Inessä skenessä

11.-12.9.2013

Yksi ihanimmista ja palkitsevimmista hetkistä eläessä vieraassa kulttuurissa on, kun oppii paikallisia tapoja. Vielä parempaa on, kun ei tarvitse tyytyä katsomaan ja ihmettelemään tapoja siihen kuulumattomana ja ulkopuolisena vaan pääsee niihin sisälle. Olo on varmaankin vähän samanlainen, kuin oppiessaan sitomaan itse kengännauhansa ja pakkaamaan reppunsa. Kumpaakaan tapahtumaa en muista, mutta varmasti ovat olleet hienoja hetkiä. Näiden oppimiskokemusten kautta alkaa tuntea itsensä itsenäiseksi ja maailman ainakin sentin verran isommaksi: kun osaa itse sitoa kenkänsä ja pakata reppuun edes Aku Ankan ja omenan voi käytännössä mennä minne tahansa, ainakin mummolaan asti.

Ghanan kansalaisuuden leiman passiini iski plantain. Tämä tapahtui tiistaina. Isännöitsijäni oli pyytänyt minua tuomaan tuota raa’an banaanin serkkua Bobirista. Paikalliset pikkulintuni kuitenkin vihjaisivat, että parempia ja halvempia saa Abofourista. Maastopäivän päätteeksi pysäytimme automme tienvarteen ja marssimme rouvan luokse, jonka helmojen edessä pötkötti kasa vihreinä loistavia plantaineja. Plantainit olivat jopa tavallista houkuttelevamman näköisiä, sillä ne olivat pulleina terttuina kiinni oksissaan. Ostin tertun, koppasin sen varresta kiinni ja heilautin koko komeuden auton lavalle. Tulipas alkuperäisasukasolo! Jatkoimme matkaa, kunnes näin eräällä pään päällä keikkuvalla vadilla valtavia porkkanoita. Juuri niitähän minun vielä maailmaan tuloaan odottavat sieneni haluavat kasvaakseen! Avasin ikkunan ja auton liikkeessä ollessa ostin kimpullisen. Ryttyinen seteli vaihtoi omistajaansa tunnemallisena myttynä.

Tanska-Suomi-delegaation kokoontumisajankohdaksi vakiintui iltapäivä ja ohjelmaksi vierailu salaattitilalla ja hedelmäostoksilla. Salaatti määräytyi vierailukohteeksi Tobiaksen parasiittitutkimuksen takia. Viljelijät ottivat meidät vastaan pelloilleen avosylin. Vaikka nyt on vielä sadekausi ja vaikka peltoja kastellaan jokivedellä, jos veden jakelu yläkerrasta on katkolla, oli outoa nähdä niin vehreitä ja pontevasti maasta ponnistavia vihanneksia. Kaalit näyttivät vihreään lahjapaperiin käärityiltä jalkapalloilta, salaatit ja kevätsipulit maahan isketyiltä vappuhuiskilta. Pois lähtiessämme saimme mukaamme kaalijalkapallot. Joskus on hyvä tuntea parasiittitutkija.

Ananasta pannulle, avokadoa leivälle ja banaania poskeen: sanoisin hedelmäostoksissamme olleen biodiversiteettiä. Eikä tietotaito jäänyt paljon tätä vähäisemmäksi. Osasin tunnustella ananaksen ja avokadon kypsyysasteen, arvioida jälkimmäisen kypsymiseen kuluvan ajan ja todeta banaanitertun hinta-koko-suhteen olevan kohdallaan. Harvoin olen ollut yhtä tyytyväinen hedelmien ostamiseen.

Ananaksen seuraksi lautaselle pääsivät puolikas kaali ja kipollinen riisiä. Osasin jo sytyttää itse kaasulieden, ja vain sen, en edes hihaani tai keittiön pöytää. Ruoka oli järkytys: miten voi kaali maistua niin hyvältä ja riisi ja ananas sopia yhteen! Yhden asian olisin voinut ruokalistalta jättää pois, nimittäin ne parasiitit. Joskus ei ole hyvä tuntea parasiittitutkijaa - tai ainakaan kokata sellaisen kanssa.