1/3

31.8.2013

Ensimmäinen kuukausi ennestään vieraalla mantereella ja kulttuurin parissa on takana. Oman, suhteellisen jäävin arvioni mukaan olen sopeutunut hyvin. Auton tööttäilyt eivät enää säikäytä, liikenteen kaoottisuus tuntuu loogiselta ja sääntöihin pohjautuvammalta, ihmisten tervehtiminen ja kuulumisten kysyminen tulevat jo itsestään paikassa kuin paikassa. Aksentti tuottaa vielä ongelmia, mutta osaan jo paljon paremmin arvata, mistä puheessa on kysymys. Arvo- ja ajatusmaailma ovat myös tulleet tutummiksi ja vaikka ääri-ilmiöinä esiintyvät uskonnollisuus, vieraanvaraisuus ja avoimuus yllättävät säännöllisesti, eivät ne enää hämmästytä.

Kuukausi kuulostaa pitkältä ajalta. Niinkin pitkältä kuulostavaksi ajaksi se on kuitenkin mennyt ohi niin nopeasti, että alkaa jo huolestuttaa, ehtiikö jäljelle jäävien kahden kuukauden aikana edes ulos astua. Vaikka Ghanaan tulemisesta tuntuu olevan vain hetki, Suomesta lähtemisestä on ikuisuus. Miten pitkään se lento oikein kesti? Mietin tänään, millainen oli se minun pääni universumissa aivojen aurinkoa kiertävä maailma ennen lähtöä: retki luonnonsuojelualueelle, joka avasi silmäni boreaalisen metsän taianomaisuudelle ja sai minut näkemään sisäisen biologini, matka Unkariin, ensimmäiset hääni, Jukola, vaellus Kolilla, Ilosaarirock ja sen mukanaan tuomat hauskat tuttavuudet, liftausreissu, jonka miettiminenkin tuottaa puhtaan ilon ja haikeuden tunteita, kaksi ihanaa viikkoa kotona Vilunsoittaja katolla -näytelmän musiikkien, kypsyvien marjojen ja täyden kesän keskellä, kansanmusiikilliset jäähyväiset ja juuri ennen lähtöä luontokuvanäyttely, joka sai minut arvostamaan itseäni kuvaajana. Tämä oli se maailma, jonka jätin Suomeen.

Vasta nyt, kun olen kuullut sieniretkistä, omenasaaliista ja opiskelijaelämän uudelleen syntymisestä olen tajunnut, että sitä Suomeen naftaliiniin jättämääni maailmaa ei enää ole kun tulen takaisin. Se ei säilykään muuttumattomana, vakuumiin pakattuna. Ensimmäistä kertaa ymmärrän tai ainakin pystyn peilaamaan omaan elämääni Rickin sanoja Casablancassa, jotka ovat aiemmin kuulostaneet vain kylmältä ja laihalta lohtusopalta: We’ll always have Paris. Vaikka Pariisi olikin hieno paikka ja Sam muisti siellä laulun sanat paremmin, ei niitä samoja hetkiä saa enää takaisin. Mennyttä on turha yrittää palauttaa, mutta muistoissa niistä voi nauttia niin kauan kuin jaksaa muistojensa museota ylläpitää. Ja koska mennyttä ei voi saada takaisin tuolta hetkien tuonpuolisesta, kannattaa aukaista silmänsä tähän hetkeen ja nauttia näkemästään. Enkä minäkään tällä hetkellä haluaisi olla missään muualla, enkä tulevaa kahta kuukauttakaan. Pariisi minulla on muistojen kassaholvissa, Ghana tässä hetkessä.

Tobias oli kertonut opetelleensa käyttämään pikkubusseja. Tai oikeastaan hänet oli tuupattu sisään jo valmiiksi tunkemalla täytettyyn autoon, jonka ikkunasta rahastaja oli roikkunut puoliksi ulkona kun ei sisällekään ollut mahtunut. Mutta avustettuna tai ei, ymmärsi hän suurin piirtein, missä kyytiin noustaan ja mistä tietää, minkä auton kyytiin. Tietoa ja kokemusta villistä paikallisliikenteestä hänellä siis oli huomattavasti enemmän, kuin minulla, joten pyysin häntä tulemaan avukseni kaupungille. Minun kirjoittamattomaan suunnitelmalistaani oli kirjoitettu: ällistele kaupungin vilinää ja pyydystä pikkubussi. Tobiaksen vastaavanlaisella, paperilapun muodon saaneella listalla luki: Manhyian palatsimuseo, Vic Baboo’s ja Moti Mahal Restaurant. Tinkasimme taksin ja huristelimme palatsille. Palatsiin emme päässeet, mutta sen pihalla tepastelevat riikinkukot ja laajat nurmikentät, joita kukaan ei ollut asuttanut huokuivat kuninkaallista tunnelmaa. Samaa ei voinut sanoa palatsimuseosta. Museo muistutti 50-luvulla rakennettua kivistä majataloa. Museossa oli nähtävillä alkuperäiset huonekalut, Ashantin alueen ensimmäinen televisio ja vielä komeita jäävuoria sisällään säilyttävä jääkaappi. Kolmea huonetta vahti pelottavan aidonnäköiset ja -kokoiset edesmenneitä kuninkaita ja heidän äitejään esittävät vahanuket. Kuninkailla, joita siis edelleen on tasavallasta huolimatta, on edelleen tapana valita itse kuningasperheensä. Kuninkaallisena puolisona ei siis suinkaan ole kuninkaan vaimo, vaan hänen äitinsä, siskona, tätinsä, veljen- tai siskontyttönsä. Jos siskoja on useita, ja kuningas haluaa siskon valtaistuimensa viereen, saa hän itse valita, kenelle hän tuon kunnian suo. Kannattaa siis olla väleissä veljen kanssa. Samaa periaatetta noudattaen kukaan kuninkaan omista lapsista ei nouse valtaistuimelle, vaan hänen valitsemansa sukulaisnaisen lapsi. Aikaisemmin kuulin tähän selitykseksi, että kuninkaan omien lasten kuningassuvullisesta puhdasverisyydestä ei voida olla varmoja. Mene ja tiedä.

Museovierailun jälkeen siirryimme Tobiaksen listan toiseen nimeen. Vic Baboo’s on jonkin sortin ravintola. Emme kuitenkaan päässeet sitä testaamaan, koska taksikuski ei paikkaa löytänyt. Ei se oikeastaan haitannut: samaan kuuden cedin hintaan, jolla hän olisi vienyt meidän parin kilometrin päässä olevalle ravintolalle, saimme matkustaa pitkin poikin Kumasia ja nähdä jos jonkinlaisia maisemia. Sydäntäni eniten lämmittänyt näky oli vanha ystäväni mustasilmäsusanna. Kasvatin sellaista joskus suostumatta uskomaan, että kesäkukat eivät seuraavaa kesää näe ja oikeassa olin. Susanna kasvaa kiemurteli pienestä ruukusta pitkin rullaverhon vetonarua ja tuuletusikkunanpieliä, yritti sinnikkäästi kuristaa vieressään kasvavia kukkia ja lopulta ennen seuraavan kesän kukintaa ampui edellisen sadon siemenet pitkin kirjoituspöytää ja emäntänsä näköä. Rakas Susanna! Siellä se rönsyili tienvarressa satojen mustien silmiensä katsellessa autotien liikennettä.

Taksikuski oli turhautuneen ärtynyt tilanteesta. Hän heilutti käsiään ja valitti tuttunsa neuvoneen häntä väärin. Lopulta hän parkkeerasi autonsa katujen risteykseen ja marssi ulos kysyäkseen neuvoa kahdelta putiikkinsa edessä istuvalta naiselta. Kohta hän tuli takaisin ja selitti kädet viuhuen, että ei edelleenkään tiennyt, missä ravintola on. Päätimme viivata suunnitelman Vic Baboo’s yli ja pyysimme häntä ajamaan Moti Mahal -ravintolaan, joka kaikkien ja ennen kaikkea googlen mielestä oli Kumasin parhaita ravintoloita. Mies näytti leppyvän, marssi jälleen naisten luokse, palasi kohta takaisin ja ajoi meidät ravintolan ovelle.

Ovi oli kuitenkin tiukasti lukossa ja sen vieressä olevassa paperilapussa kerrottiin ravintolan aukeavan vasta tunnin kuluttua. Päätimme tutustua vastapäiseen ravitsemusliikkeeseen. Pubi oli meluisa sekä puheensorinan että kaiuttimista kaikuvien afrikkarytmien takia. Paikalla oli yksi nainen ja kolmisenkymmentä miestä. Vaikka tunnelma ei ollut uhkaava, en olisi yksin uskaltanut mennä samaan rappukäytäväänkään. Tilasimme Clubit. Oluitten kanssa lähes samaan aikaan pöytään tuli kaksi miestä. He ja suurin osa pubin asiakkaista edustivat työaikanaan ja tukivat vapaa-ajallaan paikallista panimoa. Siinä samassa tajusin, että Accrassa valmistetun Clubin juominen oli pyhäinhäväistys. Sain anteeksi pienuuteni takia. Miehet kertoivat ghanalaisesta juomakulttuurista, jalkapallosta, työskentelystä panimossa ja kaikesta mahdollisesta oleellisesta ghanalaisten sielunelämään liittyvästä. 

Moti Mahalia ei turhaan kehuttu koko Kumasin ja jopa koko Ghanan parhaaksi. Ikinä en ole syönyt niin hyvää intialaista ruokaa!