lauantai 7. syyskuuta 2013

Lyhytkantoista pitkää matikkaa



30.8.2013
Aineistonkeruussa ilmeni laskuopillinen ongelma. Näytteenottopaikkoja on kolme, keräyspäiviä viisi ja jokaista keräyskertaa kohden pitäisi kerätä vähintään viisikymmentä koppiaista ja puulastuja päälle. Näytteitä kertyy siis jo kuoriaisista vähintään seitsemänsataaviisikymmentä. Jokaisesta näytteestä valmistetaan vähintään yksi puhdasviljelmä, eli tarvittavien kasvatusmaljojen määrä ainakin kaksinkertaistuu.  Maljoja on tuhat kappaletta. Koska maljoja en pysty lisää valmistamaan, päätin tehdä vähän lisää kasvatusalustoja.

Kun kerroin tästä autoklaavin herralle, katsoi hän minua peittäen huonosti kasvoilleen nousseen tuskaisen ilmeen. Kiirehdin sanomaan, että vain yksi annos tällä kertaa. Tuskainen ilme muuttui helpottuneeksi hymyksi. Pian hän jo selitti katse ujosti sinne tänne karkaillen, että haluaisi Suomeen opiskelemaan. Lupasin auttaa häntä kaikessa mahdollisessa. Vastavuoroisesti hän lupasi auttaa minua aineistoni keräämisessä. Hän tuntui olevan huolissaan, miten saan näytteeni kerättyä omin päin. Ja täytyy myöntää, että olen hieman itsekin.

Kanttiinissa pöytääni ui ihka elävä hai. Hän oli pukeutunut harmaaseen pukuun ja niin lähellä nenänpäätä roikkuviin silmälaseihin, että oli fysikaalinen ihme, että ne eivät pudonneet. Hän mainosti vasta perustamaansa vuokra-asuntofirmaa: Hieno paikka, amerikkalaiset vieraat ovat tykänneet paljon, hintakaan ei päätä huimaa! Hän kutsui minut tutustumaan tuohon paikkaan, istumaan uima-altaalle ja juttelemaan - kunniallisessa seurassa tietenkin. Myyntipuheet olivat kieltämättä hienot, mutta yhtä asiaa myyntihai ei ollut oppinut: älä keskeytä saaliisi jokaista lausetta. Ylennys tässä firmassa kylläkin tuli nopeasti. Sain nimityksen Suomen kontaktiksi.

Lounas tarjosi jälleen askeleen kohti ghanalaisen keittiön ihmeellisyyksiä. Banku oli hyvin samanlainen kuin Kenkey, mutta siitä puuttuivat kassavajauhot ja se oli pakattu muovipussiin. Kala oli tällä kertaa sille luonnollisemmassa ympäristössä, sillä se uiskenteli keskellä keittoa. Valmistautumiseni vaihtoa varten rantakalakeittoa syömällä oli ilmeisesti karaissut minua tätä kohtaamista varten, sillä sain syötyä kalan ja pidin sitä jopa hyvänmakuisena. Toisaalta jos keittoa olisivat koristaneet kalan sokeina tuijottavat silmät, olisin luultavasti tyytynyt tuijottamaan sitä takaisin ja keskittynyt jauhopallooni. Tällä kertaa osasin olla kajoamatta lusikkaani. Aluksi sormien upottaminen limaisen sitkeään puuroon ja tämän jälkeen lämpimään keittoon, joka värjäsi sormet punakeltaiseen liemeen, tuntui inhottavalta mutta jo hetken päästä kätevältä ja luonnolliselta. Tätä vartenko meillä on sormet? Näinkö kätevät työkalut ne oikeasti ovat? Kuten eilinen Kenkeykin, maistui Banku raa’alta ruisleipätaikinalta eli uskomattoman hyvältä.


Illalla hämärän jo hiipiessä kohti, jäin portaille (joihin alkaa kohta kulua takapuoleni muotoinen kuvio) odottamaan lepakoita.  Terävähampainen pikkutyttö tuli leikkimään kanssani. Hän oli sitonut kankaan ympärilleen ja kaksinkerroin taitellut mainoslehtisen sen alle selkäänsä vasten. Luulin sitä repuksi ja yritin kovasti laittaa sinne vaikka mitä. Tyttö kurtisti aina kulmiaan ja selitti jotain. Viimein isännöitsijä tuli portaille ja tulkkasi tytön puhuvan vauvastaan, joka nukkuu ja jota ei saa häiritä. Vasta silloin tajusin, että eihän täällä niinkään reppuja näe selässä kannettavan vaan vauvoja.

Päivällisen valmistimme skandinaavisin voimin.  Olimme käyneet aikaisemmin tutustumassa lähimpään kauppapaikkaan. Oli hauskaa toimia oppaana paikassa, joka itselle on esitelty vasta muutama päivä sitten. Samanlainen tunne oli keittiössä, kun paistelin plantaineja pannulla. Olinhan tämän operaation kerran jo nähnyt, joten minuahan voisi tässä asiassa jo kutsua mestariksi. Tobias oli hukassa vieraan keittiön ja ruoka-aineiden kanssa. Näin hänessä muutaman päivän takaisen itseni.  Plantainin söimme tonnikalavoileipien, valkoviinin ja energiakeskustelujen kanssa.  





Tuomiopäivä



29.8.2013
Lehdessä sanottiin, että Ghanalla on kaksi tuomiopäivää: se, josta Raamatussa kerrotaan ja tämä päivä. Tänään ratkaistiin presidentinvaalit. Vaalit käytiin jo melkein kahdeksan kuukautta sitten, mutta niiden häviäjä ei ollut ratkaisuun tyytyväinen. Tänään korkein oikeus päätti maan kohtalosta.

Aamulla rappusilla perinteiseen tapaani istuessani ja kirjaa lukiessani kuulin, että kaikki Forigin autokuskit ovat suuren päivän vuoksi lomalla. Kylmä hiki nousi selkääni, kun mietin, mahtaako autoklaavin herrakaan olla töissä. Koska tämä viikko on puksuttanut ohi sellaista vauhtia, että tuskin olen pysynyt mukana ja koska labravalmistelut oli saatava tehtyä tällä viikolla ennen ensi viikon aineistonkeruuta, ylimääräinen lomapäivä ei houkutellut. Soitin ja varmistin asian. Autoklaavin herra oli nimensä veroinen, hän ei vahtipaikkaansa jättänyt edes tuomiopäivänä.

Vierastalon piha kuhisee yleensä takseja ja taksikuskeja. Niinpä ei vienyt kauaakaan saada huikattua yhdelle heistä, eikä paljon tätä pidempään saada kuskin kaveria hurauttamaan paikalle. Taksia odotellessani pihan mangopuun alla istunut mies kosi. Kun kieltäydyin huvittuneena, kysyi hän, johtuiko vastaukseni siitä, että hän on musta. Hämmennyin koko ajatuksesta ja vastasin hänen vain olevan myöhässä. ”Jätä hänet ja mene naimisiin minun kanssani!” Yrityksen puutteesta häntä ei voinut moittia.

Koko Forig oli vaalitunnelmissa. Käytävät olivat lähes tyhjät ja huoneesta jos toisestakin kuului radion selostusta. Ihmiset olivat silminnähden jännittyneitä. Kanttiini oli muuttunut vaalien kisakatsomoksi. Ihmiset seurasivat kiihkeästi keskustellen tai syvän hiljaisuuden vallitessa, kun kamerat kuvasivat presidenttiehdokkaita, ratkaisua odottavia ihmisjoukkoja ja jotakuta hattupäistä miestä, joka vain sattui istumaan oikeustalon aulassa. Mutta tuomarit olivat kuitenkin lukeneet tosi-tv-käsikirjansa ja osasivat pitää ihmiset jännityksessä, sillä vaalien tulosta ei paljastettukaan vielä aamupäivällä, kuten oli etukäteen ilmoitettu. Työntekijöiden pureskellessa kynsiään ja päivystäessä kauan odotettua ratkaisua, minä olin kuin paraskin tehdaskone. Jokainen hetki oli ohjelmoitu siten, että vapaata aikaa ei ollut lounastaukoa lukuun ottamatta.


Lounaalla otin ensimmäisen askeleen kohti tavoitettani ruokalistan läpikäymisestä. Maistoin Kenkeytä. Se oli maissinlehteen kääritty maissi- ja kassavajauhoista pyöritelty pallo, jonka seuraksi pöytään tuotiin kokoelma erilaisia yrttisooseja ja kaksi mulkosilmäistä kalaa pyrstöt ristissä. Ruoka näytti sormin syötävältä ja olin juuri pesemässä käteni kun tarjoilija kantoi pöytään haarukan ja veitsen valkoinen servietti pakkopaitanaan. Luulin, että haarukka ja veitsi oli tuotu käyttöä varten ja rupesin silpomaan kaloja niiden avulla. Kaloissa tuntui olevan ruotoja sellaisissakin kohdissa, missä niitä ei kaiken anatomisen ymmärrykseni perusteella pitäisi olla ja loppujen lopuksi veitsi ja haarukka olivat ennemminkin haitaksi kuin hyödyksi. Ruokailuni päätteeksi sain palautteen syömisestäni: epic failure.

Iltapäivällä koko valtiota koskettanut jännitys viimein loppui. Istuva presidentti jatkaa istumistaan ja valituksen tehnyt tyytyy osaansa. Aamupäivällä niin tyhjät käytävät täyttyivät kiivaasti keskustelevista ryhmistä ja työntekijät lähtivät aikaisemmin kotiinsa. Taksikuski oli hilpeyttä tulvillaan. Minkäänlaisia levottomuuksia ei syntynyt, vaikka poliisit siihen olivatkin valmistautuneet. Saivat poliisit partioida yksinään, sillä kadut olivat lähes autiot.

Eilisiltana Tobias esitti silmäni aukaisseen kysymyksen. Istuimme hämärän ja itikoiden tuloon asti rappusilla. Kesken puhetulvani hän äkkiä kysyi: ”Ovatko nuo lepakoita”. Ja tosiaan, ne parvet, jotka vierastaloni päältä lentävät hämärän laskeutuessa eivät olekaan variksia, vaan niiden kokoisia lepakoita. Tänään jäin odottamaan niitä. Ne ilmestyivät pihan toisella puolella kasvavien puiden siluettien takaa tyhjästä pieniksi mustiksi pisteiksi sinisestä harmaaksi muuttuvaa taivasta vasten. Hetken päästä ne eivät enää olleetkaan yksittäisiä pisteitä, vaan valtavia nauhamaisesti kohti vierastaloa vyöryviä repalepilviä. Ja noiden pilvien takana, jossain horisontissa jymisi ukkonen.



maanantai 2. syyskuuta 2013

Pyörä pyörii



28.8.2013
Painoin torkkua. Olin jo puoliksi valveilla raaskimatta kuitenkaan vielä herättää tyytyväisen raukeita ja epärealistisen optimistisia ajatuksiani. Mietin, mitä päivä toisi tullessaan: aamupäivällä tapaan Steven ja saan selvitettyä kurssiaikataulut, iltapäivällä valmistan loput kasvatusalustat ja ennen hämärän tuloa voisi tutkia lisää kampusta ja… voihan hitsipilli, se viisumi!

Olin ollut hankkivinani viisumin kolmeksi kuukaudeksi. Ari väitti, että maksoin liian vähän, Riikka kertoi lukeneensa, että kolmeakymmentä päivää pidempiä viisumeja ei edes myönnetä. Olipa syy mikä tahansa viisumin viimeinen käyttöpäivä alkoi olla huolestuttavan lähellä. Millainen rangaistus on edessä, jos on maassa vanhalla viisumilla? Sakot, karkotus vai vankila? Loikkasin sängystä, hyökkäsin kirjoituspöydän luokse ja kaivelin kalenterin esiin. Viisi päivää aikaa.

Päivä alkoi jo aamupäivällä muistuttaa rinteen laella irti päästettyä pyörää, jonka vauhti kasvaa kasvamistaan sen vieriessä rinnettä alas. Aamupäivällä pyörä vasta lähestyi alkavaa alamäkeä ja vieri hiljakseen rinteen tasaisella laella. Vein pullollisen kasvatusliuosta steriloitumaan autoklaaviin, tarkistin sähköpostia ja soitin Markille viisumista. Hän lupasi välittää asian eteenpäin.


Olin laskeskellut kasvatusliuoksen olevan valmis kahdentoista maissa. Koska liuos muuttuu jäähtyessään geeliksi, pitää se saada siirrettyä kasvatusmaljoille melko pian nesteen steriloimisen jälkeen. Yhdentoista seutuvilla minulle rauhoitettuun toimistoon tuli mies, joka kertoi selvittävänsä viisumiasiaani. Pyörä alkoi hitaasti vieriä. Mies puhui englantia hitaasti, jokaista sanaansa harkiten ja kohteliaasti kuin englantilainen herrasmies ainakin. Viisumia varten minun piti täyttää hakemus, hankkia passikuvia ja maksaa tukku käteistä. Soitin Kobelle ja pyysin häntä viemään minut valokuvaamoon Rupesin täyttämään huolella hakemuspaperia. Inhoan kaikenlaisten virallisten paperien täyttämistä ja viisumi kuulostaa jo sanana niin pelottavan viralliselta, että en halunnut ottaa riskiä, että täytän jonkun kohdan väärin. Piirtäessäni keskittyneesti kirjaimia kohtaan ”osoite kotimaassa” mies alkoi äänen pohtia, pystyykö viisumiin hakemaan jatkoaikaa sittenkään Kumasissa. Hän soitti jonnekin. Olin kirjoittamassa Ghanassa vierailuni syytä, kun mies henkäisi puhelimeen huolestuneella äänellä: ”Ihan totta? Se on paha…”. Samanlainen olo tulee varmaan silloin, kun syö kourallisen jääpaloja. Minun piti nykäistä kynä pois paperilta, jotta en olisi säikähtäessäni piirrellyt paperille ylimääräisiä viivoja. Yhden kuukauden lisäajan olisi voinut hankkia Kumasissa, mutta kahta kuukautta varten piti asia mennä hoitamaan Accraan. Mies piti kuitenkin englantilaisen herrasmiehen roolinsa ja sanoi rauhoittavasti hymyillen, että voi käydä hoitamassa asian Accrassa: ”Eikä sinun tarvitse maksaa kuin 50 cediä. Se on vähemmän, kuin jos joutuisimme hakemaan jatkoaikaa kahdesti”.

Kello oli puoli kaksitoista. Kobe tuli ja selitti, että kuvan voisi käydä ottamassa lähellä ja kaupungille asti ei tarvitsisi ajaa. Kuvaaja voisi jopa tulla paikan päälle. Viisumiasiaa hoitanut mies otti hakemukseni ja lähti. Steve tuli ja Kobe lähti samalla ovenavauksella. Tietoja kursseista tai niiden aikatauluista ei voinut vielä saada, koska jotkut ihmiset jossakin olivat lakossa. Siinä missä viisumimies oli herrasmies, oli Steve enkeli. Hän hymyili valloittavasti ja hieman ujosti, seisoi pöytäni takana hartiat anteeksipyytävästi kumarassa ja kertoi toivovansa minun viihtyvän Ghanassa ja olemaan ottamatta liikaa paineita kursseista. Hän myös käski ottamaan heti yhteyttä, mikäli joku asia vaivaa tai tuottaa ongelmia ja hänen kasvoistaan pystyi lukemaan, että hän myös tarkoitti sitä.

Kobe oli hävinnyt jonnekin. Soitin hänelle ja vastasi olevansa lähellä. Kipitin autoklaavin valtiaan luokse, joka jo nyt näyttää tuskastuneelta joka kerta kun tulla tupsahdan kysymään jotakin tai hakemaan välineitä, joita omassa labrassani ei ole. Selitin tulevani myöhemmin hakemaan litkuni ja soitin uudestaan Kobelle. Hän ei ollut lähellä mutta tulossa kuitenkin. Hän vei minut valokuvaamoon. Putiikin seinillä roikkui valokuvia, jotka olisivat voineet löytyä ennemminkin tyttökalenterin sivuilta ja joihin oli jälkikäteen muokattu jos jonkinlaisia erikoistehosteita, jotka saivat kuvat näyttämään alkuperäisiäkin mauttomammilta. Kuvat eivät herättäneet luottamusta. Kuvaaja istutti minut korkeaan tuoliin. Ohjeita hän viittoi ja kun en ymmärtänyt, kävi hän itse asettelemassa tukkaani ja paitani olkaimia.

Valokuvat olivat samaa tasoa, kuin passikuvat yleensäkin. Sulloin ne lompakkooni ja ajoimme Koben kanssa raha-atuomaatille. Ihmettelin automaattien luokse ilmestynyttä kauppiaiden tungosta, ostin Daily Graphicin pelkästään siksi, että sanomalehden ostaminen lehtikioskista oli tunnelmallista ja hyppäsin takaisin autoon. Auto oli lähes samanlainen, kuin lapsuuteni rakas Mitsubishi-lava-auto. Vain taustapeilistä roikkuvat kissankäpälät, jonnekin vaihdekepin tienoille läikkyneen hajuveden tuoksu ja c-kasetilta soiva Francis Goya puuttuivat. Kun auto kaarsi Forigiin, hyppäsin kyydistä ja soitin viisumimiehelle: ”Minulla on kuvat ja rahat”. Kuulostin ihan gangsterilta. Miestä ei onnekseni tarvinnut odottaa pitkään ja heti hänen lähdettyään suunnistin taas autoklaaville, pahoittelin viipymistäni ja aloitin alustojen valmistamisen. Pitkään aikaan eivät käteni ole suihkineet sellaiseen tahtiin, eivätkä aivoni työstäneet ajankäytöllisiä optimointimalleja. Tavoitteeseeni alustojen määrässä en päässyt, mutta eteenpäin kuitenkin. Sammutellessani valoja tunsin pyörän saavuttaneen laaksonsa.

Päivän kiireettömiä ja kiireisiä hetkiä täyttivät käännyttämistäni yrittäneen Noahin soitot (seitsemän kertaa on mielestäni aika paljon aiheesta ”emme ehdi tapaamaan tänään, ehkä joskus myöhemmin”) ja tuskailuni englannin kanssa. Lähes jokainen keskustelu eteni kuin suksensa unohtanut murtomaahiihtäjä minun pyytäessäni puhujaa toistamaan äsken sanomansa, minä kun en ollut aivan varma, oliko käytetty kieli englantia, twitä vai jotain aivan muuta. Monet asiat piti vääntää rautalangasta, välillä jopa rautakangesta. Rohkaisevin kommentti tälle päivälle olikin, puhunko englantia vai mieluummin ranskaa. Luultavasti asia olisi tullut perille samalla tavalla, ehkä jopa paremmin ranskaksi.

Vierastaloomme oli aamulla muuttanut uusi asukas. Ulkonäöstä päätellen arvelin hänen olevan lähempänä kolmeakymmentä oleva britti, luultavasti Unisefin työntekijä, koska pihalla komeili kyseisen firman autiomaajeeppi. Illalla hän istahti viereeni rappusille ja osoitti päättelyketjuni vääräksi. Hän esittäytyi Tobiakseksi, kertoi tulevansa läheltä Kööpenhaminaa ja keräävänsä täällä aineistoa graduunsa. Tutkimuksen kohteena hänellä ovat parasiitit, Ghanassa hän on ensimmäistä kertaa ja viipyy hieman alle kolme kuukautta. Silkka sielunveli siis! Kuinka vapauttavaa olikaan puhua hänen kanssaan, kun tiesi, että ainakin kulttuurin puolesta hän todennäköisesti on samalla aaltopituudella ja kauempana keskustelunaiheiden vaaravyöhykkeistä kuin monet paikalliset, joiden kanssa olen tähän asti jutellut. Ja tästä ajatuksesta vapautuneenahan minä puhuin. Ja minä puhuin paljon. Ja kun päätin, että tästä aiheesta en puhu, pulpahti se heti seuraavaksi suustani. Kyse oli varmaankin samanlaisesta yhteenkuuluvuudentunteesta, kuin museoautojen, moottoripyörien ja linja-autojen kuskeilla, kun he nostavat toisilleen kättä liikenteessä. Vailla sen suurempaa samanlaisuutta olimme saman kulttuurillisen yhtäläisyyden ja vähemmistön edustajia.




  


sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Ajan hampaissa



27.8.2013
Jotta maailmankaikkeuden tasapaino säilyisi, on päivien kompensoitava toisiaan. Päivän saldo gradun eteen oli pyöreä nolla. Jotta tietäisin, paljonko kasvatusalustoja ja muita järjestelyjä on labrassa tehtävä, tulisi minun tietää, montako päivää aion maastossa rymytä ja ehdinkö tehdä labravalmisteluja näiden päivien välissä. Jotta tietäisin, milloin rymyän maastossa ja miten tiukkaan tahtiin, tulisi minun tietää, mitä kursseja minun on mahdollista suorittaa ja milloin ne järjestetään. Jotta saisin tietää kursseista, tulisi minun jutella prof. Steven kanssa, joka on yhteyshenkilöni KNUSTiin. Jotta voisin jutella Steven kanssa, tulisi minun saada hänet kiinni. Ja tähän se tähän asti soljuvasti virrannut aikataulujoki patoutuukin. Yritin soittaa hänelle perjantaina, hän ei vastannut. Yritin soittaa hänelle maanantaina, hän vastasi kymmenen soittoyrityksen jälkeen mutta oli Accrassa. Sovimme, että tapaamme tänään aamupäivällä.

Tyytyväisenä edellisen päivän tehokkuudesta ja varmuudesta, että moni epäselvä asiaa varmistuu, päätin, että aloitan työt labrassa vasta puolen päivän korvilla. Näin ajattelin varmistaa, että olisin varmasti paikalla, eivätkä työni menisi keskeyttämisen takia poskelleen. Hän ei tullut. Muutin suunnitelmaa ja päätin, että aloitan työt iltapäivällä, koska töiden alettua niitä on vaikea keskeyttää ja kyllähän Steve ennen puolta päivää tulee. Hän ei tullut. Päätin heittää pienimmätkin ja vaatimattomimmat kuvitelmat töiden teosta harakoiden puuttuessa niitä kovasti muistuttaville, katolla polkkaa tanssiville variksille ja päätin pyhittää koko iltapäivän odottamiselle ja paljon odotetulle tapaamiselle. Olin juuri toteamaisillani, että hän ei tule, kun hän soitti. Auto oli jo tulossa, tavarat odottelivat repussa lähtöä kuin iltapäivän linja-autossa ikään ja maha laulaa kurnutteli itkuvirsiä, koska en ollut malttanut jättää odottamisen temppeliäni edes lounaan ajaksi. Pyysin häntä tulemaan huomenna.

Olin luullut jo ymmärtäneeni ja samaistaneeni Afrikkalaisen aika-ajattelun. Olin jo ylpeä siitä, että en turhia jokapäiväisistä myöhästymisistä ja epävarmuuden tunteesta stressaa. Olin jo leikkinyt ajatuksella uuden ajantajuni ja suomalaisen aikasuunnittelun, jossa kalenteri on se pyhistä kirjoista pyhin, kohtaamisesta. Ja tässä minä nyt sitten taas kihisin itsekseni aikataulujen epävarmuudesta aiheutuvan stressin nyrkissä kuin kuka tahansa Helsingin iltapäiväruuhkassa kauluspaitansa sisällä hikoileva toimistojyrsijä.

Joskus lähimenneisyydessä olen lukenut tai kuullut puhuttavan tutkimuksesta, jonka rinnalla evoluutioteoriakin muuttuu kateudesta ties minkä väriseksi. Tutkimuksessa kerrottiin, että aivoja voi huijata. Tämä ei kuulosta kovinkaan yllättävältä, ainakaan jos jää yhtään pidemmäksi aikaa pohtimaan aivojeni ajoittaisia päähänpistoja: ”Kyllähän se Steve ennen puolta päivää tulee”. Jutun mukaan aivot ovat loppujen lopuksi yliömäisen positiiviset. Kun alat hymyillä, kuvittelevat aivot, että nyt se on se elämä, mikä hymyilee ja alkavat tuottaa mielihyvää kasvattavia hormoneja. Tai näin minä jutun villakoiran ytimen ymmärsin ja ainakin minun aivoilleni juttu menee täydestä, niin sanotusti kuin häkä päähän. Uskon kuitenkin aivojeni olevan yksinkertaisuudestaan huolimatta niin tarkat, että ne huomaavat eri hymyjen merkitykset. Jos siis hymy saa alkunsa sarkastisista ja ilkeistä ajatuksista, omaksuvat aivot tällaisen ajattelumallin.

Teorian todistamista ei tarvinnut odottaa kauaa. Muutama minuutti riitti siihen, että koko toimistossa vietetty päivä alkoi tuntua melko tehokkaalta ja odottaminen itsessään huvittavalta. Samalla hetkellä, takuulla hymyni houkuttelemana myös aurinko kömpi näkyviin pilvipiilostaan ja vielä hetki sitten pilvisen harmaalta ja kontrastittomalta näyttänyt maisema oli täynnä mielenkiintoisia luonnon yksityiskohtia vain huomaajaansa odottamassa. Vai ylsikö aivojeni huijaaminen näköaistiinkin asti, mistäpä sen tietää. Myös afrikkalainen aika-ajatteluni näytti palanneen. Auton tuleminen puoli tuntia sovitun ajan jälkeen oli vain normaali tuloaika.



Tänään auton ratin takana istui Kobe. Kun lähdimme kohti vierastaloa ja verkkokalvoilleni piirtämääni plantainin muotoista kuvaa päivällisestä, antoi Kobe puhelinnumeronsa sanoen: ”Aina kun tarvitset apua, soita”. Tunsin pieneen turvaverkkooni ilmestyvän lisää silmukoita. Koben kanssa on huomattavasti helpompi jutella, kuin Alexin kanssa, sillä yhteinen sanavarastomme kattaa muutakin kuin kellonajat ja tervehdykset. Toivoisin kuitenkin, että sanojen lisääntyminen saisi muutettua puheenaiheet muuksi kuin keskusteluksi, mihin aikaan seuraavana päivänä voi tulla hakemaan ja lyhyeen selitykseen, missä hän on autonsa kanssa päivänsä viettänyt. On ikävä niitä Rytkösen linja-auton kuskeja, joilla puhuminen tuntui joskus olevan tärkeämmässä roolissa kuin koululaisten kuskaaminen ja joilta kuuli jo silloin järkeen käyvän kuuloisia viisauksia: ”Pidät vaimosi lämpimänä, kun viet hänelle silloin tällöin kukkia”.

Kun pääsimme perille vierastalolle, kiittelimme ja toivotimme puolin ja toisin monisanaiset toivotukset illan mukavasta jatkumisesta. Etsin jääkaapista papupurkin ja kaksi niin kauniina silmissäni näyttävää vihreänä hohtavaa plantainia ja… huomasin, että keittiössä ei ollut kaasupulloa. Hyvä, että sisälläni asuu pieni orava, joka on käskenyt tehdä talvivarastoja siitäkin huolimatta, että ainakaan kovin paksua lumipeitettä ei todennäköisesti ole täällä odotettavissa. Harmi vain, että oravalla on oravan maku ja päivän lounas, päivällinen ja niiden väliset hairahdukset koostuivat melko mauttomista kekseistä ja hedelmistä.