Pyörän mittainen vapaapäivä

3.9.2013

Vuonna 2009 palasin ensimmäiseltä isolta partioleiriltäni. Paluumatkalla linja-autossa istuessani ja radio-Novaa kuunnellessani totesin, miten ihanaa oli elää viikko ilman uutisia, mainoksia ja turhaa tietämistä kaikesta. Siitä lähtien olen kaivannut edes hetkellistä uutis- ja yhteyspimentoa. Uutispimennon olen jo saavuttanut, sillä vain kerran Ghanassa oloni aikana olen aukaissut Helsingin Sanomien pääsivun, Daily Graphic-lehtenikin jäi puoleen väliin. Bobirissa olen päässyt nauttimaan myös yhteyksien puuttumisesta. Netti ei toimi, puhelin vain pihalla roskapöntön vieressä ja sähköä tarjoillaan kolme tuntia päivässä. Tämä on nautinnollista, rentouttavaa ja tämän paikan tunnelmaa ihanalla tavalla korostavaa… jos ei tarvitsisi tarkistaa näytteidenkeruuohjeita sähköpostista, soitella varusteiden puuttumisesta ja arvailla, luuleeko ulkomaailma minun litistyneen norsun alle.

Juuri varusteiden puuttumiseen tämän päivän suuresti suunniteltu ja suunnitelmien toteutumattomuuden vaivaama näytteidenkeruu tyssähtikin. Pyyntipuut olivat selvästi saaneet uusia asukkaita, sillä niissä oli siellä täällä pieniä pyöreitä reikiä. Reiät vain olivat niin pikkuriikkisiä ja puu niin kovaa, että kun kuoriaisia lähdettiin niiden uudesta kodista etsimään, sai aikaan vain puupurua ja ötökän reikään verrattuna kraatterin kokoisen kuopan. Koska näyteputkien merkitsemiseen ei ollut minkäänlaista muovipinnalle kirjoittavaa kynää, päätimme ottaa päivän ohjelmaksi vain pyyntipuiden merkitsemisen. Haastetta löytyi siitäkin. Tusseja ei ollut, joten päätimme etsiä maalia. Maalit löytyivät mutta olivat varastossa lukitun oven takana avaimien ajaessa mopolla paikan johtajan takintaskussa ties missä. Aineistonkeruussa auttava mies lähti hakemaan maalia kotoaan. Lähtiessään hän kysyi, minkä väristä maalia haluan. Luulin kysymystä vitsiksi, mutta ymmärsin olla nauramatta kun näin kysyjän totisen ilmeen. Maalisuti löytyi helpommin: mies kävi hakemassa jostain huokoisen verson ja takoi sen pään pehmeäksi tupsuksi. Päivän työt oli tehty puoleen päivään mennessä.

Aineistonkeruun viivästymisen aiheuttamaa harmitusta lievitti, että aikaa jäi nyt lähiympäristön tutkimiseen. Lainasin assistenttimieheni polkupyörää ja lähdin suuntaan, jossa oli kuulema vain tietä ja sitä ympäröivää metsää. Ei olisi voinut kuulostaa paremmalta. Pyörä on mahtava keksintö! Sen avulla pääsee liikkumaan lähes missä vain niin nopeasti, että turhat ajatukset jäävät jälkeen ja kuitenkin niin hitaasti, että maisemista ehtii nauttia täysin siemauksin. Viiletin uuden parhaan ystäväni kantamana vapaudentunne ja ilmavirta korvissa suhisten. Sitten huomasin, että pyörässä ei ollut kuin käsijarru, eikä sekään toiminut kunnolla. Hiljensin vauhtia.

Olin ajanut vajaan kilometrin kuin yläasteikäinen Monkey-mopolla: selkä kyyryssä ja polvet korvien vieressä suihkien. Nostin satulaa ja jatkoin matkaani. Saman tien pyörä alkoi vinkua. Aluksi päätin olla välittämättä siitä, mutta kun kirskunta alkoi peittää kaikki muut äänet alleen, pysähdyin tutkimaan, mikä ystävässäni oli vikana. Kävin pyörän läpi parhaan osaamiseni mukaan kuin lääkäri ikään, eli pintapuolisesti rattaita tökkien ja renkaita heilutellen. Minkäänlaista vikaa ei löytynyt.

Äkkiä kuulin oikealta puoleltani valtavaa kahinaa, rytinää, paukahtelua ja lopuksi ilmassa vielä pitkään kaikuvan tömähdyksen kruunaaman rysähdyksen. Yritin tähyillä, oliko puu kaatumassa minun päälleni, mutta en nähnyt edes heiluvia oksia. Jatkoin pyörän rassaamista ja yritin houkutella sitä liikkeelle. Pyörä liikautti vaivalloisesti takarengastaan mutta luopui yrityksestään kimeästi kirskahtaen. Siinä samassa muistin Bobirin tulevan, vielä graduaan aloittelevan johtajan puheet laittomista hakkuista, joista puhuessaan hän oli viitannut takaraivollaan juuri tähän metsään päin. Nämä salakaatajat tuskin välittäisivät ylimääräisen ihmissilmä- ja kissansilmäparin seurasta, varsinkaan kun jälkimmäinen oli juuri meidät paljastanut kirskunnallaan. Äkkiä koko matkani ajan kuuluneet lintujen huudot alkoivat kuulostaa merkkivislauksilta. Lähdin taluttamaan pyörää takarengas ilmassa ja kylmä hiki selässä. Muutaman kymmenen metrin päästä laskin pyörän maahan ja totesin, että laittomat hakkaajat tuskin olisivat puuhissaan keskellä kirkkainta päivää ja jos olisivat, niillä olisi nyt täysi työ syljeskellä sahanpurua hampaittensa välistä, sillä moottorisahan ääntä ei ollut kuulunut.

Jatkoin pyöräni taluttamista. Muutaman kymmenen metriä edettyäni totesin taluttamisen vaikeaksi jukuripäisen pyöräni yrittäessä välillä metsään välillä kyljelleen. Pyöräytin ystäväni hartialleni ja jatkoin matkaa. Pyörä painoi kipeästi olkapäätä ja paitani oli märempi kuin pitkään aikaan mutta vielä suurempi oli päänsisäinen taakkani ja siitä aiheutuva tuskan hiki kun mietin, miten kerron assistentilleni pyörän tuhoamisesta. Kannoin pyörän miehen luokse ja vastaukseksi hänen kysyvään ilmeeseensä huikkasin särkeneeni pyörän. Hän asteli pyörän luokse, otti takapyörän käsijarruvaijerin pyörän korin rautojen välistä ja näytti, miten helposti ja äänettömästi pyörä taas liikkui. Ällistyneelle ilmeelleni hän nauroi, ja sanoi minun näyttäneen pyörää tuodessani siltä, kuin olisin kantanut lasta.

Ehkäpä pyöränkäsittelytaidoistani vakuuttuneena mies lupasi tulla mukaan, kun kysyin veden ostamisesta. Tällä kertaa ratsukseni joutui isännöitsijän pyörä. Se oli kuin vikuri vasikka, joka on juuri päästetty pellolle. Missään vaiheessa en pystynyt vähentämään keskittymistäni enkä päästämään kieltä harhailemaan suun sivuille. Takaisin tullessani perhoset olivat heränneet iltapäiväauringon valoon. Niitä lenteli tiellä ja sen varrella kasvavissa pensaikoissa, lätäköt olivat pakoin eräistä pienistä keltaisenaan. Nuo pienet keltaiset perhoset olivat kuin varpusparvi. Ne kulkivat aina joukossa tai yksin vain laumaansa liittyäkseen kiireisin siiveniskuin edeten. Isot sinimustat lensivät voimakkailla siiveniskuilla määrätietoisesti ja niitä pienemmän oranssit suoraviivaisesti ja nopeasti. Pienet ja hennoilta näyttävät valkoiset liikkuivat kuin ilmassa uivat meduusat.

Sadeveden syömän tien molemmilla puolilla metsä houkutteli pään sekoittavalla hajuvedellään ja kuiskuttelullaan tulemaan tutustumaan. ”Ei”, vastasin, ”Ei vielä”.