Suolaisia pisaroita

15.9.2013

Aurinko paistoi. Jatkuvaan taivaan peittävään pilvipeitteeseen tottuneet silmäni joutuivat siristelemään hetken hotellihuoneen parvekkeella ja vastaamaan aivojen takaisin lähettämiin informaatiolähetyksen korjauspyyntöihin. Nahkani oli ilmiöstä aivan yhtä ihmeissään: tunnin ja reilun kilometrin mittaisen kävelyretken seurauksena sain seeprakuvioinnin sekä jalkateriini että olkapäihini. Pöly toimi kauniina rusketuksen syventäjänä. Kävelyretkeni aikana tuntui, kuin olisin asunut vuosikausia tuon kadun varrella. Tervehdyksiä ja hymyjä sateli jatkuvana kesäsateena kuin kyläjuhlissa. Ja vinkkinä valkoisille tytöille: kadun varrella rengaskauppaa pitänyt myyjä olisi halukas menemään naimisiin. Yhteystiedot ja kuva löytyvät.

Frankin kaveri tuli hakemaan minua kaupunkikierrokselle. Kierroksen aloitimme kampukselta. Mies selitti tauotta paikkojen nimien merkityksiä sekä rakennusten käyttöä ja historiaa. Yritin pysyä kartalla, mitkä paikat olin nähnyt jo edellisellä kampuskierroksella ja yritin olla kysymättä asioita, jotka hän oli selittänyt eilen tai muutama minuutti sitten.

Kierroksen kohokohta oli taksipysäkillä. Ennen Albertin lähtöä matkalle omiin häihinsä Laura tiedusteli, haluaisinko jotain Suomesta. Jos vastaus olisi tullut apteekin hyllyltä, olisin vastannut, että hydrokortisonia. Tällä kertaa karkkihyllyn vastaus tuli nopeammin: salmiakkia. Toivomus on varmasti loppuun kalutuin ja perinteisin toive ruisleivän ja muutaman setelin ohella, mutta kärsin vieroitusoireista Suomessakin, ellei säännöllistä salmiakkiannosta ole saatavilla. Olen siis ilmeisesti narkomaani. Huumausaineideni luovutus tuki tätä päätelmää. Aineita toimittavat miehet istuivat mustassa autossa. En tiennyt, minkä näköisiä kuriireja odottaa, joten jännittyneenä kurkkasin avatusta auton ikkunasta sisään. Siellä istui kaksi miestä, toisella oli aurinkolasit silmillä. Vaihdoimme lyhyet kohteliaisuudet ja he ojensivat paperipussin. Ei tosin sellaista ruskeaa ja rapisevaa, vaan mustan ja kiiltävän, jonka kahvat olivat kangasnarua. Pussissa oli pieni pullo, jossa oli ruskeaa nestettä, lahjanarulla sidottu nyytti, ruskea rapiseva paperipussi ja kirjekuori. Kuoren päällä luki kauniilla käsialalla ”Albert ja Yaa”. Ymmärsin kirjekuoren sisällön ja kävin viemässä sen kuriireilleni, jotka istuivat edelleen autossaan. He ottivat kuoren vastaan mitään sanomatta.

Palasin autoon. Ratin takana istuva Frankin kaveri odotti jo malttamattomana kiertoajelun jatkumista. Auton renkaiden kääntyessä koristen punaisessa hiekassa aloin tutkia tarkemmin lähetyksen sisältöä. Pieni kaunis pullo sisälsi kuusenkerkkäsiirappia äitiltä ja isiltä. Sitä tuskin raaskii avata! Vihreällä lahjanarulla oli sidottu yhteen minun viidakoneläimin koristellulle kirjepaperille kirjoitettu kirje, levy Fazerin hieman sulanutta sinistä, turkinpippureita ja Roope Lipastin uusin kirja. Juha oli lahjassaan muistanut sekä luonnettani että jokaviikkoista kikatustani lukiessani Lipastin kirjoitusta Kotivinkistä. Pienessä paperipussissa oli kaksi paketillista sisua pastilleiksi puristettuna. Ja kortti. Kertomukset kampuksesta kaikuivat jossain kaukana kun luin korttia ja vielä silloinkin kun luin sitä kolmatta kertaa kyyneleet silmissäni. Lauraa parempaa siskoa ei voisi olla.

”Haluatko kuvata yliopiston portin?” Huomasin olleeni huono turisti. Yritin kerätä ajatukseni siihen laatikkoon, jonka päällä luki kampuskierros, mutta ajatukseni leikkivät elohopeaa. Onneksi linja-autoni lähtöaika alkoi lähestyä ja jatkoimme kierrostamme kohti linnoituksia. Matkalla näimme kuitenkin jotain kiinnostavampaa. Oli kalastuspäivä. Meri muotoili aaltopatsaita ja kuorrutti osan niistä valkoisilla kuohuilla. Ilmassa tuoksui hiekka ja suola. Sama tuoksu jäi tahmeaksi pinnoitteeksi iholle. Hietikon laitaa reunustivat tuulen ajan myötä kaarelle taivuttamat palmut. Rannalla oli lähemmäs sata ihmistä. Naiset istuivat palmujen juurella suurten vatien kanssa ja katselivat odottavasti vedenrajaan, jossa miehet kiskoivat verkkoa. Verkko makasi meressä suurena ja raskaana möykkynä. Osa miehistä työnsi sitä aaltojen pyyhkiessä välillä heidän ylitseen, osa kiskoi pitkälle rantahietikolle jatkuvan verkon häntää. Lihakset kiilsivät vedestä, ohjeita huudettiin ja verkon vetämiselle rytmiä tuovaa laulua laulettiin. Mieleeni tulivat laivan kannella myrskyä vastaan taistelevat merimiehet tai Les Misérablesin elinkautisvangit:

Look down, look down
Don’t look ‘em in the eye
Look down, look down,
You’re here until you die.

Kalansaalis oli valtava. Verkko oli kuin säkki, joka pullisteli mitä oudoimmista kaloista: Jotkut kalat olivat pikkuriikkisiä, isoimmat metrin mittaisia. Yksi kala oli punainen, toisessa oli raitoja ja loput kimalsivat kuin hopeakoru. Tuossa kalojen karnevaalissa suurilukuisimpia olivat pienet lituskat kalat, jotka olisivat voineet olla vasta kiillotettuja kolikoita. Räpistelevien kalojen seassa oli pieniä pallomaisia mustekaloja ja punamusta ankerias, joka yritti luikerrella kohtalotovereidensa alle piiloon.

Kun ensimmäinen verkko oli saatu rannalle, olivat miehet jo seuraavan kimpussa. Saalis oli kuitenkin liian raskas ja verkko oli jaettava kahdeksi. Ihmisiä juoksi pitkin rantaa milloin köyttä yhteen suuntaan ja veistä toiseen kuljettaen. Tunnelma oli kiihtynyt ja jännittynyt. Verkko saatiin kuin saatiinkin rannalle meren raivokkaasta vastustuksesta huolimatta. Siinä samassa kun viimeinen verkko saatiin hiekalle, purkautui jännitys riehakkaaksi riemuksi. Laulu raikui ja alkoholitonta mallasjuomaa roiskutettiin kalojen päälle kuin formulakisoissa.

En olisi halunnut lähteä. En jättää näkemättä kaikkea sitä pulppuavaa iloa. Olisin halunnut nähdä kalojen irrottamisen verkoista, lajittelun ja pakkaamiseen vateihin, jotka lähtivät nyt valumaan kohti verkkoja naisten päiden päällä keikkuen. Tämän vaihdoin neljään linja-autossa vietettyyn tuntiin. Paikkani oli ison naisen ja laukkua sylissään pitävän miehen välissä. Kun asensin pallokalareppuni jalkoihini, tilaa kinttujen liikutteluun ei jäänyt. Linja-auto oli kuitenkin tunnelmallinen. Se muistutti mielikuvaani 50-luvun linja-autosta, jossa ilmastointi toimii ikkunat avaamalla ja jossa osa pysähtymispaikoista päätetään yleisön toiveiden perusteella. Eikä Roope Lipasti pettänyt: se sai kikattamaan aivan samalla tavalla kuin aamupalapöydässäkin.