Markkinat

7.9.2013

Sovimme skandinaavisen kaverini kanssa lähtevämme tutkimaan Kumasin keskustan markkinapaikkaa. Lähteminen tuotti vaikeuksia kahdesta syystä. Ensimmäinen syy oli, että en tiennyt, miten matkustaa KNUSTin vierastalolle, josta olimme sopineet jatkavamme matkaa keskustaan. Toinen syy oli, että ei ollut mitään mitä laittaa päälle. Tunne oli tuttu, saman keskustelun käyn itseni kanssa harva se aamu Joensuussa vaatekaappiani tuijottaen. Tällä kertaa ongelmana oli, että pyykkiä en ollut ehtinyt pestä ja koipeni olivat kuin haulikolla ammutut itikoiden tulituksen jäljiltä. Olin paikkaamassa atomeiksi murenevia housujani laastarilla kun kuulin auton torven äänen pihalta. Siinä samassa muistin, että talon isännöitsijät ja joka yö talolle tuleva turvamies matkustavat aina taksilla. Vaateongelmani ratkesi niin ikään, sillä enää ei ollut aikaa jäädä pohtimaan eri vaatekappaleiden hyviä ja huonoja puolia.

Talon tuleva rouva oli lähdössä Kumasiin. Hyppäsin taksin etupenkille ja huristelimme Bobiriin johtavan hiekkatien ja valtatien solmukohdassa olevaan kylään. Siellä vaihdoimme taksia ja ajoimme muutaman kilometrin kohti Kumasia. Huoltoaseman pihalla vaihdoimme kulkupelille pikkubussiin, eli tro trohon. Tro tro oli vanha ja suhteellisen rämä paku, jonka liikkeelle lähtemistä ei voinut kuin ihmetellä. Se kitisi ja rämisi jokaisessa kuopassa ja jarrutuksessa ja kaikenlaisia ruttuja ja ruosteläikkiä oli vähintään yhtä paljon sisä- kuin ulkopuolella. Autossa oli kaksi työntekijää: rahastaja ja kuski. Kuskin tehtävänä oli vain ajaa rahastajan ohjeiden mukaan ja tööttäillä kiivaasti muille busseille ja liikenteelle. Rahastajan pesti oli monipuolisempi ja vaativampi. Hän roikkui avonaisesta ovesta ja hoki huutaen katkeamatonta nauhaa, minne auto oli ajamassa. Autoon pakattiin kaikki, jotka olivat kyseiseen suuntaan menossa. Vielä auton liikkeelle lähtiessäkin rahastaja roikkui toisen jalkansa varassa puoliksi auton ulkopuolella. Kun vauhtia oli jo niin paljon, että matkustajia ei enää saatu kyytiin, sulki rahastaja oven ja jatkoi huutelua ikkunasta roikkuen. Kun potentiaalisia matkustajia ei ollut näkyvissä tienpientareilla, keskittyi hän rahastamiseen. Matka maksoi 0,70 cediä, samalla rahalla voisi Suomessa ostaa ehkä tikkarin. Setelit ja vaihtorahat kulkivat bussissa muiden asiakkaiden välityksellä, kun rahastaja ei itse niihin ylettänyt. Lapset matkustivat milloin kenenkin sylissä tai siellä, minne mahtuivat parhaiten istumaan. Eräällä pysäkillä kyydistä jäi pois nainen, joka istui penkin perimmäisellä paikalla. Tehdäkseen tälle tilaa, nosti rahastaja penkin laidalla istuneen lapsen kadulle ja jälleen takaisin penkille naisen noustua kyydistä. Lapsi ei ollut moksiskaan, eivät liioin hänen vanhempansa. Olin vaikuttunut tro tron välittömästä ja mutkattomasta ilmapiiristä.

Olen ajanut saman reitin kuljettajan kyydissä useaan otteeseen, joten osasin nykäistä rahastajaa hihasta oikean pysäkin lähestyessä. Rahastaja koputti auton kattoa merkiksi kuskille ja kuski kaartoi pysäkillä olevan autoletkan jatkoksi. Tästä osasin jatkaa itse oikoreittiä pitkin raha-automaatille ja sieltä vierastalolle. Mikä paikallistuntemus! Olin ylpeä itsestäni!

Kävin nauttimassa hetken vierastalolla internetin ylellisyydestä ja harvinaisen hiostavasta kelistä, jossa tuntui, että ihokin alkaa sulaa ja lähdin Tobiaksen kanssa takaisin sinne, minne tro tro oli minut hetki sitten jättänyt. Nappasimme uuden menopelin ja lähdimme rämistelemään kohti keskustaa. Vieressäni istui väsynyt kalju mies, joka nojasi koko matkan ajan välillä hereille säpsähtäen olkapäätäni vasten. En raaskinut herättää.

Oli helppoa huomata, milloin saavuimme keskustaan. Kaikkiin suuntiin sinkoilevaa ja autojen väliin työntyvää liikennettä oli enemmän ja samassa suhteessa enemmän oli myös torven törähdyksiä. Kaiketi sisäisellä pulun vaistollaan, joka minulta on hävinnyt aikoja sitten, Tobias tiesi, missä jäädä pois ja mihin suuntaan mennä. Menosuunta selvisi minullekin pian: markkinapaikka oli se kaikkein kaoottisin alue koko keskustassa. Viemäriverkosto on varmaankin paras sana kuvaamaan sitä. Se muodostui puolentoista ihmisen levyisistä käytävistä, jotka jatkuivat jatkumistaan kymmenien poikkikäytävien lähtiessä molempiin suuntiin. Käytävien varrella oli vierivieressä kojuja, kalavateja, hedelmätorneja, maissisäkkejä ja häkeissään kaakattavia kanoja. Ihmiset liikkuivat käytäviä pitkin kuin virrassa, jonka mukaan oma vauhti oli säädeltävä. Vähän väliä joku lähti ohittamaan takaa päin milloin koko perhe vanavedessään, milloin valtava säkki tai vati päänsä päällä. Ohittajan tilantarpeen mukaan oli itse välillä vedettävä vatsa sisään, välillä kumarruttava ja välillä hypättävä kokonaan pois tieltä. Ilma täyttyi puheensorinasta, huudoista ja välillä korvan juuressa kovaäänisistä kajahtavista lauantain saarnoista. Olo oli kaikesta aisteihin tunkevasta informaatiosta pökertynyt, ahdistunut ja kaikelle avoimen iloinen. Informaation hyökyaallosta johtuen pysähdyimme vain pari kertaa emmekä ostaneet mitään. 

 Ostamista pystyi harkitsemaan vasta markkinapaikalta päästyä ja hengityksen tasaannuttua. Ostoslistallani oli patterilaturi. Minulla oli sellainen vielä pari päivää sitten, kunnes päätin käyttää sitä ilman adapteria. Se latasi hyvin sen aikaa, että sain astuttua kaksi askelta poispäin. Sitten se poksahti, väläytti ilmoille salaman ja jäi käryämään palaneelle sähkölaitteelle. Ja samana iltana kamerastani loppui akku.

Patterilaturin löytäminen tuntui aluksi mahdottomalta. Kyselimme sitä puhelinkojuista, radiokojuista ja kojuista, joissa myytiin pattereita, mutta yleensä kyselymme aiheutti vain hämmentyneitä kysymyksiä. Erään tällaisen kohtaamisen masentamina olimme jo jatkamassa matkaamme pitkin katua, kun myyjä juoksi meidän peräämme laturi kädessään: ”Minä jäin miettimään, että mitä te olitte vailla, en ymmärtänyt teidän aksenttinne takia”. Hän tykästyi Tobiakseen ja alkoi kutsua häntä veljekseen, joten päätin jättää tinkimisen heille. Äkkiä kesken rennon ja vitsailevan tinkimisen Tobias kysyi: ”Hur mycket vill du betala? Är trettiofem för mycket?”  Kuka sanoi, että pakkoruotsi on huono asia?

Puluin vaiston johdattelemina onnistuimme löytämään Vic´s Baboosin. Se ei ollut normaali ravintola, se oli ulottuvuusportti jonnekin Saksan tienoille. Heti sisälle astuttuamme ulkona vallinnut ääni-ilotulitus ja hiostava kuumuus vaihtuivat viileään ilmaan ja hiljaisuuteen, jonka rikkoi vain kevyt pöydistä kantautuva puhe ja ilmastointilaitteen hurina. Paikallisia asiakkaita ei ollut. Yhdestä pöydästä kuulin espanjaa, toisesta saksaa, kolmannesta kannettavan napsutusta. Ruokalistalla oli kymmenen paikallista ruokalajia, satakunta länsimaista ja toiset sata aasialaista. Viereisessä pöydässä syötiin hampurilaista, toisella puolella ranskalaisia. Päivällisemme puolivälissä tein laskutoimituksen, että 61,5 % asiakkaista selaili joko puhelintaan tai läppäriään. Tätä länsimaista tapaa minulla ei ole ollut ikävä missään vaiheessa.