Paratiisi

2.9.2013

Koska pyyntipuiden pystyttäminen länteen peruuntui ainakin ja toivottavasti toistaiseksi, päätin aloittaa aineiston keräämisen Bobirissa jo tänään. Jo tunnin päästä peruin suunnitelmani. Ensimmäinen syy tähän oli aamun pitkittyminen niin myöhäiseksi, että en Bobirissa olisi muuta ehtinyt, kuin purkaa tavarani paikoilleen. Toinen syy vahvisti ensimmäistä, varusteeni eivät vielä olleet tulleet. Eivätkä ne tulleet koko päivänä. Pitänee ottaa ne varusteet käyttöön, mitkä älysin mukaani Suomesta ottaa: hampaat ja pikkurillin kynsi.

Aamulla olin yllättänyt itseni tuntemalla haikeutta sammuttaessani vierastaloni huoneen valoja ja kiertäessä ovea lukkoon. Kun iltapäivällä lähdimme Koben kanssa kohti Bobiria, oli mieleni jännittynyt ja avoin kuin suurellakin seikkailijalla. Vilkaisin Forigia taustapeilistä ja toivotin sille juhlalliset jälleennäkemiset. Kaksikymmentä metriä ajettuamme pidimme ruokatauon. Aivan Forigin liepeillä suurilehtisten puiden alla oli Fufu-ravintola. Se muistutti suuresti mielikuvaani vanhanaikaisesta mustalaisleiristä, jossa kirkasvärisiin hameisiin pukeutuneet naiset puhuvat suuriäänisesti ja -eleisesti nuotiosavujen noustessa flamenco-tanssijan liikkein taivaalle. Leirin keskus oli puinen vaja, jonka seiniin oli marsun kokoisin numeroin kirjoitettu puhelinnumeroita. Vajan edessä oli ringissä korvon kokoisia patoja, joissa lillui punertavaa lientä öljysaarten seilatessa sen pinnalla. Ringin keskellä istui kovaääninen nainen kuin kuningas polvistuneiden alamaistensa edessä. Vieressä nuori mies takoi itseään pidemmällä rangalla fufua vanhan naisen käännellessä jauhopalloa miehen kerätessä potentiaalienergiaa uuteen iskuunsa. Fufu näytti aivan pullataikinalta.

Kobe oli selvästi syönyt tuossa leirissä aikaisemminkin. Hän huuteli kaikille suureen ääneen, vitsaili appelsiineja myyville naisille ja harppoi sinne tänne tutuin liikkein. Kun fufu oli hakattu valmiiksi, harppasi Kobe ottamaan astian ja kiikutti sen kuuliaisesti patojensa keskellä ohjeita osoittelevalle naiselle. Nainen kauhaisi tottuneesti möykyn fufua ja ammensi sen päälle punaista lientä ja siinä keitettyjä kalapaloja. Vaikka tavat fufun syömiseen ja tarjoilemiseen ovat jo minulle tutut, sen syömiseen liittyviä rituaaleja en olisi osannut. Ensin valkoisesta muovisankosta otettiin peltimukilla vettä. Vesi ei kuitenkaan ollut juomista varten, vaan ennen ruokaa käsien pesemiseen ja ruuan jälkeen suun huuhtomiseen. Lopuksi kädet pestiin ensin vedellä ja sitten vielä käsidesillä.

Olen käynyt kolme kertaa Bobirissa. Ensimmäisellä kerralla kaikki näkemäni oli pukeutunut jännityksen juhlapukuun. Toisella kerralla jo Bobiriin vievällä tiellä tuli rauhallinen ja onnellinen olo. Kun nyt lähestyin Bobiria tuota samaa tietä pitkin, meinasin nauraa ääneen. Oli samanlainen olo kuin tullessa kotiin. Olin tullut paratiisiin.

Päärakennuksen, jonka seinille oli maalattu valtavia perhosia, ympärillä oli puutarha. Puutarhaa hallitsivat erimuotoiset, -kokoiset ja -väriset pensaat kukkineen. Kapeat, keväisenvihreää sammalta kasvavat käytävät kuljettivat puutarhassa liikkujaa pensaiden vieritse ja alitse. Liskot, joita puutarhassa oli jopa enemmän kuin muualla, rapisuttivat heinikkoa ja pään yläpuolelle kaareutuvia pensaiden lehtiä. Heinikon levotonta kahinaa komppasi heinäsirkkojen siivistä kuuluva surina, samanlainen kuin ääni, joka kuuluu, kun timotei naputtaa pyörän pinnoja vasten sen kiitäessä pitkin hiekkatietä. Kärpästen parvet ääntelivät kuin jalkapallokatsomo kohahtaen aina, kun niiden iltapäivän seurusteluhetkeä häirittiin.  Itse olisin jättänyt ne paratiisista pois, kuten myös rukoilijasirkat. Pari kertaa sain inhon puistatuksia huomatessani juonikkaan näköisten rukoilijasirkkojen katsovan minua ahnas ilme olemuksessaan rukoukseen taivutettuja etujalkojaan kuin veistä ja haarukkaa liikutellen. Puutarhan näyttävin väripilkku olivat perhoset. Tämä on sinänsä hyvin toivottavaa, sillä Bobiria mainostetaan turisteille juuri perhospuistona. Sesonkiaikaansa niitä on useita satoja mutta minulle riitti mainiosti puutarhassa lentelevät, kymmenkuntaa erilaista kuosia esittelevät mannekiiniperhoset. Minulle hienoin asia tuossa taianomaisessa puutarhassa ja koko Bobirissa oli sen päällä vilttinä lepäävä rauhallisuuden ja kiireettömyyden tuntu, joka tuntui niin lämpimässä auringon kosketuksessa kuin puutarhan silmät ummistavassa tuoksussa.

Kunnes viltin alle ryömi poika. Hän oli suurin piirtein viisivuotias. Pojan mieleenpainuvimmat piirteet olivat valtavan suuret silmät, aseistariisuva hymy ja hillitön halu tappaa kaikki. Sana kaikki piti sisällään hämähäkit, kukat, heinäsirkat, perhoshuoneen verkko-oven ja viattoman appelsiinin. Aluksi hän leikki uudesta vieraasta innoissaan hämähäkkimiestä ja perhosten bongaavana toimivaa kuvausassistenttia. Hämähäkkimies-leikin viedessä hänet mukanaan, alkoi hän repiä alas hämähäkinseittejä ja polkea heinikkoon piiloon ryntääviä hämähäkkejä kuin kuloa heinikosta. Kun hän tarttui määrätietoisesti kamerani objektiiviin ja paineli nappuloita kuin Nintendo-peliä pelatessa, aloin pelätä samaa kohtaloa kamerallenikin.

Auringon laskiessa menin terassille lukemaan ja kuuntelemaan ympäröivästä metsästä kantautuvia kymmeniä erilaisia lintujen vislauksia, naksutteluja, huhuiluja ja vihellyslurituksia. Poika tuli pian perässäni ruusupensaasta katkaisemansa vitsa mukanaan. Vitsalla hän alkoi säälimättä hakata terassin sohvatyynyjä itsekseen mutisten ja sättien. Katselin häntä sivusilmälläni ja mietin, mistä hän oli tuon oppinut ja miksiköhän talon kaksi harmaata, suurisilmäistä kissaa ovat niin säikkyjä. Pimeä laskeutui lintujen villin ääntelyn hävitessä vitsan mäjähdysten alle. Samaan aikaan korkealla puiden oksistoissa kaksi karvahäntäistä ja oravannäköistä otusta ajoivat toisiaan takaa.