30.8.2013
Aineistonkeruussa ilmeni laskuopillinen ongelma.
Näytteenottopaikkoja on kolme, keräyspäiviä viisi ja jokaista keräyskertaa
kohden pitäisi kerätä vähintään viisikymmentä koppiaista ja puulastuja päälle.
Näytteitä kertyy siis jo kuoriaisista vähintään seitsemänsataaviisikymmentä.
Jokaisesta näytteestä valmistetaan vähintään yksi puhdasviljelmä, eli
tarvittavien kasvatusmaljojen määrä ainakin kaksinkertaistuu. Maljoja on tuhat kappaletta. Koska maljoja en
pysty lisää valmistamaan, päätin tehdä vähän lisää kasvatusalustoja.
Kun kerroin tästä autoklaavin herralle, katsoi hän minua
peittäen huonosti kasvoilleen nousseen tuskaisen ilmeen. Kiirehdin sanomaan,
että vain yksi annos tällä kertaa. Tuskainen ilme muuttui helpottuneeksi
hymyksi. Pian hän jo selitti katse ujosti sinne tänne karkaillen, että haluaisi
Suomeen opiskelemaan. Lupasin auttaa häntä kaikessa mahdollisessa.
Vastavuoroisesti hän lupasi auttaa minua aineistoni keräämisessä. Hän tuntui
olevan huolissaan, miten saan näytteeni kerättyä omin päin. Ja täytyy myöntää,
että olen hieman itsekin.
Kanttiinissa pöytääni ui ihka elävä hai. Hän oli pukeutunut
harmaaseen pukuun ja niin lähellä nenänpäätä roikkuviin silmälaseihin, että oli
fysikaalinen ihme, että ne eivät pudonneet. Hän mainosti vasta perustamaansa
vuokra-asuntofirmaa: Hieno paikka, amerikkalaiset vieraat ovat tykänneet
paljon, hintakaan ei päätä huimaa! Hän kutsui minut tutustumaan tuohon
paikkaan, istumaan uima-altaalle ja juttelemaan - kunniallisessa seurassa
tietenkin. Myyntipuheet olivat kieltämättä hienot, mutta yhtä asiaa myyntihai
ei ollut oppinut: älä keskeytä saaliisi jokaista lausetta. Ylennys tässä
firmassa kylläkin tuli nopeasti. Sain nimityksen Suomen kontaktiksi.
Lounas tarjosi jälleen askeleen kohti ghanalaisen keittiön
ihmeellisyyksiä. Banku oli hyvin samanlainen kuin Kenkey, mutta siitä
puuttuivat kassavajauhot ja se oli pakattu muovipussiin. Kala oli tällä kertaa
sille luonnollisemmassa ympäristössä, sillä se uiskenteli keskellä keittoa. Valmistautumiseni
vaihtoa varten rantakalakeittoa syömällä oli ilmeisesti karaissut minua tätä
kohtaamista varten, sillä sain syötyä kalan ja pidin sitä jopa hyvänmakuisena.
Toisaalta jos keittoa olisivat koristaneet kalan sokeina tuijottavat silmät,
olisin luultavasti tyytynyt tuijottamaan sitä takaisin ja keskittynyt
jauhopallooni. Tällä kertaa osasin olla kajoamatta lusikkaani. Aluksi sormien
upottaminen limaisen sitkeään puuroon ja tämän jälkeen lämpimään keittoon, joka
värjäsi sormet punakeltaiseen liemeen, tuntui inhottavalta mutta jo hetken
päästä kätevältä ja luonnolliselta. Tätä vartenko meillä on sormet? Näinkö
kätevät työkalut ne oikeasti ovat? Kuten eilinen Kenkeykin, maistui Banku
raa’alta ruisleipätaikinalta eli uskomattoman hyvältä.
Illalla hämärän jo hiipiessä kohti, jäin portaille (joihin
alkaa kohta kulua takapuoleni muotoinen kuvio) odottamaan lepakoita. Terävähampainen pikkutyttö tuli leikkimään
kanssani. Hän oli sitonut kankaan ympärilleen ja kaksinkerroin taitellut
mainoslehtisen sen alle selkäänsä vasten. Luulin sitä repuksi ja yritin kovasti
laittaa sinne vaikka mitä. Tyttö kurtisti aina kulmiaan ja selitti jotain. Viimein
isännöitsijä tuli portaille ja tulkkasi tytön puhuvan vauvastaan, joka nukkuu ja
jota ei saa häiritä. Vasta silloin tajusin, että eihän täällä niinkään reppuja
näe selässä kannettavan vaan vauvoja.
Päivällisen valmistimme skandinaavisin voimin. Olimme käyneet aikaisemmin tutustumassa
lähimpään kauppapaikkaan. Oli hauskaa toimia oppaana paikassa, joka itselle on
esitelty vasta muutama päivä sitten. Samanlainen tunne oli keittiössä, kun
paistelin plantaineja pannulla. Olinhan tämän operaation kerran jo nähnyt,
joten minuahan voisi tässä asiassa jo kutsua mestariksi. Tobias oli hukassa
vieraan keittiön ja ruoka-aineiden kanssa. Näin hänessä muutaman päivän
takaisen itseni. Plantainin söimme
tonnikalavoileipien, valkoviinin ja energiakeskustelujen kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti