Obruni!

6.10.2013

On hienoa olla odotettu. On outoa olla ihailtu. On hassua olla pelätty.

Sovimme tapaamisesta Ritan kanssa jo pari viikkoa sitten. Joka päivä ennen h-hetkeä kuulin joko puhelimessa tai naamatusten, että tuloani odotetaan Ritan talossa kuin Elviksen uudelleensyntymää. Odotettu sunnuntaiaamu oli aurinkoinen ja hiostava. Rita oli odottamassa minua tech junktionissa ja otti minut vastaan hymyillen niin lämpimästi ja valoisasti, että yläpuolellamme paistava aurinkokin kurtisti kulmiaan kateudesta. Auringon mutristellessa itsekseen hyppäsimme tro trohon ja ajoimme Ritan luokse.

Rita asui kaksikerroksisessa kerrostalossa, jonka ulkoseinät oli maalattu smurffinsiniseksi. Rita ei ollut talon ainoa asukas, joka oli odottanut tuloani. Talon alakerran sekatavaraputiikissa minua tervehdittiin pyörein silmin ja ällistynein ilmein. Samat silmät seurasivat selkääni vielä noustessani portaita kohti Ritan asuinkerrosta. Olin valmistautunut tapaamaan Ritan perheen: hänen kaksi lastaan, kaksi velivainajan lasta ja miehen. Rita johdatti minut kuitenkin yläkertaan, jossa kaksi hänen naapuriaan ja kaikesta päätellen läheistä ystäväänsä istuivat jauhamassa chiliä. Jo portaita noustessani ja alakerrassa selkääni tarttuneiden silmien vasta irrottaessa otteensa huudettiin minut tervetulleeksi yläkertaan: ”Obruni!”, kaikui pitkin porraskäytävää.

Sana tarkoittaa valkoista ja siihen on oppinut reagoimaan kuin oman nimensä kuulemiseen. Jos kaupungilla korviin kantautuu sana obruni, kääntyy pää automaattisesti kysymään, mitä asiaa sanan huutajalla on. Monissa putiikeissa, takseissa ja jopa banaanikojuissa on käytössä myös käsite obruni price, joka tarkoittaa yleensä kolme kertaa normaalia korkeampaa hintaa.

Minut istutettiin naisten väliin ulkoseinien väriselle muovituolille. Naiset katselivat minua hetken aikaa, antoivat hengähtää sekunnin tai kaksi ja avasivat kysymysjärvensä padon: ”Mikä sinun nimesi on? Mistä sinä tulet? Mitä pidät Ghanasta? ”Vietkö meidät kotimaahasi?” Vastaillessani naisten esittämiin kysymyksiin, kävi Rita kutsumassa loput ystävänsä paikalle, kunnes istuin kuuden naisen keskellä kysymyksiin vastaten, kehuihin kiitellen ja aksentin kanssa painien. Rita nautti silminnähden tilanteesta ja ihailusta, jonka obrunin saaminen vieraaksi aiheutti.

Kun pääni oli pyörällä ja otsa ristikuulustelun pintaan nostamasta hiestä märkä, vei Rita minut asuntoonsa. Asunnossa oli jaettu keittiö, vessa ja kylpyhuone sekä neljä huonetta, joissa jokaisessa asui yksi perhe. Ensisilmäyksellä asunto oli pimeä ja sotkuinen, toisella silmäyksellä kommuunimaisen hauska ja kolmannella kodikas. Ritan perheen huone noudatti samaa kehityskaarta ja olisi käynyt esimerkistä karsitun sisustustyylin oppaaseen. Huone oli jaettu kahteen osaan: television ja jääkaapin hallitsemaan olohuoneeseen ja verholla eristettyyn varastohuoneeseen, jossa vallitsi samanlainen naisellinen kaaos kuin vaatekaapissani aamuina, jolloin yksikään vaate ei tunnu sopivan päälle. Askeettisuudessaan ja karuudessaan huone oli kiehtova ja inspiroiva, eikä pieni sisälläni majaansa pitävä sisustussuunnittelija voinut olla miettimättä, millaisilla pienillä asioilla huoneesta saisi vieläkin kodikkaamman ja sievemmän.

Tuumiessani kaljakorien sisutuksellista esteettisyyttä astui huoneeseen kaksi tyttöä, jotka Rita esitteli tyttärikseen. Pian heidän jälkeensä huoneeseen tulivat Ritan veljen tyttäret ja kuusi muuta lasta. Lapset katselivat minua ihmeissään. Jos olisimme olleet sarjakuvahahmoja, olisi heidän päidensä päällä ollut suuri, puoli ruutua peittävä kysymysmerkki. Ehkäpä tuo näkymätön kysymysmerkki roikkui jossain välillämme, sillä yksikään lapsista ei uskaltanut tulla metriä lähemmäs. Jään särkymistä välillämme ei auttanut tuskin parivuotias poika, joka asetettiin istumaan syliini. Poika katseli minua hetken heiluttaen päätään puolelta toiselle, katsoi sitten muita aikuisia, jälleen minua ja alkoi itkeä. Tältäkö joulupukista tuntuu? Ei ole ihme, ettei hän halua työskennellä kuin yhtenä päivänä vuodessa.

Lopulta paikalle seilasi jäänmurtaja. Hän oli pieni, kolmevuotias tyttö, jolla oli leveä hymy ja joka ei sitä pelännyt esitellä. Tyttö tepasteli luokseni, nosti kätensä ja vilkutti. Vilkutin takaisin. Kohta koko huoneen täyttävä lapsilauma vilkutti minulle, kiljahteli innoissaan ja hoki sanaa obruni. Ilo ja innostus muuttuivat käsin kosketeltavaksi, kun kaivoin kameran laukustani. Jokainen lapsi halusi yhteiskuvaan, jokainen lapsi halusi omaan kuvaan, jokainen lapsi halusi nähdä kuvansa kameran pieneltä näytöltä samaan aikaan kaikkien muiden lasten kanssa. Juuri tästä syystä joulupukki varmaankin jaksaa tehdä töitä edes sinä yhtenä päivänä vuodessa.

Kun pienen huoneen seinät alkoivat rakoilla riehakkaasta innostuksesta ja metelistä, ärjäisi Rita lapset ulos huoneesta. Hän oli päättänyt valmistaa minulle fufua. Itse fufun valmistaminen ei ollut vaikeaa mutta sen kanssa tarjottava keitto voisi toimia muistipelinä. Itse en tuota peliä pääsisi läpi, sillä ainoat asiat, jotka muistan keiton syövereihin hävinneen, olivat chili, munakoiso ja kuivattu kissakala. Kaiken kaikkiaan ruoka-aineita oli ehkä viisitoista. Rita oli tuota peliä pelannut useaan kertaan, sillä hän ei jäänyt missään vaiheessa edes miettimään pilkkoessaan kasviksia tai lisätessään raaka-aineita kattilaan: halonpaksuiset kassavat hän kuori ja pilkkoi hetkessä, sipuli ei ehtinyt häntä itkettää ja kissakalat sujahtivat keittoon kokonaisina. Nyhertäessäni kassavaa ja plantainia palasiksi fufua varten tunsin itseni uusavuttomaksi mutta Rita lohdutti sanomalla, että olen ”erilainen obruni”, koska olen valmis kokeilemaan kaikkea. Se oli paras kehu koko tähänastisen reissun aikana.

Fufu valmistettiin takapihalla naapureiden avustamana ja naapureiden lasten pyöriessä ympärillä. Kaiken kaikkiaan lapsia tuossa talossa oli viitisenkymmentä, joten hyörinää, kinastelua ja ääntä riitti. Fufu tehtiin takomalla keitettyä plantainia ja kassavaa puisella rangalla. Valmistamiseen tarvittiin kaksi henkilöä: toinen takoi rangalla plantainin ja kassavan palasia puuroksi, toinen käänteli puuroa ja lisäsi muusattavaa. Katselin fufun valmistumista vaikuttuneena. Yllättäen Rita kysyi, haluaisinko kokeilla fufun kääntelyä. Se oli vaikeampi tehtävä kuin miltä näytti. Fufu oli kuin pullataikinaa: se tarttui kiinni käsiin ja kulhon reunoihin ja oli raskasta käsitellä. Lisähaastetta toi kääntelyn ajoittaminen siten, että ei saanut osumaa rangasta. Työskentelyssäni oli selvästi vielä parantamisen varaa, mutta siitä huomion vei tämä outo fufun ja obrunin yhdistelmä.

Ehkäpä tämä kummallinen yhdistelmä tai osoitus olevani taidoiltani yhdenvertainen pihan lasten kanssa sai heidät riehaantumaan entistä enemmän. Jälleen jokainen halusi kuvaan ja nähdä oman kuvansa. Pelkän näkemisen lisäksi pari lasta innostui pussaamaan ja jopa nuolaisemaan kameran näyttöä kymmenien pikkusormien pyöritellessä ja painellessa kameran nappuloita samaan aikaan. Kun kamera menetti hohtonsa vanhempien ärähtäessä lapsilleen, seilasi pieni jäänmurtaja jälleen paikalle suloisesti hymyillen ja alkoi tunnustella tukkaani. Pian hiuksiani velloi ja ihmetteli puolenkymmentä lasta. Pian samat sormet tunnustelivat käsivarttani ja poskeani ihmetyksen henkäysten ja obrunin sinkoillessa ilmassa.

Fufu keittoineen syötiin viimeistä kalanpyrstöä myöten ja siitä osansa saivat myös lähimmät naapurit. Kotipakettiin olisin ruuan sijasta saanut toisen Ritan veljen lapsista. Mitähän olisivat tullissa sanoneet?