Missä ne koppiaiset on!

4.9.2013

Kuinka voikaan aamupala tehdä ihmisen onnelliseksi. Pöytääni kannettiin koko lautasen peittänyt munakas, palasiksi leikattu ananas, papaija ja appelsiini sekä neljä paahtoleipäviipaletta ja niiden päälle laitettavaksi marmeladia, voita, hunajaa ja maapähkinävoita. Kun on pari viikkoa mutustanut paljasta leipää, välipalakeksejä ja parin päivän takaisia hedelmiä, oli tämä kuin runsaudensarvi olisi nostettu pöydälle. Kuinka voikaan niin onnelliseksi tekevä aamupala saada ihmisen voimaan huonosti.

Aamupalapöytääni tarjoiltiin myös tieto, että assistenttini oli lähtenyt Markin ja Alexin kanssa etsimään tarvikkeita, joiden piti aamulla aikaisin jo olla reppuun pakattuna. He olivat arvelleet palaavansa yhdeksän maissa. Olisi tehnyt mieli nauraa moiselle aika-arviolle. Pihassa odotellessani kävin viettämässä hetken yhteydenpitopisteessä roskapöntön vieressä istuksien. Kirjoitin viestin, vastaanotin kaksi ja palasin takaisin turvalliseen katveeseeni testaamaan pihan ainutta ehjää penkkiä, joka on vielä jäänyt koeistumatta. Penkki oli hyvä: kauniin punainen ja sopivan pitkä, jotta siinä pystyi makaamaan selällään. Ja siinä minä makasin jalat selkänojan päälle nostettuna lukien ja palamista peläten kun talon poika tuli paikalle. Hän kantoi kädessään englannin harjoituskirjaa. Kirjaa oli täytetty puoleen väliin mutta kovassa käytössä se oli sivujen ulkoasun ja muutaman irti revenneet sivun perusteella ollut. Poika levitti kirjan penkille ja alkoi esitellä, mitä oli jo oppinut: ”Abi is a girl. Abi is at church. Abi is praying.” Siinä missä omassa aapisessani Onni- ja Enni-nalle keräsivät mustikoita ja tutkivat muurahaiskekoa kuusimetsän katveessa, opetettiin tässä kirjassa sanat rukoilla, Jeesus, lakaista (kirjan kuvassa tyttö lakaisee täällä käytettävällä varrettomalla luudalla) ja niittää (kuvassa poika leikkaa heinikkoa milläs muullakaan, kuin viidakkoveitsellä). Vasta tässä iässä tajusin, miten kulttuurisidonnaisia koulukirjat ovat.

Lukeminen ei poikaa pitkään kiinnostanut, varsinkaan kun jakamamme sanavarasto ei tuon lastentarhan oppikirjan tasolta suuresti poikennut. Korvaava tekeminen löytyi penkin juurelle pudonneesta kumilenkistä. Poika taivutti lenkin sormiensa väliin sormiritsaksi ja aloimme ampua sillä tuossa oppikirjassakin esitetystä luudasta irti nykäistyä harjasta. Tähän ei yhteistä kieltä tarvittu. Poika pitää minua ehkä vähän jälkeenjääneenä tai normaalina uusavuttomana länsimaalaisena jo kielimuurimme tähden, sillä ritsan käytön hän opetti minulle ihailtavan kärsivällisesti ja kirjaimellisesti kädestä pitäen. Ensin hän asetteli sormeni oikeaan asentoon, viritti sitten kumilenkin niiden väliin ja auttoi lataamaan aseen. Kun onnistuin ampumaan, kehui hän iloinen ja ylpeä ilme kasvoillaan. Sitten hän kävi hakemassa nuolemme yhdellä kädellä kärrynpyöriä ja voltteja heitellen. Totesin, että tuon oppimiseen tarvitaan jo vähän enemmän kärsivällisyyttä.

Kun varusteidenhakupartio saapui kymmenen jälkeen, olin varma, että ongelmat ovat ohi. Tätä luuloa kesti parin tunnin verran. Tämän jälkeen arvelin, että ongelmat johtuvat vain väärästä menetelmästä tonkia kuoriaisia puun sisästä. Parin tunnin päästä olin varma, että viimeinenkin kovakuoriainen koko Ghanassa kuoli sukupuuttoon sinä päivänä kun astuin Bobiriin ensimmäisen kerran.

Kun iltapäivällä palasin metsästä lyötynä ja kovakuoriaisille älykkyydessä hävinneenä, tallusti poika luokseni puhallettavan jalkapallon kanssa. Kerrankin sain vertaiseni vastustajan: 5-vuotiaan, varvassandaaleissaan kompastelevan ja ninjaloikkiin keskittyvän pojan. Puhallettava pallo oli ihanan anteeksiantava. Ei oikeastaan ollut väliä, mihin suuntaan sen potkaisi, sillä pieninkin ilman liikahdus vaihtoi sen suuntaa. Lopulta olin jopa hikisempi kuin eilen pyörää kantaessani mutta huomattavasti paremmalla tuulella.

Päivälliseksi syömäni fufun jälkeen majoituin huoneeseeni. Koko illan säikyin pesuhuoneeni nurkassa kippurassa kyhjöttävää juoksujalkaista. Se oli kuin nukkuva kissa: yhtä vaarattoman ja ennakoimattoman näköinen. Joka hetki tarkkailin sitä silmäkulmastani ja odotin, milloin se säntää juoksuun tuhansilla koivillaan ja sujahtaa suoraan lahkeestani sisään. Ei tarvinnut edes kuvitella sen luikertelevaa liikkumista jalkaa pitkin, kun alkoi puistattaa. Jos olisi julma, sen voisi myrkyttää. Jos olisi kylmähermoinen, sen voisi kantaa ulos. Mutta kun sitä pitää olla niin hellämielinen, että kahta edellistä vaihtoehtoa punnitessaan näkee otuksen vain kerällä nukkuvana suloisena olentona. Pitänee siis vain jatkaa silmälläpitoa ja aika ajoin hartiat kyyryyn vetäviä puistatuksia.