Western region

20.9.2013

Kauas on pitkä matka. Vielä pidempi on matka, jos kaukaa ajaa takaisin samana päivänä. Tällä kertaa kaukana oli Ghanan länsiosa. Alex tuli hakemaan auringon noustessa. Yöllä oli satanut ja ilma oli raikas ja kevyt hengittää. Kumasi oli vasta heräämässä. Myyjät pystyttivät kojujaan teiden varsille ja päivänvarjoja niiden ylle aivan kuin yöllinen vesisade olisi saanut sienet kasvamaan. Päiden päällä kuljetettiin leipää yhteen suuntaan ja kananmunia toiseen, mutta sen suurempaa yritystä niiden myymiseen ei vielä ollut. Liian aikaista.

Otimme puukiipeilijän kyytiin matkan varrelta. Miehen kotipaikka on minulle mysteeri, sillä hän nousee joka kerta kyytiin eri paikasta. Mies heitti kiipeilyvarusteensa auton lavalle ja jatkoimme matkaa. Miehet juttelivat etupenkillä twiksi, minä keskityin maisemiin. Kolmisen tuntia ajettuamme miehet halusivat pitää lounastauon. Lounasravintola oli betonielementeistä rakennettu katos, jonka alla kaksi naista tarjoili fufua. Muistin Arin kertomuksen varmasta mahataudista ja kieltäydyin niin kohteliaasti kuin osasin ruokaa myyvän naisen tarjoamasta lautasesta. Istuin puukiipeilijän viereen ja jouduin pian kieltäytymään uudestaan hänen tarjotessa osaa fufustaan. Kun Alex kävi pyytämässä minut seurakseen ja jakamaan ruokansa, en voinut enää kieltäytyä. Alex huomasi epävarmuuteni ruuan suhteen ja tulkitsi sen arkuudeksi johtuen siitä, että en osaa syödä fufua. Totta sekin. Hän neuvoi minulle paikan, missä pestä kädet, auttoi kaatamaan vettä muovikipolla ja opasti, kuinka tuota limamaista mummonmuusia syödään.

Tärkein asia, jonka syödessä opin, oli jättää turha kursailu. Jos lientä valuu rannetta pitkin, sen voi pyyhkäistä pöydän laitaan. Jos lientä on nenällä ja pitkin suupieliä, voi sen pyyhkäistä käsivarteen. Vaikka ruuan ulkonäkö herätti epäilyksiä ja uskoa Arin puheisiin, oli se yksinkertaisuudessaan hyvää. Alex huolehti minusta kuin linnunpoikasesta. Hän osoitti minulle lihaisimmat lihapalat ja kun fufu loppui, huikkasi hän sitä tuotavaksi lisää. Suupielessään hänellä karehti hymy hänen katsellessaan vielä varsin kömpelöä syömistäni.

Toisen santsauksen aikana Alexille tuotiin vesipussi. Vesipussit ovat paikallisten versio juomapullolle. Pussiin mahtuu puoli litraa vettä, joka juodaan puraisemalla ensin pussin kulmaan reikä ja imemällä vesi pussista. Jos käsiä tarvitaan muuhun kuin pussin pitelyyn, roikotetaan pussia hampaissa. Kätevää! Vesipulloja ei näe kuin turistien käsissä ja ravintoloissa. Tämä koskee myös omia käsiäni. Kun viileyttä hohkava vesipussi laskettiin pöydälle, alkoi kieleni tuntua Saharalta. Alex on varmasti hyvä isä, sillä hän huomasi välittömästi janoisen katseeni ja kysyi, haluaisinko minäkin vettä. Tähän mennessä en vesipusseihin ole kajonnut, koska päässäni on leijailut liian kirkkaana kuva, jossa käsissäni vellova ja rötkyilevä muovipussi leviää päälleni, kuin biojätepussi joskus soluasuntoni porraskäytävään. Yhden ennakkoluulon karkottaminen oli kuitenkin saanut minut riehakkaaksi ja päätin tarttua haasteeseen. Pussi oli yllättävän jämerä. Se ei rötkyillyt velttona, eikä sillä ollut aikomustakaan kastella juojaansa. Kun sen asetti pöydälle, istui se siinä kiltisti yhtään alleen laskematta. Tuumasin meidän tulevan hyvin toimeen keskenämme ja yhteisen elämämme alkaneen.

Kolmannen santsauksen jälkeen jatkoimme matkaa vesipussi hampaitteni välissä roikkuen. Mielestäni olimme jo kaukana, kun pysähdyimme katkomaan oksia pyyntipuikseni. Emme kuitenkaan olleet vielä perillä. Lastasimme oksat lavalle ja jatkoimme pitkin loppumattomia asfalttiteitä ja hiekkateitä, joilla ajaminen tuntui rodeokisalta. Kun pysähdyimme paikkaan, johon pyyntipuuni oli tarkoitus pystyttää, olisin halunnut vielä jatkaa matkaa. Maisema ei vastannut lainkaan päässäni olevaa kuva-arkistoa sademetsistä. Missä olivat suuret puut ja rehevä aluskasvillisuus, missä puun rungoilla kiipeilevät liaanit ja suurilehtiset pensaat? Mitä tekemistä bambulla oli tässä maisemassa? Ei auttanut kapinoida, ikänsä Ghanassa asuneet ja ympäri maata matkustaneet avustajani tiesivät varmasti kuva-arkistoani paremmin, miltä sademetsän kuuluu näyttää.  

Metsä ehkä kuuli ajatukseni ja päätti toivottaa minut tervetulleeksi. Märät bambunlehdet luistivat kenkieni alla, perhosentoukka säikäytti kuoliaaksi ja piikein varustetut köynnökset kiertyivät jalkojeni ympärille. Irrottaessa piikkejä lahkeestani, kiristyi köynnös toisesta kohdasta ja pureutui jalkaani. Kun san jalkani vapaaksi, tarttui köynnös paitaani. Kun valitsin reitin, jolla köynnöksiä ei maan tasalla ollut, tarttuivat ne ylhäältä käsin tukkaani. Viimeistä pyyntipuuta asentaessamme puukiipeilijä irrotti kolmenkymmenen sentin mittaisen piikkirisun hiuksistani. Luulin jo päässeeni metsän päälleni heittämistä vitsauksista, kunnes taivas repesi ja kaatoi koko vesivarastonsa niskaamme.

Paluumatkalla paistoi aurinko. Ajoimme mäkien päällä kumpuilevalla tiellä, jonka vierustoja reunustivat vuoroin kylät, vuoroin metsät ja hedelmäviljelmät. Maisemat kietoutuivat auringon lämpimiin värisävyihin, jotka saivat ihmiset näyttämään iloisemmilta, kylät vilkkaammilta ja metsät rehevämmiltä. Radiossa soiva taukoamaton afrikkarytmi tarttui normaaliakin paremmin aivojen liike- ja mielihyväkeskukseen. Kun ohitimme kylän, jonka keskelle kannettujen kaiuttimien ympärillä ihmiset tanssivat villisti hypellen naurun säestäessä kaiuttimien ilmaan lennättämiä rytmejä, päätin, että tuollaisessa kylässä minäkin haluan joskus asua edes hetken aikaa. En epäröisi elää ikuisesti, jos olisin kyennyt säilömään tuon tunnelman edes lasipurkkiin.

Auringon laskiessa kirkkaina loistaneet värit hävisivät ja kylät hiljenivät. Poliisit tarkastivat liikennettä, tiemaksua kerättiin ja jaloistaan sidottu kili huusi kuin itkevä vauva. Afrikkalaisten rytmien tuudittamana käperryin takapenkille ja sulkiessani silmäni näin läpi ajamamme maisemat ilta-auringon kultaamina, Ghanan kauneimmillaan.