yllätäin ja kuumana: se oli sadeaurinko. Kun viisitoista minuuttia myöhemmin siirryimme pölkylle numero kuusi, taivas verhoutui jälleen pilviin ja ensimmäiset pikkuruiset sadepisarat putosivat maahan. Päämme päällä levittäytyvät papaijapuun lehdet ottivat ensimmäiset sadepisarat kiinni ja päätin olla välittämättä muutamasta niiden hyppysistä karanneesta ja polvilleni osuneesta pisarasta. Assistenttini ja Alex alkoivat kerätä työkaluja tuumaten, että voimme lopettaa hyvällä omalla tunnolla, koska pölkystä numero viisi oli löytynyt niin paljon koppakuoriaisia. Oma omatuntoni oli eri mieltä.  Kun pilvien pohja repesi sitä painaneen vesilastin alla, totesi omatunto, että tauko olisi paikallaan.

Vesisateen piiskatessa auton tuulilasia ajoimme lähimpään kylään. Pari sataa metriä ajettuamme sade lakkasi ja tie oli kuiva. Taukomme aikana sade näytti jo menneen ohi mutta kun palasimme koealallemme, päätti taivas tiputtaa lopunkin sisältönsä niskaamme ryminän kera. Jo kuudetta pölkkyä viimeistellessäni olin läpikotaisin märkä. Seitsemännen pyyntipuun aikana nenänvarrelleni muodostui puro ja vettä piti pyyhkiä silmistä, että näki eteensä. Samaan aikaan kun itse aloin entistä tomerammin etsiä kuoriaisten jättämiä jälkiä ja kaivaa otuksia esiin puun kätköistä assistenttini lamaantui paikoilleen. Hänen ilmettään katsellessani totesin, että päässäni toistona soiva ”I’m singing in the rain” saisi jäädä pääni sisään. Viimeisen pyyntipuun aikana käteni alkoivat täristä kylmästä ja puukko lipsua sateen kastelemissa sormissa. Totesin, että tuskin pölkky tarjoaa sen enemmän saalista kuin aikaisemminkaan ja päätin päättää päivän.

Autossa istuessani huomasin, että kuiva pakkaskeli on hyvä vaihtoehto autossa paleluun: kun on kylmä, voi auton lämmitysnappulan vääntää kaakkoon ja kohta villapaidan sisällä on lämmin ja mukava olla. Mutta jos erehtyy vääntämään lämmityksen päälle kun matkustajat muistuttavat elävästi veneestä järveen pudonnutta koiraa saa aikaan vain höyrykammion. Hyvä asia sekin, jos haluaa kuluttaa automatkansa ikkunoihin piirrellen eikä sen suuremmin välitä, pysyykö auto tiellä vai sen vieressä. Tällä matkalla tarkoitus oli pysyä ojien välissä ja päästä takaisin Kumasiin, minkä vuoksi ikkunat olivat auki koko matkan. En tiennyt, että Afrikassa voi palella niin paljon! Koska vaihtovaatteita takista puhumattakaan ei ollut mukana, en osannut kuin käpertyä takapenkille ja yrittää pusertaa itseni mahdollisimman tiiviiksi sykkyräksi.

Kun ajoimme vierastaloni pihaan kolmetoista tuntia sieltä lähtemisen jälkeen, kun muistin, että suihkusta ei tule lämmintä vettä ja kun nälkä kurnutteli mahassa, en voinut muuta kuin hihitellä itsekseni kurjuudelleni. Ihanan kamala ja kamalan ihana kurjuus!