MC Koppa

18.9.2013

Tro troiden lähtöpaikkaan johtavat askeleni olivat kevyet ja hyvä tuuli ei tahtonut sisällä pysyä. Ehkä hyvän tuulen paljoudesta johtuen päähäni mahtui vain yksi ajatus: viimein saan aloitettua labratyöt kuoriaisten parissa. Ehkä juuri tuon yksinäisen ajatuksen johdosta matkustin tro trolla väärään paikkaan. Forigin sijaan päädyin KNUSTin kampuksen kolmannelle portille, jonka olemassaolosta en ollut aikaisemmin edes tiennyt. Hyppäsin seuraavaan takaisin päin ajavaan tro trohon ja siitä kolmanteen, jolla pääsin kuin pääsinkin oikeaan paikkaan. Matkailu avartaa.

Kuten aamurutiineihini normaalistikin kuuluu, suunnistin ensi töikseni jääkaapille. Koska vierastaloni jääkaapista löytyy vain muiden ruokia ja pieni Antarktis, oli minun tyydyttävä laboratorion jääkaappiin. Ei siinäkään jääkaapissa kyllä ruokaa ole, mutta kovakuoriaisia sitäkin enemmän. Tässäkin asiassa joukossa on voimaa, sillä juuri nuo hiiren papanaa pienemmät otukset ovat tähän asti olleet labratöiden aloittamisen tulppana. Tänään tiesin tulpan viimein antavan periksi. Tai luulin ainakin. Ongelman ytimenä on ollut, että kuoriaiset pitää saada ryhmiteltyä lajeittain. Monella metsänsuojelun kenttäretkellä olen todistanut, kuinka mistä tahansa kannonkolosta kaivetut kuoriaiset tunnistetaan pelkän lupin avulla ainakin sukutasolle. Tai ainakin niille annetaan niin hienonkuuloinen nimi, että sillä saa höynäytettyä metsäopiskelijaa. Noilla kursseilla olen itsekin opetellut erottamaan tähtikirjaajat, kirjanpainajat ja muut ammattikunnat toisistaan. Tunnistusta suurempi haaste onkin saada tehtyä ryhmittely luotettavasti ja sen verran nopeasti, että näytteeni eivät ehdi muumioitua. Päätin luottaa hienoon ammattinimikkeeseen ja pyysin entomologin apua.

Entomologi oli kiireinen viime viikolla. Minulla taas oli tapaaminen uusien koppiaisten kanssa maanantaina ja tiistaina. Saimme sovittua yhteisen ajan keskiviikolle. Kun aamulla menin kaivelemaan laboratorion jääkaappia, ei labran avain ollutkaan normaalissa piilossaan pahvilaatikon alla. Päätin olla häiritsemättä niin pienellä asialla Dr. Marya ja lähdin etsimään labraassistenttia. Häntä en löytänyt, mutta sain avukseni hölmistyneennäköisen miehen, joka vei minut saman pahvilaatikon luokse. Ei ollut avain siellä vieläkään. Seuraavaksi hän vei minut sen samaisen entomologin luokse, jonka olin sopinut tapaavani. Hän ohjasi minut Dr. Maryn luokse. Selitin asiani ja hän kippasi päälleni kasan sätintää: ”Ei sitä avainta saa pitää siellä pahvilaatikon alla, joku voi tulla ja varastaa jotain labrasta. Minun pinsettini ovat hävinneet. He voivat varastaa sinun alkoholisi!” Myönsin piilon vaarat, joskin juuri sinne kahden pahvilaatikon väliin minun käskettiin avain laittaa, koska en omaakaan voinut saada. Nyt sain. Avaimenperänä roikkui käsky palauttaa avain iltapäivällä Dr. Maryn toimistoon. Nyökyttelin, kiittelin tästä luottamuksen määrästä ja mietin, olisiko Mary enää toimistossaan, kun iltapäivällä lähtisin.

Puolen päivän aikaan tapasin entomologin. Selitin hänelle tehneeni jo jonkinlaista ryhmittelyä ja laittaneeni aikaan saamani ryhmät erillisiin muovipusseihin. Muistutin pienestä haasteesta, joka kuoriaisten tiiraamisessa piilee: ne ovat mikrosentrifugiputkissa, eikä putkia voi avata. Entomologi vastasi jees jees ja poksautti yhden putkista auki peukalollaan. Kun hätäilin väliin, heitti entomologi hanskat kaaressa tiskiin ja tokaisi, ettei pysty tekemään kuoriaisten eteen mitään, jos ei voi ottaa niitä ulos putkesta ja tutkia hyvän mikroskoopin alla. Hienovaraisella maanittelulla hän jatkoi tutkimustaan ja otti muovipussiin pakatusta ryhmästä putken, tiiraili sitä hetken ja heitti laatikkoon, jossa oli ryhmittelemättömät kuoriaiset. Yritin seurata katseellani putkea, mutta se oli jo sekoittunut kuin agentti väkijoukkoon. Purin huultani, enkä sanonut mitään. Kun mies otti kolmannen putken käteensä ja katsoi sitä pitkään tutkiva ilme silmissään, heräsi toivoni. Mies mutisi tietäväisesti, asetti kuoriaisen syrjään ja otti toisen käteensä. Samanlaisen mutinan saattelemana hän asetti putken edellisen viereen. Kolmas kuoriainen päätyi samaan rivistöön kera toteamuksen: ”Nämä kuuluvat kaikki samaan ryhmään”. Hän oli tunnistanut ne! Tai ainakin saanut pääteltyä, että ne ovat samaa ryhmää! Miten nopeasti ja varmannäköisesti ryhmittely tapahtuikaan! ”Nämä ovat ambrosiakuoriaisia”. Sanonta maton vetäisemisestä jalkojen alta tuntui todemmalta kuin koskaan aikaisemmin. Minäkin osaan sanoa, että ne ovat ambrosiakuoriaisia! Yhtä hyvin hän olisi voinut päätyä johtopäätökseen, että suruvaippa on perhonen.

Lopuksi hän totesi, ettei pysty kuoriaisia tunnistamaan ilman mikroskooppia. Avukseni hän antoi Ghanan hyönteisistä kertovan kirjan ja hyönteiskokoelman. Kirja antoi yleiskuvan Ghanan metsissä lymyävistä hyönteisistä ja niiden aiheuttamista metsätuhoista. Siinä oli yksi kuva ambrosiakuoriaisesta. Piirros kuvasi tyypillisen ambrosiakuoriaisen tunnusmerkit. Entomologi on kaikesta päätellen optimismin kuningas, sillä kirjaa ojentaessaan hän tuumasi, että kuvassa esitetty kuoriainen saattaisi olla juuri se, mitä pidin kädessäni. Voihan se olla, tai sitten joku niistä kahdestasadasta muusta.

Lopun päivää vietin kuoriaisteni kanssa toimistossa. Pieniä punapäisiä, isoja luodinnäköisiä, pieniä puikuloita… Mutta hetkinen, nämä puikulathan ovat aika samannäköisiä. Niillähän on molemmilla punaiset jalat ja nuijamaiset tuntosarvet. Tällä taas on raitoja kuoressaan. Iltapäivällä mikrosentrifugiarmeija työpöydälläni oli jakautunut useisiin pieniin joukko-osastoihin. Marssitin ne takaisin jääkaappiin osastoissaan, suljin labran oven ja toivotin pikkuisilleni hyvää yötä.