Kaalista asiaa

16.9.2013

Tältäkö se tunnelin päässä paistava valo näyttää? Onpas se kirkas ja mieltä lämmittävä. Eikä se edes ole juna vaan kaarnakuoriaisen selästä heijastuvaa valoa. Toivo on muuttanut Bobiriin. Seurakseen se oli saanut ompelutaitoisen piraattihämähäkin. Se oli ommellut sik-sakilla rastin päärakennuksen etuovea vielä viime viikolla koristaneeseen pensaaseen.  Ei koristanut enää. Nyt se makasi machetan voittamana oven edessä.  Leikkasin kaksi oksaa maljakkoon ja sain makeat naurut Kobelta ja assistentiltani. Minkäs sitä esteetikko itselleen mahtaa. Estetiikka tosin kärsi hieman, kun laitoin oksat keittiöstä löytämääni limpparipulloon. Toisaalta se olisi voinut olla myös kaljapullo.

Operaatio ”tuhoa kaali” jatkui. Tavoite on osoittautunut luultua hankalammaksi. Miten kauan kaksi ihmistä voikaan syödä kahta kaalinkerää? Kaalin kanssa syömäämme riisiäkin on edelleen jäljellä nelisen kiloa. Näillä ehtymättömillä ruoka-aineilla voisi perustaa pakolaisleirin kanttiinin tai ruokkia ainakin yhden ikäluokan suomalaisessa peruskoulussa. Ananas toimi hyvin riisin seuralaisena, joten päätimme kokeilla tällä kertaa mangoa. Viimein olen löytänyt ihmisen, joka ymmärtää, että hedelmät sopivat ruokaan kuin ruokaan! Kun kyse on lisäksi henkilöstä, joka on kotoisin voileipien luvatusta maasta, voisi banaani-metwursti-leipäni saada ansaitsemaansa arvostusta. Mangoa ei ollut. Tyydyimme tomaattiin.  Mangomme tai ainakin papaijamme olisimme tosin voineet poimia matkan varrelta. Siinä ne kasvoivat tien vieressä kuten meillä metsämansikat.

Matkalla törmäsin ensimmäiseen skorpioniini. Se oli noin viisitoista senttiä pitkä ja loisti metallinvihreänä. Sen sakset olivat suhteettoman suuret sen käsivarsiin verrattuna, vähän niin kuin nyrkkeilyhanskoihin sonnustautuneella nyrkkeilijällä. Pyrstö oli taivutettu taisteluasentoon. Komeasta panssarista ei ollut ollut juurikaan hyötyä autoa vastaan. Siinä se makasi ja näytti hämäävän paljon muovilelulta.

Voisi kuvitella olevan tylsää valmistaa samanlaista ruokaa useana melkein peräkkäisenä päivänä. Onhan se vähän, mutta on se myös harvinaisen hyödyllistä. Osasin itse arvioida (tai ainakin pienellä konsultaatiolla) riisin ja sen keittämiseen tarvittavan veden määrän. Osasin sytyttää kaasulieden. Osasin näyttää osaavalta ja pätevältä riisiä ja kaalia hämmentäessäni. Osasin myös polttaa kaalin pohjaan.

Syödessämme katsoimme ruuanlaitto-ohjelmaa. Oli mielenkiintoista huomata, että katujen varsilla ja vierastalon keittiössä käytettäviä, sota-ajalta tuttuja kattiloita, fufun valmistuksessa käytettävää rankaa ja puusta valmistettua hyvin itsensä näköistä morttelia käytettiin ohjelmassa. Valmistettavat ruuat syntyivät plantainista, kassavasta ja jamssista. Paikallisuus oli taattua. Oli hienoa, miten perineistäkin perinteisemmillä menetelmillä ja raaka-aineilla loihdittiin omaperäisiä ja herkullisen näköisiä annoksia.