Sataa sataa ropisee

5.9.2013

Puhelin alkoi soittaa Leijonakuninkaan aloituskappaletta klo 4.00. Vaikka elokuvassa aurinko alkaa musiikin myötä hitaasti nousta punaisena aaltoillen, oli minun aurinkoni vielä nukkumassa. Aloitin aamupalani käsikopelolla, tunnustellen purkkien muodoista, mitä ainetta leipäni päälle levitin. Samaan aikaan kuin silmäni alkoivat tottua pimeään, alkoi aurinko hitaasti aukoa silmiään ja raahautua ylös sängystään. Pilviverhojaan se ei kuitenkaan tänä aamuna halunnut aukaista. Nautin suuresti auringon aamutoimien seuraamisesta mutta tänä aamuna aikaisen herätyksen syynä oli lähtö Abofouriin.

Odottelin reppu selässä tunnin, toisen tunnin ajaksi maltoin jo istua ja kolmannen tunnin alkaessa soitin Kobelle. Hän sanoi olevansa tulossa kohta. Käytin odottaessani aikani hyödyksi ja opetin talon pojan kimmottamaan pikkukiviä peukalollaan ja hän minua heittämään kiviä peukalon ja etusormen välistä.  Hetken päästä Kobe ajoikin pihaan hiekkatie pölisten auton hyppiessä kuopissa kuin laukkaava hevonen. Kaasupoljinta säälimättä Kobe ajoi valtatielle ja pysähtyi kahdensadan metrin päässä ottamaan assistenttini kyytiin. Taas hän painoi kaasupolkimen lattiaa vasten. Kilometrin päässä hän pysähtyi taas ja otti Alexin kyytiin. Ja taas mentiin. Pari kilometriä ajettuaan hän pysähtyi tankkaamaan ja ostamaan herkullisen näköisiä taikinapalloja. Seuraava pysähdys oli Forigin kohdalla, missä Alex hyppäsi kyydistä. Ja taas sai kaasupoljin ottaa paikkansa tossun alla. Paljonhan tästä oli hyötyä, pääsimme seisomaan ruuhkaan ennen montaa muuta autoa. Ruuhkasta saisi nauttia tarpeeksi normaaleinakin arkipäivinä, mutta tänään kaikkialla Kumasin lähellä oli markkinapäivä, jolloin väki pakkautuu markkinapaikoille myymään kaikkea vuohista jalkapalloihin. Liikenteen jumittumisen lisäksi autoilijoiden päänvaivana olivat siis myös tielle tyynesti kävelevät ja vahingossa horjahtavat ihmiset, vuohet, kanat ja melkein kylkeen kiinni puskevat autot, jotka halusivat kiihkeästi päästä leikkiin mukaan. Markkinoiden ihmeiden katselemisen lisäksi ehdin tuon ruuhkan aikana tarkistaa sähköpostin ja parsia univelkaani.

Mukaamme markkinoiden humusta hyppäsi pyyntipuuni katkonut puukiipeilijä. Olin yllättynyt hänen näkemisestään, sillä tänään oli tarkoitus pysyä visusti maan kamaralla ja nenä kiinni pyyntipuussa. Hän otti heti paikalle päästyämme oikean työnjohtajan elkeet marssittamalla meidät pyyntipuiden luokse ja jäämällä selän taakse seisomaan ja katsomaan, miten työ lähtee edistymään. Kobe tyytyi tutkimusassistentin rooliin ojentelemalla aina pyydettäessä suihkupulloa ja puukkoa ja tutkimalla kiinnostuneen ja keskittyneen näköisenä puun pintaa. Assistenttini huokaili äänekkäästi mutta etsi innokkaasti kuoriaisen tekemiä reikiä ja naputtelin minulle puulastuja taltallaan. Kun ensimmäisestä puusta ei löytynyt mitään ja toisesta vain kaksi, alkoi herrakolmikko kyllästyä koko hommaan ja minä herrakolmikkoon:

Kolmikko: Eiköhän me tehdä tähän puuhun ylimääräinen haava

Minä: Ei, siinä pölkyssä ei kohta ole kaarnaa ollenkaan.

Kolmikko: Tuossahan on ötökkä, ota se!

Minä: Ei, se on mato.

Vanha viidakon sanonta sanoo: kun alkaa turhauttaa, vaihda puuta. Me teimme työtä käskettyä. Kaikkien mieliala koheni ainakin metrin verran, kun kuoriaisia alkoi löytyä. Niiden pyydystäminen puusta muistutti kirurgin leikkausoperaatiota. Minulle ojennettiin lastu, jossa olevat kuoriaisten kaivertamat reiät tutkin silmälasit otsalla läpikotaisin. Kun löysin asutun reiän, ojensin käteni Koben puoleen: ”Pinsetit. Kiitos. Etanoli. Kiitos.” Pinsetinkärjillä työnsin kolossa majailevan koppiaisen näyteputkeen hengitystäni pidätellen. Kun operaatio oli tehty, nostin putken voitonriemuisena muiden nähtäville. Muut ottivat putken kunnioittavasti käteensä ja tihrustivat putken pohjalla kököttävää, roskalta näyttävää otusta.

Paluumatkalla pysähdyimme yhtä monta kertaa kuin aamullakin mutta ruuhkassa ei tarvinnut istuskella yhtä pitkään. Ensimmäinen pysähdys oli markkinoilla. Ne olivat aivan yhtä kaoottiset, kuin moni muukin asia Ghanassa. Täytyy siis varata aikaa ja käydä perehtymässä niihin itsekseen! Toinen pysähdys oli Koben kotona. En ollut ymmärtänyt edes ajatella, että Afrikassa Koben ikäisellä nuorella miehellä on jo vaimo, lapsia, talo ja nuotiopaikka sen edessä. Kolmas pysähdys oli huoltoasemalla, jossa heräsin siihen, että joku koputti ikkunaan, jota vasten olin onnellisena torkkunut. Saman tien ikkuna aukesi ja ikkunan takana iloinen tyttö käski heräämään ja kysyi nimeäni. Ajatukset vielä untenmailla tuijotin tyttöä hölmistyneenä, kunnes tajusin, että minulta oli kysytty jotakin. Viimeinen pysähdys ennen Bobiria oli samassa paikassa, jossa olimme ottaneet assistenttini kyytiin. Koben hiljentäessä hiipi mieleeni epäilys, muistaako assistenttini, että meidän piti päivän päätteeksi tutkia kaksi Bobirin metsässä odottavaa pölkkyä, joita emme eilen ehtineet tarkistaa. Mies katsoi minua kummissaan, sitten rannettaan ja sitten taas minua ja sanoi: ”Mutta kellohan on jo paljon”. Mieleeni tuli kerralla useampikin hetki ja ketunlenkki, joissa aikaa olisi voinut iltapäivää varten säästää.

Päätin tutkia pölkyt itse. Marssin sen pyyntipuun luokse, mihin työmme eilen oli jäänyt, katselin ympärilleni ja totesin, että puiden latvoissa jo pauhuaan harjoittelevan myrskyn voisi ottaa vastaan muualla, kuin eksyksissä viidakossa. Mielialani oli juuri sopiva myrskyn nousemiseen. Myrskyn lähestyi uhkaavammin kuin ikinä tähän asti. Ehkä vaikutelma johtui siitä valtavasta kontrastista, joka syntyi, kun linnunlaulusta ja kevyen ilman kannattelemista tuoksuista elämää pursuileva iltapäivä veti raskaan hiljaisuuden peiton päälleen. Hiljaisuuden rikkoi ensimmäisenä korkealla latvuksissa puhalteleva tuuli ja sen aiheuttama lumen lailla maahan leijaileva lehtisade. Metsä hengitti raskaasti ja kohisutti lehvistöjään. Aluksi luulin, että lähestyvä kohina on sade, mutta se olikin vain tuuli, joka saapui metsän poikki. Siiten tunsin ensimmäisen pisaran. Pisarat tulivat harvakseltaan ja niiden koskettaessa viileinä ja märkinä ihoa tuntui, kuin harmiton hyönteinen, jota kavahtaa mutta ei säikähdä, olisi laskeutunut. Samaan aikaan alkoi tulla pimeä.

Myrsky oli kuin teatteridiiva. Aluksi se antoi odottaa itseään mutta kun se tuli, oli sen esitys vaikuttava. Näytelmä alkoi raikkaalla sateella. Otin sen vastaan kädet sivuille levitettynä nauttien jokaisesta pisaran hipaisusta. Sateen kanssa näyttämön herruudesta nousi kilpailemaan metsän takaa kantautuva ukkosen jyly. Jotta ei olisi vahingossakaan jäänyt sivuroolin esittäjäksi, otti ukkonen valot avukseen. Aluksi salamat näkyivät vain välähdyksinä, kuin järven takaa näkyvät ilotulitulitteet uutena vuotena. Kun näytelmän käännekohta alkoi lähestyä, siirryin aitiopaikalle päärakennuksen räystään alle. Ääni- ja valotehosteita ei enää säästelty. Välillä taivas peittyi valoon niin, että silmiä häikäisi. Kun silmät olivat tottuneet jälleen pimeään, repäisi taivaan sen kokonaan peittämä salama. Heti sen perään ukkonen jyrähti niin, että kädet nousivat vaistomaisesti peittämään korvat ja talon poika meni kyyryyn selkäni taakse. Sadevesikourut sylkivät vettä kaaressa seinän vieressä kyyristelevien pensaiden lehdille. Lopulta myrsky suli pois koko illan ajan jatkuvan sateen kättentaputusten saattelemana.

Kättentaputusten aikana leikimme pojan kanssa ninjoja ja opettelimme tervehdysrituaaleja. Tästä eteenpäin kun tapaamme, heitämme toisillemme ylävitosen, lyömme nyrkkimme yhteen niin, että ne räjähtävät ja sinetöimme tervehdyksen voiton merkkiin ojennettujen sormien kohtaamisella.