tiistai 11. maaliskuuta 2014

Summa summarum



27.2.2014
Parin viikon aikana ehtii muodostua monenlaisia tapoja, joita alkaa pitää täysin normaaleina, vaikkeivät ne sitä millään mittapuulla mitattuna olisikaan.

Mangrovemetsissä on mutaa ja päivän siellä käveltyään sitä on kaikkialla muuallakin: silmälaseissa, t-paidalla ja pitkin käsivarsia. Sääret ovat kuin kuorrutetut ja kengät näyttävät parhaimpien päivien päätteeksi ruskeilta palloilta. Vielä mielenkiintoisemman näköistä on, kun ottaa joskus kenkiä muistuttaneet mutapallot ja niiden sisällä olevat sukat pois jaloistaan ja käärii kaprien lahkeita hieman ylemmäs. Silloin jalat näyttävät siltä, kuin joku olisi teipannut maalarinteipillä rajat jalkoihin ja maalannut teippien välisen alueen tämän jälkeen ruiskumaalilla. Oikeastaan näin lyhyt (lue:  oikeanmittainen) ihminen muistuttaa aika lailla hobittia tuon käsittelyn jälkeen.


Riikan kuva

Riikan kuva
Jo ensimmäisten päivien jälkeen tuo uusi ulkoasu tuntuu niin tutulta ja normaalilta, että kaupassa käyminen ja jokapäiväisen jäätelön ostaminen ei edes mietitytä. Joka kerta ihmettelin, miksi ihmiset katsovat niin pitkään. Miksi kassaneidillä on niin hauskaa. Sitten muistin, että saatan hieman poiketa keskiverto kaupassa kävijältä, kohautin olkiani ja totesin, että tältä ne muutkin näyttäisivät mangrovemetsässä touhuiltuaan.

Mutta miten tuon mudan saa pois jaloistaan, se onkin toinen tarina. Pelkkä vesi ei riitä. Vesi ja saippua eivät riitä. Vesi, saippua ja kynnet riittäisivät mutta vie eliniän. Ostimme paketin karhunkieliä. Muta irtosi ja veri lähti kiertämään suonissa kun sääriä hankasi päivä toisen jälkeen kuin niitä rasvaisimpia paistovuokia ikään.

Ravan lisäksi hämähäkit kuuluivat mangrovemetsien vakiovarustukseen. Punapiikkiset hämähäkit olivat olleet uskomattoman ahkeria toisella koealallamme, sillä niiden verkkoja oli pingotettuna miltei jokaisen sopivalla etäisyydellä olevan puun välille. Ehkä jos olisimme osanneet lukea niiden tekemää metsän pohjapiirustusta, olisimme löytäneet polut, joilla verkkoja ei ollut. Täytynee katsoa kansalaisopiston kielikurssit läpi, josko siellä olisi hämähäkkien kielen kurssia. Tästä olisi apua sekä hämähäkeille, joiden ei tarvitsisi korjata verkkojaan aivan niin usein, että meille, joiden ei kerta toisensa jälkeen tarvitsisi raapia verkkoja irti naamastamme.

Tätä toivoin erityisesti viimeisenä päivänä. Olimme lähtemässä viimeistä kertaa metsästä, kun näin oikealla puolellani verkon. Se oli epätavallisen korkealla ja nousi viistosti ylöspäin kohti taivaita. Seurasin verkkoa silmilläni ja järkytyksekseni näin suurimman hämähäkin, jonka olen koskaan nähnyt. Sillä oli pitkät punaiset jalat ja jalkoineen se oli melkein kymmenen senttiä halkaisijaltaan. Miksipä tuon kokoinen hämähäkki asettaisi verkkojaan hyönteisten lentokorkeudelle kun samalla vaivalla voi pyydystää lintuja.

Hämähäkit ovat mielenkiintoisia, ainakin kaukaa katsottuna. Sammakot sitä vastoin ovat mielenkiintoisia ja syötävän suloisia niin läheltä kuin kaukaa. Sanapari ”syötävän suloinen” kuvasi näitä sammakoita erityisen hyvin, sillä ne näyttivät aivan karkeilta. Niiden iho loisti kirjavana ja mitä suloisimmissa väreissä. Joidenkin selässä kiemurteli raitoja, toisten maha oli pilkukas. Sammakot myös näyttivät hymyilevän koko naamansa leveydeltä koko ajan niiden mossottaessa lehtien ja puunrunkojen pinnalla jalat vartalon alle piilotettuina. Värikkäät sammakot taitavat olla niitä myrkyllisimpiä, joten sen lähempää tuttavuutta en lähtenyt sammakoiden kanssa luomaan. Parin viikon aikana huomasin kuitenkin, että minulla oli erittäin harjaantunut ja tarkka sammakkosilmä. Olipa sammakko suojavärinen, piilossa lehden poimussa tai muuten vain ujo, ei se jäänyt huomaamatta. Tässäpä taito, joka lisätä CV:hen!

Riikan kuva

Riikan kuva

Riikan kuva

Riikan kuva
Eläinmaailman mielenkiintoisin yksilö oli kuitenkin Alex. Hän oli yhtä arvaamaton kuin pussillinen nuotioon heitettyjä ilotulitusraketteja, joista ei tiennyt, ovatko ne suutareita vai ei. Välillä hän piti pitkiä luentoja mangrovemetsistä, työstään, Kolumbiasta ja kaikesta mahdollisesta. Tällöin hänen ilmeensä oli vakava, eikä siinä näkynyt virnettäkään vitsin suuntaan. Sekunnin murto-osan päästä hän heitteli kanssaihmisiään lehdenpalasilla, irvi ja vitsaili. Noina hetkinä opin tuntemaan itseni motherfuckerina. Alex oli kuitenkin kaikessa tekemisessään ja olemisessaan niin ylitsepursuava, ettei häntä voinut ottaa vakavissaan. Herjat, vitsit, lenkkareiden potkimiset, pienet ja isot kiusat olivat kaikki samanlaista naurulihastreeniä.

Mutta kaiken hauskan on loputtava ja kauniille paikoille on jätettävä hyvästit. Mangrovemetsiin olisin voinut jäädä asumaan ja tutkimusaiheen vaihdosta aloin miettiä tosissani. Helmenä upean retken päätteeksi Alex vei meidät samalle suojelualueelle, jonne olin muutama päivä aikaisemmin jättänyt palasen sieluani. Tällä kertaa ajoimme pidemmälle, ylös suojelualueella nousevaa vuorta, läpi kauniiden ja elämää henkivien metsien. Olo oli samanaikaisesti kuin unessa ja surullisessa painajaisessa, sillä kaiken aikaa tiesin, että ohi ajomme oli kuin paratiisin verhon raottaminen: Näin vain pienen osan noiden metsien kauneudesta ja tiesin, että lähemmäs en pääsisi. Tällä erää nämä olivat jäähyväiset. 



 
Kirkkain helmi oli kuitenkin vielä odottamassa. Alex ajoi meidät hiekkarannalle. Yleensä hiekkarannat ovat tylsiä ja kulutetun näköisiä, mutta tämä ranta oli toisenlainen. En ole koskaan nähnyt yhtä kaunista rantaa. Vaalea hiekka jatkui silmänkantamattomiin, edessämme kohisi turkoosi meri, jonka loppua ei näkynyt. Rantaa reunusti mitä erilaisimpien simpukoiden vyö ja rannan takana kohosi runsaana ja rehevän vihreänä tuo kasvillisuuden peittämä vuori, jonka rinteillä olimme juuri ajaneet. Rannalla meren ja hiekan välissä kipitti satoja vaaleanpunaisia rapuja, jotka kerta toisensa jälkeen juoksivat mereen ja joiden yli meri kerta toisensa jälkeen pyyhkäisi.








maanantai 10. maaliskuuta 2014

24



25.2.2014
Kaksikymmentäneljä vuotta on melko pitkä aika. Se on melkein neljäsosa vuosisadasta. Mikäli aikoo elää satavuotiaaksi, mikä minun geeneilläni tuntuu aika epätodennäköiseltä, on elämästä melkein neljäsosa takana. Mikäli elää suomalaisten keskivertoiän mukaisen elämän, on elämää ehtinyt kulua vieläkin enemmän. Toisaalta ikä on vain numero, eikä tämä numero minua sen suuremmin vaivaa. Olinpa kaksikymmentäneljä tai kuusikymmentäkuusi, aion edelleen katsoa Late Lammasta ja opetella tekemään kärrynpyöriä takapihalla. Ja kiivetä puuhun. Senkin taidon olen oppinut kunnolla vasta pari kuukautta ennen syntymäpäivääni - elämässä on siis vielä paljon opittavaa.

Tuskin koskaan aikaisemmin olen saanut yhtä monta onnitteluviestiä ja kuullut yhtä monta onnittelulaulua, kuin tämän päivän aikana. Hymy nousi väkisinkin huulilleni lukiessani Suomesta puhelimeeni rantautuneita viestejä. Välillä on hyvä, että maailma on pieni paikka. Alex vastasi onnittelulaulusta itselleen tyypillisellä tavalla: ”Happy birthday to you, happy birthday to you, happy birthday to motherfucker…”. Kahdennenkymmenennen laulun jälkeen aloin jo toivoa muutoksia soittolistaan.

Kun minulta edellisellä viikolla oli kysytty, mitä haluaisin tehdä syntymäpäivänäni, olin vastannut haluavanani mennä katsomaan tähtiä. Koppakuoriaispyydysten kokemisen jälkeen kuvittelin, että päivä olisi samanlainen kenttäpäivä, kuin kaikki muutkin siihen asti: mutaa, vitsailua, vittuilua ja olemattomien krokotiilien näkemistä. Iltapäivä ja ilta olivat kuitenkin yllätyksiä täynnä. Ensimmäinen yllätys oli päätös syödä päivälliseksi pitsaa. Toinen yllätys oli, miten paljon olen oppinut pitämään latinomusiikista. Kolmantena yllätyksenä Riikka oli hankkinut kimallepäällysteistä suklaakakkua muovikoristeineen ja kynttilöineen. Missä välissä, sitä en tiedä vieläkään. Kakun seuraksi Alex valmisti kolumbialaistyylistä olutta ja brandycolaa.



Söimme pitsaa ja kakkua, Alex siirrosti sieninäytteitään, juttelimme Riikan kanssa ja jalkani vipattivat musiikin tahdissa haluten kovasti päästä tanssimaan salsaa. Pääni kielsi tämän jyrkästi. Kun ilta oli jo vaihtunut yöksi, lähti Riikka nukkumaan. Pääni kannatti ajatusta. Jalkani olivat ehkä loukkaantuneet tanssiehdotuksensa kieltämisestä ja tassuttelivat sängyn sijasta etupihalle, missä Alex tuprutteli savupilviä kohti tummaa taivasta. Istuin etupihan kiveykselle brandycolani kanssa ja aloin jutella. Alex jutteli takaisin. Paria brandycolaa, kymmeniä puheenaiheita ja melkein kolmea tuntia myöhemmin päätimme lähteä katsomaan tähtiä - ja ostamaan Alexille lisää savun raaka-aineita. Ajatus tähtien katsomisesta olisi ollut erinomainen Suomessa, mutta Etelä-Afrikassa pitää olla jatkuvasti varuillaan autovarkaiden ja muiden rosvojen pelossa. Tyydyimme ostosreissuun huoltoasemalla. Ajaessamme takaisin näimme virtahevon kaluavan heinää tien vieressä. Olimme vain parin kolmen metrin päässä siitä!

Tähdet näkee takapihaltakin. Taas olin ällistynyt siitä, miten paljon tähtiä voi mahtua taivaalle ja miten ne voivat loistaa niin kirkkaasti. Hetki oli samanlainen kuin kerran partioleirillä: Makasimme Eijan, Minnan ja Lauran kanssa järven jäällä selällämme ja ihastelimme tähtimerta. Eija opetti tunnistamaan satelliitit ja yritimme muistella tähtikuvioita. Täydellinen rauha oli valloittanut koko korvien välisen tilan. Tällä kertaa pakkasta oli vähemmän ja pilviä hieman enemmän mutta sama rauha vaelsi pään sisällä. Paria kolmea brandycolaa ja lukematonta määrää puheenaiheita myöhemmin huomasin taivaan alkavan muuttua yhtä valoisammaksi ja valoisammaksi. Tähdet oli vaihdettava uniin ja tunnin päästä soivaan herätyskelloon.

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

The unohtumaton päivä



20.2.2014
Toinen jokapäiväisistä koealoistamme on pelottava. Koeala on kapea vyöhyke rehevän pensaiden ja köynnöskasvien peittämän metsäalueen ja meren uoman välissä. Mangrovemetsässä näkee melko kauas ja koska vedenpinta ei ole korkealla, näkee metsässä kävelijä, mihin astuu. Pelko metsikköä kohtaan heräsi, kun kävimme siellä vartijan kanssa. Miksi meillä olisi vartija mukana, jos metsässä ei olisi mitään pelättävää. Keuhkokaloja ja muuta pientä otusta vilisevä rantakin alkoi näyttää erilaiselta, kun Riikka alkoi muistella näkemäänsä luontodokumenttia, jossa valtava alfauroskrokotiili hyppäsi häntänsä avulla vedestä ja söi viiden metrin korkeudella vedestä olleen linnun. Toisaalta Alex kertoi nähneensä metsikön toisella puolella olevassa heinikossa parikin krokotiiliä jollakin aineistonkeruureissullaan.

Tuossa metsikössä olimme tarkistamassa pyydyksiä tänä aamuna. Rutiininomaisesti tyhjensimme pyydystä, kun Alex äkkiarvaamatta henkäisi nähneensä liikettä kauempana metsässä. Kyyristyimme katsomaan samaan suuntaan. Lihakset olivat jännittäneen ruumiimme kyyristeleviksi patsaiksi, sydän jyskytti kylkiluita kuin bassorumpua ja kaiken rohkeuden ja järkevän ajattelun sisuksista syövä kylmä hiki hiipi niskassa ja lapaluiden välissä. Metsässä tosiaan liikkui jokin. Otuksen aiheuttamat rasahdukset kuuluivat terästäytyneessä kuuloaistissa tarkasti ja terävästi. Erotin harmaan pienen eläimen vilahtavan puunrunkojen välissä. Pieni, nelijalkainen ja harmaa, se ei siis ole krokotiili. Kylmä hiki väistyi ja päästi ajatukset kulkemaan jälleen. Tilanne laukesi Riikan tunnistettua liikkujan apinaksi. Niitä oli kokonainen lauma siellä, mistä olimme laskeutuneen metsään. Otukset olivat seuranneet meitä. Vaikka pelko ja kylmä hiki kaikkosivat, jännitys pysyi lihaksissamme ja aistimme olivat valppaina kuin viilieläimillä.

Toinen niistä koealoista, joilla käymme päivittäin tarkistamassa pyydykset, on edellistä petollisempi. Alue on laaja, emmekä vielä kertaakaan ole nähneet sen laitoja. Reitillä, jolla pyydyksemme ovat, ei näy vesistöä, mutta siellä täällä mangrovepuiden taimet kasvavat tiheinä pusikoina, joihin ei sisälle näe. Joissakin kohdissa reitti kapenee muutaman metrin levyiseksi kaitaleeksi, jota ympäröivät tuuheat ja niin ikään läpinäkemättömät kaislikot.


Olimme tarkistaneet pyydyksemme, ja Alex kuljeskeli siellä täällä keräillen lehtinäytteitä. Yllätykseksemme hän ei kuitenkaan pysähtynyt meille ennestään tutun alueen laitaan, vaan jatkoi nuorempaan ja tiheämpään taimikkoon. Seurasimme perässä. Tiheimmässä kohdassa taimikkoa sivuilleen ei nähnyt paria metriä edemmäs. Aamuinen jännitys sai jälleen vallan. Nuori metsikkö loppui aukeaan, jonka oikealla puolella oli kapea ja ruskeavetinen joki. Sanomattakin oli selvää, että joki oli kymmenien krokotiilien koti. Aukean keskellä oli tiheämpiä puskia ja yksi suuri, oksiaan jokaiseen ilmansuuntaan levittävä mangrovepuu, jonka juurella pienet hennot taimet seisoivat, kuin Pikku Myyn sisarukset Mymmelin helmoissa. Aukea oli ilmeisesti virtahepojen kokoontumispaikka, sillä useat valtavien jalanjälkien polut risteilivät sinne tänne. Kuljimme hitaasti ja varoen eteenpäin samanaikaisesti poikkeavia ääniä kuunnellen ja tutkien ihmeissämme kaunista aukiota.

Riikka oli jossain takanani ja Alex kulki oikealla puolellani joelle päin katsellen, kun yhtäkkiä veden täyttämästä virtahevon jalanjäljestä ponkaisi esiin yli kymmenen sentin mittainen rapu sakset ojennettuina kohti Alexin jalkoja. Rapu aiheutti ketjureaktion, jonka ensimmäinen lenkki oli minun säikäyttämiseni. Huudahdin varoituksen Alexille, jotta hän ei kävelisi suoraan ravun saksiin ja Alex säikähti luullen minun nähneen vähintäänkin krokotiilin. Rapu puolusti kotiaan rohkeasti. Se piti saksia ojennettuina molemmilla sivuillaan aukoen ja sulkien niitä uhkaavasti. Alexin yrittäessä hätistää ravun pois virtahepojen polulta rapu yritti napata häntä sormesta. Rapua ei niin vain peloteltukaan.

Riikan kuva
Kuljeskelimme ympäri aukeaa ja tutkimme sieltä löytyviä kasveja ja veden mukanaan tuomia esineitä, ennen kuin käännyimme palataksemme takaisin alueelle, josta olimme liikkeelle lähteneet. Alex kulki edellä ja me seurasimme Riikan kanssa. Väillä kuljimme Alexin raivaamaa reittiä pitkin, välillä osuimme virtahepojen polulle. Polulla käveleminen oli hermostuttavaa. Vaikka virtahevot näyttävät lasten elokuvissa ja kirjoissa leppoisilta, pulleilta ja hieman kömpelöiltä, ovat ne luonnossa kuin pyöristettyjä panssarivaunuja. Vedessä ne voivat juosta 20 km/h, kuivalla maalla 40 km/h. Tuntiessaan itsensä uhatuksi, voivat ne olla aggressiivisia ja hyökätä, enkä usko, että pienet esteet, kuten puut hidastaisivat pick up -autoa painavamman eläimen hyökkäystä. Valtavan eläimen leuoissa olevan voiman ja hampaiden talttamaisuuden takia eläimen vihan kohteeksi joutuva halkeaisi luultavasti kuin mansikka ihmisen purukalustossa. Virtahevot vievätkin hengen valtavalta määrältä ihmisiä joka vuosi. Ei tosin niinkään hyökkäysten takia, vaan koska ihmiset aliarvioivat virtahevon nopeuden ja voiman. Sama asia, kuin vähättelisi törmäystä henkilöauton kanssa.

Alexin kuva
Ajatukseni virtahevoista keskeytyivät, kun näin kauempana keltaisen liikennekartiota muistuttavan muoviroskan. Olin nähnyt roskan jo aiemmin. Rauhoitin itseni. Kyllä Alex tietää, minne olemme menossa. Jospa metsässä on useampia keltaisia muovijätteitä. Tai ehkä minä vain kuvittelin, kyseessä oli varmaankin itse aiheutettu déjà-vu. Kesken vakuuttelujeni Alex pysähtyi, kääntyi katsomaan meitä ja kysyi, tiesimmekö, missä olimme. Emme tienneet. Hän totesi meidän olevan eksyksissä. Olimme kiertäneen kehää, emmekä enää tienneet, mistä olimme liikkeelle lähteneet. Virtahevot palasivat mieleeni.

Tähyilimme ympärillemme. Näkyisikö jossain maamerkkejä, joiden perusteella voisimme löytää jäljillemme? Toisella sivullamme virtasi ruskeavetinen joki, kaukana pauhasi meri. Ei kovin hääppöisiä maamerkkejä itseä pidemmän kaislikon ja mangroventaimien keskellä. Alex kaivoi repustaan GPS:n. Kiitin mielessäni tietotekniikkaa, jota yleensä kiroan. Jatkoimme matkaa.

Alex kyyristeli ja tähysti huolestuneen näköisenä kaislikkoon. Välillä hän pysähtyi, kurkotteli kaulaansa ja jatkoi matkaansa mitään sanomatta. Kauhu alkoi kasvaa sisälläni ja sykkeeni nousi. Puristin kädessäni pientä teesiivilää, jota olimme käyttäneet hyönteispyydysten tyhjentämiseen. Vaihtelin siivilää kädestä toiseen kuin miekkaa ja rystyseni olivat puristamisesta valkoiset. Sanonta ”hukkuva tarttuu oljenkorteen” sai uudenlaisen merkityksen. Rauhoittelin itseäni pääni sisällä: panikointi ei auta, se vain vaimentaa selvän järjen, hengitä rauhallisesti ja pidä silmät auki. En tiennyt, kumpi oli enemmän levottomuutta herättävää, kulkea virtahepojen polulla, jossa eläinten jalanjäljet olivat omaa jalkaterääni isommat, vai tiheässä kaislikossa, jossa pystyin elävästi kuvittelemaan krokotiilien vaanivat silmät.

Kaiken pelkoni keskellä Alex säntäsi juoksuun. Seuraavan parin sekunnin aikana aistini eivät pysyneet mukana ja muistan vain välähdyksiä siitä, mitä näin. Riikka ryntäsi Alexin perään pitkillä jaloillaan. Jännitin jalkalihakseni ja olin juuri ponnistamassa oikealla jalallani, kun harmaa savimainen muta sen alla sai jalkani lipeämään. Näin Alexin kääntyvän Riikkaan ja minuun päin. En enää saanut tuettua jalkani varaan ja rojahdin oikealle kankulleni ja käteeni tukien keskelle liejua. Alex alkoi nauraa. Pelko ja jännitys karisivat sen siliän tien. Olimme me hetken aikaa olleet eksyksissä. GPS:n toimiminen ja käyttäminenkin olivat olleet kyseenalaisia mutta päästyään lopulta selville sijainnistamme, oli Alex päättänyt huijata meitä ja oli huutanut ”Juokse!”. Huutoa en kuullut, mutta huijaus onnistui yhtä kaikki. Märkänä ja yltä päältä mudassa palasimme autoon maha kipeänä nauraen.

Riikan kuva
Kohtalo oli päättänyt järjestää jännitysnäytelmät juuri sille päivälle, kun olimme menossa virtahepo- ja krokotiiliristeilylle. Matalassa, muovituoleilla sisustetussa paatissa oli jo melko täyttä, kun haimme paikkamme aluksen toiselta laidalta. Tunnelma oli kuin iloisella teehetkellä vaikka vettä tihuutti ja oli kylmä. Jännitys väreili ilmassa, kaikki halusivat nähdä virtahepojen ilmestyvän aluksen vierelle.

Virtahepojen lauman näki jo kaukaa. Se näytti aluksi pyöreiden kallioiden muodostamalta luodolta mutta laivan ajaessa lähemmäs pyöreät muodot muuttuivat virtahepojen seliksi ja veden pinnan yläpuolella heiluviksi päiksi. Koskaan aikaisemmin en ole kaivannut yhtä paljon kameraani. Virtahevot seurustelivat keskenään, pärskivät vettä sieraimistaan, raastoivat heinää rannan kaislikosta ja aukoivat valtavaa kitaansa. Kuinka monta menetettyä kuvaa näinkään edessäni! Toisaalta oli mielenkiintoista keskittyä välillä eläimiin touhuihin ja niiden muodostamaan kokonaisuuteen maisemassa kameran läpi tiiraamisen sijaan.

Virtahevot olivat huolestuttavan suuria. Vaikka ne olivat suurimmaksi osaksi piilossa veden alla, olivat ne kuin pieniä henkilöautoja. Olimme jo kääntyneet paluumatkalle, kun laivamme ajettiin aivan virtahepolauman viereen. Tähän asti virtahevot olivat vain katselleet alustamme mutta nyt lauman alfauros totesi meidän tulleen liian lähelle. Se alkoi uida alustamme kohti vihaisen ja uhkaavan näköisenä. Kapteeni käynnisti pikaisesti moottorit ja kaasutti kauemmas laumasta. Kyselimme hieman huolestuneena oppaaltamme virtahepojen ruokailutottumuksista ja niiden liikkumisesta esimerkiksi mangrovemetsissä. Helpotukseksemme opas vannoi virtahepojen nousevan rannalle vain pimeän tultua. Emme siis luultavasti törmäisi niihin mangrovemetsässä.

Riikan kuva

Riikan kuva

 Opas esitteli jotain laivan vasemmalla puolella, kun huomasin jotain oikeanpuolisen rannan tuntumassa. Ohut nauha lipui rannan myötäisesti väreenkään syntymättä veden pintaan. Hetken päästä joku laivan henkilökunnasta käski kapteenia kääntämään laivan oikean rannan puolelle, koska siellä ui krokotiili. Kun pääsimme lähemmäs tuota uivaa juovaa, saattoi sen selässä erottaa rivin suomumaisia nystyjä. Sen perusteella, mitä krokotiilista näimme, päättelimme sen olevan neljän, ehkä jopa viiden metrin mittainen. Neljän metrin mittainen peto, joka liikkuu vedessä kuin usva järven pinnalla ja jota on mahdotonta erottaa veden alta; siinäpä vasta miettimistä kaislojen alkaessa suhista mangrovemetsikössä. ”Tuolla me muuten olimme eilen”, sanoi Alex vierestäni. Tällä kertaa ei kyseessä ollut edes vitsi.

Lähestyessämme rantaa mietin itsekseni, että tästä lähtien pitäisi pyydyksiä tarkistaessa olla entistä enemmän varuillaan. Entä jos tuo krokotiili oli pitänyt meitä silmällä koko sen ajan, kun haahuilimme eksyksissä mangroveiden seassa. Entä jos se punnitsi meitä katseellaan meidän säikkyessä apinoita. Alus oli juuri rantautumassa laituriin, kun joku huomasi toisen krokotiilin venelaiturin alla. Näihin vesiin ei todellakaan kannattaisi mennä uimaan.

Alexin kuva

Päivä oli ollut täynnä jännitystä ja huimia kokemuksia jo tähän mennessä mutta kakun päälle aseteltava kirsikka oli vielä tulossa. Kellon lähestyessä ilta kymmentä, lähdimme Riikan kanssa kilpikonnasafarille. Oli merikilpikonnien muninta- ja kuoriutumisaika ja odotin näkeväni rannalla kohti merta mönkivien kilpikonnavauvojen armeijan. Vaikka jo risteilyn jälkeen olin kylmissäni ja väsynyt, karisti safarin ja kilpikonnien odotus ja jännitys molemmat tiehensä.  

Safarille osallistuivat vain minä, Riikka ja Johannesburgilainen äiti ja tytär. Lastasimme itsemme safariautoon, vedimme takin tiukemmin yllemme ja ennen kuin pääsimme edes suojellun puiston alueelle näimme ensimmäisen eläimemme: virtahepo juosta hölkytteli keskellä St. Lucian kylää. Siinä se juoksi kuin kulkukoira aivan automme vierestä ja me katselimme sitä suu ammollaan. Safari oli jo nyt maksanut itsensä takaisin.

Lisää eläimiä oli kuitenkin vielä nähtävänä. Kuljettajalla oli käteen sopiva valonheitin, jolla hän lakaisi tien vierustoja ja heinikkoja. En ymmärrä vieläkään, kuinka hän pystyi yhtä aikaa seuraamaan tietä ja sillä mahdollisesti juoksentelevia eläimiä, osoittamaan valoa oikeaan paikkaan ja tähystämään maastossa näkyviä eläimiä. Pimeässä eläinten näkeminen oli tosin ehkä jopa helpompaa kuin valoisan aikaan, sillä niiden silmät loistivat valon niihin sattuessa, kuin pienet jalokivet. Pimeydestä loistavat vihreät valopisteet olivat välillä jopa pelottavan näköisiä, mutta pelko kaikkosi kun valo osui kummastuneeseen seepralaumaan, joka todettuaan meidät vaarattomiksi jatkoi omia touhujaan.

Näimme paljon eläimiä, jotka olivat tulleet tutuiksi jo Pilanesbergin safarilla: seeproja, gnuuantilooppeja ja jopa tien vieressä aikaansa viettävä sarvikuonoperhe. Perheen äiti oli erikoistunut sarven kasvattamiseen. Se oli kymmeniä senttejä pitkä ja kaartui terävänä piikkinä sen kuonon päällä. Perhe oli kunnioitusta herättävä näky.

Erästä seepra laumaa katsellessamme jolkotti tien yli hyeena. Se oli kookkaampi, kuin olin kuvitellut. Se oli arviolta saksanpaimenkoiran kokoinen, hartioiltaan roteva ja kyömyselkäisenä luihun ja petollisen näköinen. Mietin, johtuiko luonneanalyysini vain näkemistäni lastenohjelmista ja mieleeni savannin kuvaa niin paljon luoneesta Leijona Kuninkaasta. En usko, että kyse oli vain aikaisemmista mielikuvista. Hartiat köyryssä ja ilkeä virne naamallaan hölkkäävä eläin, jonka koko rintamus oli punaisena verestä, ei ollut eläinkirjojen suloisimmasta kategoriasta. Kaukaa seeprojen luota kuului kummallinen, lapsen itkua muistuttava ääni. Siellä oli loppu laumasta nauraen ties mille.

Yllämme kaartui kaunistakin kauniimpi tähtitaivas. Kun eläimiä ei näkynyt, tuijotin tuota taivasta haltioituneena. Miten tähtiä voi olla niin paljon? Hiekkarannalle päästyämme tähdet pääsivät vielä enemmän oikeuksiinsa. Ne olivat kuin tummansiniseen silkkiin pistettyjä nuppineuloja. Kankaan täytyi olla neulatyyny tai sitten se kuului harvinaisen ahkeralle woodoonoidalle.

Aloimme tähystää pitkin rantaa nähdäksemme kilpikonnia. Rapuja, kuten myös roskaa oli rannalla paljon. Onkohan enää missään paikkaa, jonne ihmisen typeryys ei olisi yltänyt? Tuskin ainakaan meren rannalla. Tuntuu epäreilulta, että vaikka ihminen ei jalallaankaan sattuisi merenrannalle astumaan, kulkeutuu mereen päätynyt törky sinne auttamatta. Hyvä merelle: sen ei tarvitse kantaa taakkaansa yksin.

Nousuvesi oli nousemassa ja opas alkoi olla huolestunut. Yhtään kilpikonnaa ei ollut vielä näkynyt ja opas pelkäsi, ettemme ehtisi pois nousuveden alta, mikäli ajaisimme niin pitkälle, kuin oli suunniteltu. Sitten automme jäi kiinni pehmeään hiekkaan. Opas kaivoi hiekkaa renkaiden alta ja yritti saada auton liikkeelle. Auto kallistui uhkaavasti mereen päin. Yritimme työntää, mutta heikon tuloksin. Oppaan huolestuminen alkoi näkyä entistä selvemmin. Hän kiersi autoa puolelta toiselle, kaivoi hiekkaa ja hilutti autoa vähä vähältä eteenpäin. Ja lopulta auto irtosi. Nyt oli selvää, ettemme ajaisi koko suunniteltua matkaa.

Kun hetken päästä näimme kilpikonnan, joka parhaillaan oli ryömimässä merestä kohti kuivempaa hiekkaa, oli oppaamme helpotus käsin kosketeltavissa. Hän kiitti luojaansa, kaarsi auton parkkiin kilpikonnan jälkien viereen ja alkoi valmistella yöpalapöytää. Sillä aikaa tutkimme kilpikonnan jättämiä jälkiä. Viimeistään tässä vaiheessa minulle selvisi, minkä kokoluokan eläimen kanssa olimme tekemisissä.  Kyse ei ollut poikasesta tai kulhon kokoisesta kilpikonnasta. Hiekkaan painautuneet jäljet olivat metrin levyiset ja näyttivät hieman mönkijän tekemiltä. Ne johtivat suoraviivaisesti merestä hiekalle ja rannan puolella olevan hiekkakumpareen taakse. Itse kilpikonnaa emme nähneet. Uteliaisuus kihisi sisälläni. Yöpalan syöminenkin tuntui tuskastuttavan aikaa vievältä, kun tiesi jäljet jättäneet eläimen olevan jossakin hiekkakumpareiden takana kenties kauhomassa itseään yhä kauemmas ja kauemmas meistä.

Kun ruuat oli jälleen pakattu autoon, vei opas meidät kilpikonnan luokse. Edes jälkien perusteella en uskonut sen olevan niin valtava. Se oli minua pidempi, ehkä 170 cm ja metrin levyinen. Sen takaräpylät olivat kolmisenkymmentä senttiä halkaisijaltaan. Kilpikonna oli meihin selin ja se kaivoi syvää kuoppaa hiekkaan takaräpylöillään. Se eteni hyvin määrätietoisesti kaivaen ensin yhden kuopauksen toisella räpylällään ja toisen toisella räpylällään. Hiekan se heitti kaaressa sivulleen. Sen räpylä toimi kuin käsi: kilpikonna laski sen leveänä levynä kuopan pohjalle, taivutti sen kupiksi ja lusikoi hiekan sen avulla kuopasta. Kuoppa oli jo puoli metriä syvä, mutta se ei ollut vielä valmis.

Riikan kuva

Riikan kuva
Työ oli ilmeisesti hyvin raskasta, sillä kilpikonna puhisi ja puhalteli ilmaa sieraintensa kautta tämän tästä. Aloin miettiä, miten stressaavaa eläinparalle oli, että sen kaivaessa pesää munilleen, sen ympärillä pyöri viisi kookasta petoeläintä. Pelkoon oli syytä, sillä poikasten elämä ei ollut millään tavalla taattu. Ravut, linnut ja muut erilaiset pedot verottavat suurimman osan kilpikonnan pesueesta. Vain kaksi prosenttia poikasista pääsee mereen, missä odottavat uudet vaarat. Kilpikonnaemo yrittää suojella poikasiaan parhaan taitonsa mukaan. Kuoppaa kaivaessaan se suojaa vapaalla räpylällään koloa lintujen hyökkäyksiä estääkseen. Eikä emo tyydy kaivamaan vain yhtä koloa, se tekee oikean pesäkolon lisäksi useita valekoloja petojen huijaamiseksi ja väsyttämiseksi. Minun kävi sääliksi tuota valtavaa eläintä. Vaikka se oli suunnattoman suuri ja sen suu näytti ilkeästi liskon suulta, oli eläin täysin avuton.

Mukanamme ollut Johannesburgilainen äiti oli päättänyt ottaa kilpikonnan näkemisestä kaiken irti. Opas oli kieltänyt salaman käytön kilpikonnan naaman puolelta kuvattaessa, koska kilpikonnilla ei ole silmäluomia. Liiallisen valon käydessä eläimen silmiin se voi siis tulla sokeaksi. Äiti totteli kyllä tätä kieltoa, mutta oli selvästi päättänyt täyttää muistikorttinsa kuvaamalla kilpikonna jokaista liikettä. Salamavalo välkkyi kuin strobovalo diskossa ja vei ainakin minulta näkökyvyn hetkeksi jos toiseksikin. Näin valon heijastuvan kilpikonnan suurista silmistä. Niinköhän se enää näkisi tämän turistikierroksen jälkeen. Äiti halusi myös päästä mahdollisimman lähelle kilpikonnaa ja sen kaivuutyömaata. Hän seisoi kahdenkymmenen sentin päässä emon kallisarvoisesta kuopasta, räpsi kuvia ja kosketteli kilpikonnan kilpeä. Aloin sääliä kilpikonnaa entistä enemmän.

Kun emo oli saamassa kuoppansa valmiiksi ja aloitteli munintaansa, annoimme sille viimein rauhan. Taivas oli peittynyt osittain pilviin, mutta niiden välistä saattoi edelleen nähdä kauniin tähtien loiston ja niiden seuraksi taivaalle ilmestyneen kuun. Paluumatkalla auton keinunta alkoi nukuttaa ja silmät painuivat väkisin kiinni. Heräsin vain muutaman kerran. Näin kuinka sarvikuonoperhe nukkui tien vierellä ja kuinka hyeenaemo imetti kahta poikastaan. Tuo yö oli äitien yö.