13.9.2013
Lauran työkaveri Albert kutsui minut häihinsä. Häät
järjestettiin Cape Coastilla ja kyselyyni pukukoodista sain vastaukseksi
pukeutua afrikkalaisesti. Tässähän oli jo kaksi maailmanluokan haastetta.
Matkaa rannikolle ei ole kuin pari sataa kilometriä, joten linja-autolla se
taittuu hetkessä. Paitsi, jos tiet ovat perunapellon ja Jyväskylän erikoiskokeen
risteytys ja jos matkustajana on henkilö, joka on eksyksissä jo Kuopion
linja-autoasemalla. Afrikkalaishenkisen juhlamekon ostamista harkitsin. Sitten
tajusin olevani melkein koko häitä edeltävän viikon metsässä mahdollisimman
kaukana sekä matkallisesti että fiiliksen puolesta mekon hankinnasta. Ja
missäpä sitä olisi Suomeen palattuani pitänytkään. Päätin tyytyä mekkoon, jonka
olin ostanut hetken hurahduksesta toisella viikollani Ghanassa. Kuosi olisi
Suomessa taattu katseenkääntäjä mutta täällä juuri häiden teemaan sopiva. Sitä
paitsi mekossa on taskut ja se on aina positiivinen asia, taskuja ei voi
vaatteessa olla liikaa.
Molemmissa maapallon asentoa liikauttaneissa dilemmoissa
päätin kuunnella kokemuksen syvää ja nauravaista rintaääntä. Soitin
Jaquilinelle. Ensin hän tarkisti vaatevalintani. Kommentti oli rohkaiseva: ”Ei
sillä ole väliä, mitä laitat päällesi, olet joka tapauksessa häiden kuningatar
heti morsiamen jälkeen. Häistä voi tulla jopa tuplahäät!” Tukkaani hän hämmensi
keskittynyt ilme kasvoillaan ja totesi, että ei sille mitään ihmeellistä
tarvitse tehdä, nuttura tai lettipunos olisi tarpeeksi juhlava. Siinähän
harpattiinkin jo naapuripitäjään osaamisalueeltani. Eikö ponihäntä kävisi?
Senkin tekeminen on joskus aika haastavaa. Linja-autolle hän lupasi käydä
saattamassa.
Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt, mistä julkisilla
menopeleillä matkustamisessa on kyse: maailmanlopusta. Koskaan ei voi tietää,
mitä matkustaessa tapahtuu, joten kaikkeen pitää varautua. Mielestäni tärkein
ennakoitava asia on lämpötila. Tämän minä myös yleensä unohdan. Tro trossa olen
tottunut hien virtaamiseen pitkin selkää. Toisaalta kaupungilla näkee vähän
väliä linja-autoja, joiden kyljessä komeilee kirjaimet VIP tai VVIP. Mistä sitä
tietää, vaikka päätyisi sellaisella matkustamaan. Ja jos linja-auto on
suunnattu erittäin tärkeille ihmisille, kuuluu ilmastointi luultavasti sen
varusteisiin. Yleensä ajoneuvojen ilmastointi on kuitenkin kaunisteltu nimi
varman vilustumisen tuottajalle. Valitsin siis päälleni valkoiset pellavahousut
sekä mahdollisimman väljän ja kirjavan paidan siltä varalta, että minua ei
VIP-ihmiseksi laskettaisi ja lämpötila autossa nousisi lämmön- ja
hiensietokyvyn yläpuolelle. Jos kuitenkin sattuisin olemaan VIP tai peräti VVIP
olisivat pitkälahkeiset housut ja puolipitkähihainen paita turvallinen valinta.
Matkustustunnelman kannalta eväät ovat lämpötilaa
ratkaisevampi tekijä. Kiitos banaanikuriirin, joka oli myöhässä, tutustuin
kauppiaaseen nimeltä Rita. Istuimme hänen puotinsa edessä muovituoleilla ja
vertailimme elämiämme. Hän oli 25-vuotias, avioliitossa,
onnellinen kahdesta lapsestaan ja halusi kerätä rahaa matkustaakseen Suomeen. Hänen
mielestään minä olen jo sen ikäinen, että minun pitäisi olla naimisissa ja
lapsien vipeltää jaloissa. Luojan kiitos näin ei ole! Hänen Suomi-projektiaan
tukeakseni ostin eväitä enemmän kuin olisin tarvinnut. Hyvä vain, onpahan
valinnanvaraa.
Jaquiline saapui tarkasti afrikkalaisen kellon mukaan ja jo
ennen linja-autolle pääsemistä luovuin ajatuksesta, että olisin Cape Coastilla
ennen pimeää. Hän opasti minut linja-autoon, joka oli jostain tro tron ja
normaalikokoisen ja -varusteisen linja-auton välimaastosta. Auto oli jo melkein
täynnä. Sen vasemmalla sivulla oli kahden hengen paikkoja, oikealla yhden
hengen paikkoja. Kolmas penkkijono nostettiin ylös käytävälle, kun muut paikat
oli täytetty. Koska reppuni oli pienen syöttöporsaan kokoinen ja pallomaisen
ulkomuotonsa takia vaikea saada sopimaan minnekään, päätin, että en halua
käytäväpaikalle, missä vähän väliä joutuu antamaan muille tilaa. Istuuduin
yläasteaikojen pahisten vakiopaikalle takapenkille. Jalkani eivät ylettäneet
maahan. Suunnittelin asentavani syöttöporsaani jalkojeni alle, kun Jaquiline
huomasi ilmassa heiluvat jalkateräni. Hän vaatimalla vaati minua vaihtamaan
paikkaa vedoten matkan pituuteen ja epämukavuuteen, jos en saa pidettyä
jalkojani lattialla. Ymmärrän hänen hätäännyksensä: hän itse on niin pitkä,
että hänen jalkansa ovat varmasti aina tukevasti maan kamaralla ja jalkojen
roikkuminen ilmassa on kuin paluu lapsuuden epävarmoihin aikoihin. Hän istutti
minut käytäväpaikalle, kyseli vielä moneen otteeseen, onko oloni siinä mukava
ja lähetti lentosuukkoja ikkunan täydeltä linja-auton lähtiessä.
Auton tehdessä lähtöä ikkunoiden taakse kertyi myös
kaupparatsuja. Evääni olisin saanut ostettua auton jo lähtiessä liikkeelle vain
kättäni ojentamalla. Yksi kaupparatsuista otti kauppaamisessaan ohjat omiin
käsiinsä ja karautti linja-autoon. Hän kaupitteli voiteita. Kun olimme jo vauhdissa,
huomasin, että kaupparatsu oli ratsastanut auringonlaskuunsa ja hänen tilalleen
oli tullut vanha pappa. Luulin kauppatavaran muuttuneen ja sen myötä myös
myyjän, kunnes huomasin papan pitävän mustaa nahkakantista kirjaa suunsa
edessä. Ja kohta muut matkustajat huudahtivat yhteen ääneen ”Amen!” Vieressäni
istunut nainen nyökkäili välillä olevansa papan kanssa samaa mieltä.
Pappa jäi pois kyydistä ensimmäisellä huoltoasemalla
taskussaan setelipalloja, joita etupenkillä istuvat olivat hänelle antaneet.
Tietynlainen kaupparatsu siis hänkin. Seuraavaksi puheenvuoron sai paikallinen
Uuno Turhapuro -elokuva. Elokuvassa seikkailivat hömelö portinvartija ja
nainen, joka menetti tajuntansa ilman mitään sen suurempia syitä suorilta
jaloiltaan. Jännitystä elokuvaan toi kaakkoon väännetty kontrastinappula, joka
sai valkoiset rakennukset ja muurit loistamaan kuulustelulampun tavoin ja joka
samaan aikaan piilotti suurimman osan näyttelijöiden kasvonpiireistä. Samassa
ilmansuunnassa olivat myös elokuvan äänet.
Kun elokuva loppui, laskeutui linja-autoon ihana
puheensorinan ja auton räminän täyttämä hiljaisuus. Hiljaisuutta kesti hetken.
Tarkemmin sanottuna sen aikaa, että DVD saatiin otettua ulos soittimestaan ja
radio napsautettua päälle. Huoltoasemalle jääneen papan saarna sai jatkoa.
Totesin oman uskonnollisen elämäni tarvitsevan jotain muuta, vaikkapa musiikkia
Disney-elokuvista. Asensin mp3:n nappulat korviini. Puolenkymmenen kappaleen
jälkeen vieressäni istuvan naisen sylissä pyristelevä lapsi puklasi valkoisille
pellavahousuilleni. Se taisi olla vihje. Pyyhin pahimmat sotkut päältäni,
lohduttelin pahoillaan olevaa äitiä ja työnsin nappulat syvemmälle korviini.
Cape Coastilla olimme pimeän jo laskeuduttua. Albert oli
neuvonut minua jäämään yliopistolle. Hän ei tosin ollut muistanut mainita, että
kampus on laaja kuin pieni kaupunki ja sillä on kolme porttia. Jäin ensimmäiselle
portille. Soitin Albertille ja yritin selittää, missä olin. Hän kysyi, olinko
itä- vai länsiportilla. Mistäs sellainen pitäisi tietää? Hän käski pysyä
paikallani ja odottaa hänen tulemistaan. Muuta en olisi osannut tehdäkään. On
jännittävää odottaa henkilöä, jota ei ole koskaan nähnyt. Tai olen minä hänen
päälakensa ja selkänsä nähnyt Lauran työhuoneen kukkapuskien takaa, mutta niiden
perusteella on vaikea hypätä oikeaan autoon. Lohdutin itseäni katselemalla
katkeamatonta taksijokea, joka virtasi pitkin kampuksen ohi kulkevaa tietä. Aina
sitä taksilla jonnekin pääsee! Onneksi loistin itse katukuvasta varmaankin kuin
halogeenilamppu ja Albert löysi minut. Hotellia ei löytynyt yhtä helposti,
mutta löytyi kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti