Häähumua

14.9.2013

Kun lapsi viedään ensimmäistä kertaa päiväkotiin tai koira koiranäyttelyihin, on pää varmasti pyörällä ja kaikki ihmetyttää. Samanlainen olo on kun on ensimmäistä kertaa ghanalaisissa häissä. Jo kappelin pihaan saapuminen oli kuin tupsahtaminen keskelle sambakarnevaalia: kirjavia mekkoja, päähineitä, laulua ja muurahaisten tavoin pitkin pihaa pyöriviä ihmisiä. Pyörisin siellä luultavasti edelleenkin, ellei minua olisi talutettu paikalleni kolmanteen penkkiriviin. Tunnelma kappelissa oli levoton. Hääparin tuoleja verhottiin valkoisella kankaalla, kelloa ripustettiin seinälle ja mikrofoneja testattiin. Raitaiseen pukuun pukeutunut pastori huuteli ihmisiä tulemaan paikoilleen. Klarinetin-, saksofonin- ja viulunsoittajat päästelivät ääniä soittimistaan.

Yhtäkkiä kappelin takaosasta alkoi kuulua laulua ja suuri musiikillinen sotajoukko marssi kirkon käytävälle.

Shower of blessing,

shower of blessing we need,

mercy drops round us are falling,

but for the showers we plead.

Ihmiset nousivat seisomaan ja lauloivat mukana selvästi kaikille tuttua laulua. Hieman riitasointuiset instrumentit soivat taustalla. Kuorolaiset olivat pukeutuneet vaatteisiin, joista löytyivät varmasti kaikki maailmankaikkeudessa olevat värit ja kuviot. Mekkojen leikkauksia ja muotoja ei voinut kuin ihailla. Tämän suuren undulaattiparven jäljessä kulki morsian. Morsian oli pukeutunut puhtaanvalkoiseen mekkoon ja juhlapäähineeseen. Kädessään hän kantoi kesätaivaansinistä kukkakimppua, joka oli juuri samaa sävyä kappelin koristekankaiden kanssa. Päänsä hän oli painanut alas, mutta onnellisuutta loistavat silmät ja hymykuopat poskille muovaava hymy kiersivät vieraiden kasvoja. Tuo hymy oli sillä hetkellä kaunein asia koko kappelissa.

Morsian istui sulhasensa viereen pastoria vastapäätä. Puheenvuoron pitäneitä pastoreita oli kolme. Vihkiseremonia oli pastoreiden ja kuoron vuoropuhelua, johon vieraat tämän tästä liittyivät huudahtamalla ”Amen!” tai ”Hallelujah!”. Jos yleisö ei elänyt tarpeeksi mukana, pastori yllytti huutamaan kovempaa:

Pastori: Minkä Jumala yhdistää, sitä älköön ihminen erottako!

Yleisö: Amen!

Pastori: Minä sanoin ”Minkä Jumala yhdistää, sitä älköön ihminen erottako!”

Yleisö: Amen!

Pastori: Ei kuulu!

Yleisö: AMEN!

Pastoreista olisi tullut hyviä rock-tähtiä.

Vihkiminen jakautui taivaalliseen ja maalliseen osaan. Ensimmäisessä vihkiparin kädet liitettiin yhteen avioliiton merkiksi. Vihkivalat lausuttiin mikrofonien kovasta estelystä huolimatta ja vieraat hurrasivat käsiään taputtaen. Jumalan silmien alla vihkiminen oli kaunis tapahtuma. Sitten pudottiin takaisin maan kamaralle ja allekirjoitettiin vihkisopimukset. Tässä vaiheessa vieraat totesivat, että on hyvä hetki käydä ulkona, jutella naapuripenkkien kanssa ja valua penkkiä pitkin tylsistyneen näköisenä.

Näin maallisiin tunnelmiin seremoniaa ei lopetettu. Vihkipari asettui polvilleen paikalle, jossa olivat istuneet ja pastoreita pyydettiin tulemaan heidän ympärilleen. Kolmen sijasta parin ympärille kerääntyi lähemmäs kymmenen pastoria. He ojensivat kätensä parin ylle. Yleisö nousi yhtä aikaa käsien kanssa ja ojentaen kätensä joko kohti paria tai taivaita. Äänitorvena ollut pastori pyysi kaikkia rukoilemaan parin puolesta. Rukous alkoi yhteen ääneen lausuttuna suhinana, jossa S-kirjaimet erottuvat yli sanojen. Osa ihmisistä sulki silmänsä ja painoi päänsä, osa osoitti sanansa kappelin katolle. Rukous kuulosti ruokkivan itse itseään: se voimistui ja väreili ilmassa alkaen pian kuulostaa kappelin läpi puhaltavalta tuulelta. Tuuli yltyi lähes myrskyksi. Jos ilmaa olisi kokeillut kädellään, se olisi varmasti ollut paksua kohti vihkiparia lennätetyistä rukouksista.

Vihkiparin valokuvaaminen oli tehty hyvin tehokkaaksi ja ohjelmoiduksi. Häiden ohjelmavihkossa oli lista ihmisistä ja yhteisöistä, jotka vihkiparin kanssa kuvattiin. Löysin itseni kohdasta 17: UEF. Luulin olevani kyseisen klubin ainoa edustaja Albertin itsensä lisäksi. Yllätyksekseni juuri ennen valokuvan ottamista luokseni tuli ghanalainen mies, joka esitteli itsensä suomeksi. Päänsisäinen viestinvälityslaitokseni meni hetkeksi oikosulkuun. Frankiksi esittäytynyt mies oli opiskellut vuoden Joensuussa ja asui nyt Kuopiossa vaimoineen. Oli absurdia ja täydellisen odottamatonta kuulla keskellä Cape Coastin hellepäivää lausuttavan suomalaisten kaupunkien ja katujen nimiä. Jos mies olisi ruvennut viäntämään savoa, olisi viestikeskus luultavasti kaatunut.

Melkein samaa kansalaisuutta kun edustettiin, otti pariskunta minut saman tien ja turhia kyselemättä siipiensä suojaan. Valokuvaamista seuranneet vapaamman ohjelman aikana mies selitti kaiken, mitä ohjelmassa tapahtui: pastori kertoo avioliiton mahdollisista karikkopaikoista, tämä nainen on heidän vanha koulukaverinsa, tässä laulussa kerrotaan Nooasta, joka rakensi arkin. Selkämme takana kaiutin pauhasi keskivertoisen yökerhon verran, ja suurin osa selostuksista hukkui pauhuun. Ohjelman päätyttyä vieraat ottivat styroksilaatikkoihin pakatun hääateriansa, kasasivat muovituolit torneiksi ja alkoivat pakkautua autoihin. Juuri ennen minua suojanneiden siipien alta puikahtamistani pariskunnan rouva sanoi: ”We will have a program and dinner in the evening. Would you like to join?” Tuumasin ohjelman liittyvän häihin ja tein lyhyen laskutoimituksen: ohjelmaa illaksi + ei mitään suunnitelmia illaksi + ilmainen illallinen = totta kai!

Siivenaluspaikkani aukeni jälleen parin tunnin päästä, kun Frank tuli hakemaan kera autonsa ja Cape Coastin yliopiston kuin omat taskunsa tuntevan kaverinsa. Yliopiston kampus osoittautui suuremmaksi, kuin olin kuvitellut. Kampuksella asuvien ei itse asiassa tarvitse olla missään tekemisissä ulkomaailman kanssa niin halutessaan, sillä kaikki löytyy kampusalueen muurien sisäpuolelta. Sanaan kaikki sisältyvät asunnot sekä opiskelijoille että opettajille, pankki, kouluja, kauppoja, taksipysäkki, maatila ja sairaala. Tämä kaikki esiteltiin minulle tunnontarkasti suurella paikallistuntemuksella ja ylpeydellä. Muistiin tuosta esitelmästä tuskin jäi edes murto-osaa.

Ohjelma järjestettiin yhdessä kampuksen monista rakennuksista, jonka nimeä tai käyttötarkoitusta en enää muista. Minulle oli kirjoitettu kutsukortti, jonka juhlallisesti luovutin ulko-ovella. Tämän jälkeen minut ohjattiin paikalleni kuin valtiovierailun edustaja ikään. Ohjelman alkamista odotellessani ja ihmisten sisään virtaamista seuratessani katseeni osui seinällä olevaan panderolliin, jossa komeilivat sanat: Full Gospel Business Men’s Fellowship International. Ensimmäinen ajatukseni oli, missä helvetissä minä olen, mutta totesin sen tähän tilaisuuteen huonosti sopivaksi. En keksinyt parempaakaan. Pöytääni ohjattiin kaksi nuorta miestä ja suurin piirtein itseni ikäinen nainen. Frankin vaimo hymyili puhdasta onnea viereisestä pöydästä ja muotoili huulilleen sanat tervetuloa. Panderollin alapuolella olevan pitkän pöydän taakse oli kokoontunut viisi miestä. Vesipulloista ja nimilapuista päättelin heidän olevan tilaisuuden puhujia.

Tilaisuus alkoi tervehdyskierroksella, jossa kaikki kättelivät toisensa, esittelivät itsensä ja toivottivat Jumalan siunausta. Joukko naisia lauloi ylistyslaulua pulleisiin mikrofoneihin. Tämän jälkeen puhujamiehet kertoivat kukin vuorollaan uskonnollisesta heräämisestään, Pyhän Hengen johdatuksesta omassa elämässään ja kuinka kukin paikalle tullut voi liittyä kerhon jäseneksi tai ainakin maksaa vapaavalintaisen rahasumman.

Tunnelma tilaisuudessa nousi silminnähden jokaisen puhujan puheenvuoron aikana. Puheiden välissä naisryhmä lauloi ja mitä pidemmälle ohjelmassa edettiin, sitä enemmän vieraat lauloivat ja elivät laulujen mukana. Aluksi he lauloivat mukana, taputtivat käsiään ja tanssivat paikoillaan. Tilaisuuden kliimaksivaiheen ollessa jo käsivarrenmitan päässä alkoi itku. Niin miehet kuin naisetkin itkivät, osa käsiensä takana, osa rukouksia taivaalle osoittaen. Kohta laulu muuttui yhteiseksi rukoukseksi. Rukous kasvoi kasvamistaan ja täytti lopulta koko tilan. Huone tuntui pienemmältä, ilma tiiviimmältä. Yhteinen mantra näytti täyttävän ihmiset ja vetäisevän mukaansa jonnekin, minne minä en pystynyt näkemään. Samanlainen joukkotunnelma vallitsee varmasti myös alennusmyynneissä ja jalkapallo-otteluissa.

Tilaisuuden oudoin hetki oli kuitenkin vasta tulossa. Rukouksen aikaansaaman kiihtymyksen ja tunteenpurkausten laannuttua tai ainakin piilouduttua hetkeksi puhevuorossa ollut pastori pyysi niitä ihmisiä, jotka halusivat liittyä kerhoon, tulemaan eteen. Pastori oli tuskin saanut ripustettua pistettä pyyntönsä perään, kun vieressäni istunut nuori mies ampaisi pystyyn ja asteli pastorin eteen. Seurakseen hän sai kaksi muuta miestä ja kaksi naista, joista toinen nyyhkytti taukoamatta nenäliinaansa. Pastori teki jotain, siunasi kai. Seuraavaksi hän kutsui eteensä kaikki, joilla oli vaivoja, sairauksia tai huolia. Puoli huonetta nousi seisomaan. Pastori sai avukseen puhujina olleet miehet, äänentoistosta vastanneen kampusoppaani ja kokin. He pureutuivat yksitellen jokaisen avun tarpeessa olleen huoliin. Osa vaivoista parani tai ainakin tuli selvitetyksi hetken kestäneellä juttelulla ja rukoilulla, osa vaati parantumiseensa järeämpiä keinoja. Näistä keinoista en sen paremmin päässyt selville, mutta niiden seurauksena jotkut purskahtivat jälleen itkuun, osaa piti pitää pystyssä.

Myös omat vaivani paranivat tilaisuuden aikana. Erään puheenvuoron aikana järjestelin ajatuksiani ja tein päässäni listaa vaatteista, jotka haluaisin Ghanassa oloni aikana teettää. Verisuoneni puolestaan puhdistuivat pastorin kutsuessa ihmisiä luokseen. Olin varma, että hän toivoisi seuraavaksi kaikkien ulkomaalaisten, vieraassa kulttuurissa elävien ja kalpeahipiäisten ottavan vastaan siunauksen tai mitä hän jakoikaan. Kun pulssi on lähellä kolmeasataa, tulevat verisuonetkin varmasti painepestyä. Puhdistuneena, joskin hämmentyneenä ihmisenä palasin hotelliini.