maanantai 30. syyskuuta 2013

Huumausaineiden väärinkäyttäjä


24.9.2013
Optimismi pitäisi luokitella huumausaineeksi. Se tuottaa mitä suurinta mielihyvän tunnetta ja antaa kuvitelman, että kaikki on paremmin kuin voisi olla. Aivan kuin se ojentaisi maailman avaimet käteen ja tokaisisi: ”Maailma on sinun, tee sillä mitä haluat”. Todellisuudessa avain avaa oven korkeintaan kaatopaikalle. Optimismin vaikutuksen alaisuudesta selvittyä huomaa, että Murphyn laki pitää paikkansa ja että mielihyvästä on jäljellä vain harmitusta.

Päivän ensimmäinen, viimeinen ja ratkaisevin virhe oli etsiä KNUSTissa työskentelevä entomologi. Se oli tehty ehkä tarkoituksella vaikeaksi. Yliopiston nettisivuilta ei löytynyt yhteystietolistoja saatikka tietoa eri laitosten erikoistumisalueista. Valitsin kohteekseni rakennuksen nimeltä Faculty of Renewable Natural Resources. Piirsin kartan vanhan muistiinpanopaperin toiselle puolelle ja lähdin suunnistamaan sen avulla. Huomasin pian olevani menossa samaan suuntaan kymmenien muiden opiskelijoiden kanssa. Alkumatkan olin ollut täysin selvillä suunnastani. Lähemmäs laitosta tullessani varmuus oikeasta suunnasta alkoi rakoilla, kunnes lopulta totesin lähestyväni ulosmenoreittiä. Kysyin laitoksen sijaintia vastaani tulleelta, kiireisennäköiseltä mieheltä. Mies katsoi minua huvittuneena ja osoitti selkäni taakse. Ei sitä laitoksen nimeä ihan kissan kokoisilla kirjaimilla ollut kirjoitettu, miten sen olisi voinut huomata.

Aulassa palloilevat opiskelijat ohjasivat minut lystikkään miehen luokse. Miehellä oli vilkkuvat silmät ja ripeät liikkeet. Hän kuunteli ongelmaani tarkkaavaisesti, nyökytteli ja totesi, ettei itse pystyisi auttamaan, koska hän ei ollut itse entomologi vaikka aihetta opettikin. Hän tuumaili pitkän tovin, kenen luokse minut pitäisi lähettää ja totesi lopulta, että ”Filo” osaisi auttaa parhaiten. Hän järjesti minulle tapaamisen Filon kanssa ja pyysi tulemaan uudestaan iltapäivällä.

Kuinka kirkkaalta maailma näyttääkään kun kaikki palaset menevät paikoilleen. Taivas oli sinisempi, ihmiset iloisempia, eikä taksin ylihintakaan haitannut. Tätä optimismin nousuhumalaa kesti ruhtinaalliset nelisen tuntia, joista yhden vietin lystikkään miehen toimistossa Filoa odotellen. Niin, kun Ghanassa ollaan myöhässä, se on vähintään puoli tuntia.  Miehen toimistossa ei aika kuitenkaan käynyt pitkäksi. Tuon tunnin aikana, jonka hänen toimistossaan vietin, vieraili hänen luonaan viisi opiskelijaa. Eivätkä he vain piipahtaneet, vaan jäivät juttelemaan asioistaan vuoroaan odottavien kuunnellessa ja vastaillessa melkein-entomologi-miehen esittämiin kommentteihin kunkin vieraan ongelmista.

Opetuksiaan tukeakseen tai muuten vain vieraitaan viihdyttääkseen mies kertoi tarinoita ja elävöitti niitä esittämällä tarinoiden hahmoja. Ensimmäisessä tarinassaan hän kertoi vanhasta matematiikan opettajastaan. Opettajalla oli ollut pitkä parta, pyöreät silmälasit ja hän oli pukeutunut shortseihin, mikä siihen aikaan oli ollut outoa. En ole varma, olivatko ylipäätään housut outo asia, vai pelkästään shortsit, mutta kummallisennäköinen opettaja yhtä kaikki. Ensimmäisessä kokeessa oli kysytty kaikkea muuta, kuin matematiikan kysymyksiä: Montako tuolia luokassa on? Montako ikkunaa koulurakennuksessa on? Mikä on rehtorimme huoneen numero? Totesin hiljaa itsekseni, että itse en moista koetta olisi läpäissyt mutta melkein-entomologi-mies oli tyytyväinen saamaansa opetukseen havainnoinnin tärkeydestä.

Toisessa tarinassa mies kertoi veljestään, joka asuu Hollannissa. Mies käveli ympäri huonettaan esittäen Amsterdamin päärautatieaseman kiireisiä ihmisiä. Tunnistin samat liikkeet Helsingin rautatieasemalta. Mies kertoi veljensä kävelleen eräänä iltapäivänä yhtä kiireisenä pitkin asemaa, kunnes hän oli yhtäkkiä tajunnut, olevansa menossa kotiinsa. ”Miksi minun täytyy kiirehtiä mennäkseni kotiin?”, oli veli miettinyt itsekseen ja hidastanut tahtia. Siinä samassa kaksi poliisia oli tullut hänen luokseen ja kysynyt, oliko hänellä jotain hätänä. Kun veli oli ihmetellyt kysymystä, olivat poliisit vastanneet hänen kävelleen niin hitaasti. Mietin, olisivatko suomalaiset poliisit olleet yhtä innokkaita. Tarinansa päätteeksi mies kertoi uskomattoman tosiseikan Hollannista: Linja-autoaikataulussa voidaan sanoa linja-auton lähtevän seitsemäntoista yli! Ja linja-auto todella lähtee tuohon aikaan!

Tunnin päästä Filo ilmestyi työhuoneen ovelle ja kutsui minut toimistoonsa. Toimisto oli juuri sellainen, millaiseksi voisin omani kuvitella: Kirjoituspöydällä ei ollut lainkaan tyhjää tilaa. Paperikasojen logiikka oli varmaankin jäänyt jonnekin kasojen alle niiden vyöryessä yli pöydän. Kirjahylly pursuili irtopapereita ja huteriin pinoihin aseteltuja kansioita. Sana kaaos olisi tuntenut olonsa kotoisaksi tuossa huoneessa.

Filo pyysi minua istuutumaan ja kertomaan asiani. Toisen lauseeni jälkeen hän keskeytti minut ja kysyi, milloin olen aloittanut maisteriohjelmani ja milloin aion sen lopettaa. Vastaukseni oli yhtä varma kuin hänen paperikasansa. Selvästi tyytymättömänä vastaukseeni hän tivasi tarkempaa ajankohtaa. Miten sen nyt määrittää, milloin olen aloittanut: silloin kun aloin tehdä gradua vai silloin kun aloitin ensimmäiset maisterivaiheen kurssit? Ja milloin minä oikeastaan aloin tehdä gradua? Vastaukseni tai niiden epämääräisyys sai Filon jatkamaan seuraavaan aiheeseen. Mikä on tutkimuksen tarkoitus? Miksi juuri nämä kuoriaiset? Mistä aineisto on kerätty? Milloin aineisto on kerätty? Summittaiset vastaukset eivät riittäneet, Filo halusi tarkat päivät ja taulukoidut tiedot.

Lopulta sain vastauskuulustelultani sen verran suunvuoroa, että pääsin esittämään asiani: voisiko Filo auttaa ryhmittelemään kuoriaiset ulkomuodon perusteella, jotta kaikkia ei tarvitsisi tunnistaa lajilleen, vaan, että yksi ryhmästä tunnistetaan ja loput voidaan hyvällä omalla tunnolla murskata sienten kasvatusta varten. Filo ei ollut kanssani samaa mieltä. Hänen mielestään kuoriaiset oli säilöttävä. Yritin selittää, että niitä kaikkia ei voida säilöä, koska niistä on tarkoitus eristää sieniä. Hän selitti, että näytteeni ovat luultavasti nyt jo pilalla ja ne on säilöttävä välittömästi. Hän halusi tietää, onko minulla hyönteisneuloja ja ymmärränkö, mitä varten vaahtomuovi on hyönteisnäytelaatikon pohjalla. Tämän jälkeen hän kiirehti huolehtimaan pikkuruisista paperilapuista, jotka jokaisen näytteen yhteyteen liitetään: ”Meidän on löydettävä sinulle assistentti, auttamaan sinua näiden lappujen kirjoittamisessa”.

 Aluksi keskustelu muuttui monologiksi, jota Filo piti yllä keskeyttämällä jokaisen lauseeni. Liioittelematta. Lopulta monologi ajautui loppumattomaksi kehäksi, jonka jokaisella kierroksella Filo ärtyi yhä enemmän ja enemmän. Vettä tuohon myllyyn lisäsi yritykseni selittää, että tässä vaiheessa oli vain tarkoitus jakaa samanlaiset kuoriaiset ryhmiksi. Filo ei nähnyt tunnistamiselle muuta vaihtoehtoa, kuin lajikohtaisen ja yksilöllisen tunnistuksen.

Ärtymyksen ja maltin menettämisen voimalla hän etsi käsiinsä etanolia, kasan muovilautasia ja pipetin: ”Näin sinun kuuluu säilöä hyönteisesi! Sinun olisi pitänyt kerätä ne jo alun perin tällä tavalla! Sinulla olisi pitänyt olla tällainen muovilautanen, jolle olisit laittanut etanolia ja kaatanut sen jälkeen kaikki hyönteisesi siihen ja tehnyt lajittelun lautasella!” Mutta kun otukset on tarkoitus pitää erillään, jotta saataisiin eristettyä kunkin henkilökohtainen sienikaveri. Ja etanoli tappaa sienen. ”Sinulla olisi pitänyt olla tällainen lautanen!” Tehdäkseen asiansa selvemmäksi roiski hän etanolia pipetillään pitkin lattiaa ja kenkiäni.


Keskustelun törmättyä betoniseinään, kiitin häntä avusta, lupasin palata asiaan keskusteltuani ohjaajani kanssa ja aloin tehdä lähtöä. Filo ei tehnyt elettäkään antaakseen lupaa poistumiselleni. Hän otti puhelimensa ja soitti veitsiä äänessään alakerran toimistossa istuvalle lystikkäälle miehelle. Miehen tultua paikalle, alkoi Filo selittää keskustelun kulkua. Minun ei juuri tarvinnut suutani avata, sillä hän selitti sanomiseni kolmannessa persoonassa, aivan kuin en olisi paikalla ollutkaan. Mies kuunteli vakavana, nyökytteli ja mutisi olevansa samaa mieltä. Filon ääni tiukkeni ja voimistui, kunnes se tuli ulos tulikivenkatkuisena huutona. Enää en olisi osannut mitään sanoa, vaikka olisin puheenvuoron saanutkin. Tyydyin tuijottamaan vuoroin Filon oranssia mekkoa, vuoroin paperikasojen muodostamaa laskettelurinnettä. Olisi tehnyt mieli itkeä. Olo oli kuin Muhammed Alia vastaan kilpailevalla nyrkkeilysäkillä.

Lopulta Filo totesi ongelmani ytimen: olin lähtenyt liikkeelle vaiheesta kaksi, kun minun olisi pitänyt lähteä liikkeelle vaiheesta yksi. Vaiheessa yksi minun olisi kuulunut kerätä kuoriaisnäytteeni, säilöä ne, tehdä niistä hyönteisnäytteet neuloineen ja lappuineen, tunnistaa tunnistettavissa olevat luonnontieteellisessä museossa esimerkiksi Lontoossa ja määrittää tunnistamattomien tuntomerkit. Toisessa vaiheessa minun olisi vasta kuulunut kerätä näytteet sienien eristystä varten ja tunnistaa ne tekemäni kokoelman avulla. Varmuuden varalta hän totesi tämän neljä kertaa viiden minuutin aikana. Varmemmaksi vakuudeksi Filo kirjoitti vaiheet paperille alleviivaten jokaisen tärkeänä pitämänsä sanan. Hän ei antanut paperia minulle, vaan käski kopioimaan sen. Kun olin hammasta purren ja viimeisetkin ylpeyteni rippeet Koskelan Jussin suohon polkien kopioinut paperin, teki hän siihen punakynällä lisähuomioita alleviivauksin, jotka olisivat pureutuneet pöytään asti ilman sitä suojaavaa paperikilpeä. Kopioidessani huomautuksia aikaisemmin niin lystikäs mies kysyi varovaisesti, voisiko hän jo jatkaa omia töitään. Filo kielsi sanomalla, että aina voi tarvita todistajaa. Muhammed Ali iski nyrkkeilysäkkinsä tajuttomaksi.

Sain luvan poistua toimistosta Markin käyntikorttia, omaani ja Riikan sähköpostiosoitetta ja Riikan väitöskirjaa vastaan. Käytävässä optimismin laskuhumalan, ehkäpä jopa krapulan itku purkautui ryöppynä kirosanoja. Ulkona pauhaava kaatosade kuvasi tunnettani - minusta on tainnut huomaamattani tulla säiden valtiatar.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti