Tro tro -seikkailu

8.9.2013

Yövyin KNUSTin vierastalossa ja heräsin seuraavaan aamuun ilman hammasharjaa, vaihtovaatteita ja aamupalaa. Puutteista viimeisen sain selvitettyä viereisen vierastalon ravintolassa. Tehdessäni lähtöä Tobias asteli sisään ja päätimme käydä tutustumassa keskustan kulttuurikeskukseen. Mukanamme oli opaskirja, jonka kartan avulla yritimme suunnistaa. Kovasta yrittämisestä huolimatta tämä oli mahdotonta. Kun kartta näytti tien kaartuvan vasemmalla, kaartui se todellisuudessa oikealle. Kaikkia katuja ei löytynyt kartasta laisinkaan ja monet niistä, jotka löytyivät, olivat väärässä paikassa. Asiaa vaikeutti keskellä keskustaa pidettävät hautajaisjuhlat. Olen jo oppinut, että hautajaisissa ihmiset ovat pukeutuneet mustaan ja punaiseen. Samat värit löytyvät myös raitakankaasta ommelluista juhlakatoksista ja niiden alla seisovista muovituoleista. Tiesin myös, että hautajaisiin kuuluu musiikki ja tanssi ja että ne ovat ennemmin ilon kuin surun juhla. Olettaisin, että ilo johtuu vainajan pääsemisestä taivaaseen, ei niinkään henkilökohtaisista asioista. Ennakkotiedoistani huolimatta olin yllättynyt nähdessäni tanssijoita ja huomatessani, että koko keskustan alle peittävä musiikki tuli juuri noiden telttojen alta.

Löysimme kulttuurikeskuksen loppujen lopuksi kahden ystävällisen miehen avulla. Kulttuurikeskuksesta löysimme matkamuistomyymälän, kirjaston, museon ja häät. Museo muistutti palatsimuseota, jossa kävimme viikko sitten. Kaikki esillä olevat esineet olivat kuuluneet kuninkaille: juhlatuolit, aseet, vaatteet, pesuammeet, astiat, sotarummut. Esineistöä esitteli opas, joka oli kuin itse aurinko meidät vastaanottaessaan mutta jonka olemus ryhtiä myöten romahti hänen alkaessaan esitellä esineitä. Ääni oli monotoninen ja samat asiat sanasta sanaan pystyin lukemaan jokaisen esineen yläpuolelle asetetusta paperilapusta. Tahtia puheelleen hän löi vitriinien pintaan muoviviivoittimella. Museon vaikuttavin esine oli sotarumpu, jonka pinta oli tehty pantterin nahasta. Kun nahkaa raaputti puutikulla, kuului rummusta ääni, joka oli kuin suoraan kissaeläimen kurkusta nousevaa murinansekaista karjuntaa.

Lounaan jälkeen matkustimme takaisin tro trolla. Olin jättänyt kannettavani vierastalolle, joten kävelin parinkymmenen minuutin matkan hakeakseni sen, minkä jälkeen palasin takaisin paikkaan, johon olimme tro tron kyydistä jääneet. Vierastalon pihassa olin rupatellut ja talon 16-vuotiaan tytön kanssa ja vastaillut hänen kaverinsa esittämään kysymysten ristikuulusteluun. Kyselytulvassaan he kysyivät, minne olin menossa. Kun vastasin, että Bobiriin, kysyivät he uudestaan. Tämän jälkeen he kysyivät, onko se Kumasissa. Selityksieni päätteeksi sain kiitokset siitä, että en ole ylimielinen ja huomautuksen siitä, että lausuntani takia he eivät vieläkään ymmärtäneet, mihin olin menossa. Päätin kirjoittaa paikan nimen paperilapulle. Tämän lapun kanssa sitten kiertelin rahastajan luota toiselle ja vastaukseksi kaikilta sain pään pyörityksiä. Eräs rahastaja otti asiani omakseen ja kierteli kyselemässä kollegoiltaan, josko joku olisi menossa Bobiriin. Ehkä puhuakseen samaa kieltä heidän kanssaan toisti hän nimeä nopeana sanaletkana: ”Bobiribobiribobiri”. Viimein yksi rahastajista viittilöi minut autoonsa. Auto lähti oikeaan suuntaan mutta kääntyi pian pois oikealta tieltä. Päätepysäkillä minut neuvottiin pois autosta, joka oli keskellä kylää. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt sitä. Silloin muistin, että repussani oli matkaopas, se sama, joka keskustassa harhautti meitä monta kertaa. Kohdasta Bobiri Butterfly Sanctuaryn oli alaotsikko: To get there and away. Niinpä tietysti, voisihan sitä opaskirjaa lukea, kun sellaisen omistaa. 

 Mies, joka oli neuvonut minun olevan päätepysäkillä, otti kirjan käteensä ja alkoi kysellä paikalle sattuneelta rahastajalta, oliko tämä menossa kirjan neuvomaa reittiä. He keskustelivat kovaan ääneen, kysyivät minulta välillä jotakin, jota en kunnolla ymmärtänyt ja jatkoivat taas. Lopulta mies kirjoitti paperilapulle kolme paikan nimeä ja opasti minua pysähtymään ensimmäisellä, jatkamaan siitä toiselle ja siitä edelleen kolmannelle. Lapun alalaitaan hän kirjoitti puhelinnumeronsa ja vannotti soittamaan, jos en löytäisi oikeaan paikkaan. Hän lupasi selittää twiksi kelle tahansa taksi- ja tro tro -kuskille, minne olin menossa, jos apua tarvitsisin.

Ensimmäisessä tro trossa rahastaja neuvoi minua seuraamaan seuraavalla pysäkillä erästä naista ja hänen tyttäriään. Näin ainakin ymmärsin ja tällä ymmärryksellä pääsin oikeaan bussiin. Tällä kertaa rahastaja neuvoi seuraamaan miestä, joka oli jäämässä paperilappuni toiselle pysäkille. Tein kuten neuvottiin. Mies kertoi tunteneensa jonkun suomalaisen Kaisan tai Katjan, joka oli ollut tekemässä tutkimusta Bobirissa. Opastaessaan minut taksiin hän sanoi tulevansa käymään ja katsomaan, olinko päässyt varmasti perille. Taksikuski otti minut vastaan kuin vanhan tuttunsa ja ajoi Bobirin ulko-ovelle asti.

Perille päästyäni olin äärimmäisen onnellinen ja äimistynyt. Koko bussireissailuni aikana minua auttaneet ihmiset tuntuivat olevan enemmän huolissaan, pääsenkö perille, kuin minä itse. Kaikilla tuntui olevan aikaa auttamiseen ja opastamiseen ja kaikki tuntuivat auttavan puhtaasta auttamisen ilosta ja ystävällisyydestä.