Sienten sielunelämä

19.9.2013

Labratyöni tarkoituksena on saada eristettyä sieniä, joita puuaineksessa elelevät ambrosiakuoriaiset kanatavat reppuselässään. Sieni on kuin voileipä. Ensin se hajottaa selluloosaa ja muita yhdisteitä, vähän kuin tomaattia pilkkoisi. Kun selluloosa on hajotettu paremmin syötävään muotoon, eli tomaatit ovat sievästi leivän päällä, kuoriainen syö sienivoileipänsä tomaatteineen. Koppiainen saa mahansa täyteen ja sieni pääsee toteuttamaan elämäntehtäväänsä ja leviämään kuin leivänmurut ympäri maailmaa, tai ainakin pitkin kuoriaisen asuntoa.

Kuoriaisen tehtävä työni kannalta on yksinkertainen ja ikävä: ne murskataan ja litistetään porkkanan palasten väliin. Koppiaisten kannalta tuskin on väliä, onko kyseessä peruna vai porkkana, mutta sienet ovat tarkkoja tällaisista asioista. Vielä tarkempia ne ovat asuntonsa suhteen: merinäköalan sijaan ne haluavat lämpimän ja kostean paikan asua.

Hain aamulla laboratorion avaimen ja astelin vihellellen labraan varmana siitä, että aurinko paistaa sinnekin. Etsin puhelimestani autoklaavin herran numeron ja heläytin hänelle hyvät huomenet. Kerroin tarvitsevani autoklaavia. Hän kertoi olevansa Ghanan länsiosassa ja tulevansa lauantaina. Kysyin, onko jollakulla toisella autoklaavihuoneen avain. Ei ole. Kysyin, olisiko jossain toista autoklaavia. Ei ole. Kenen keksintöä on, että huoneeseen, jossa on laite, jota tarvitaan melkein päivittäin, on vain yksi avain, joka on yhden henkilön takana? Maailma ei kaatunut, kompuroi vain vähän.

Nenälleen se meinasi kaatua, kun huomasin, että labrassa ei ole muovipusseja, joista minun on tarkoitus rakentaa asuntoja sienilleni. Kysyin Dr. Marylta, mistä pusseja saisi ostettua. Vastaukseksi sain kuulla, että muovipusseja ei myydä kuin yhdessä paikassa keskustassa. Hän piirsi kartan ja selosti reitin: ”Tässä on tämä tie, joka vie katedraalille. Et mene sitä pitkin, vaan käännyt kauppapaikan porteista sisään. Kyllä sinä sen huomaat, siitä kulkee paljon autoja. Sitten kävelet suoraan. Tässä on risteys, et käänny vielä siitä. Tässä on pieni katu, et käänny vielä sinne. Käännyt tälle kadulle ja päädyt katetulle markkinapaikalle. Kävelet sen taakse ja kysyt myyjiltä. Älä kysy ostoksia tekeviltä, kysy myyjiltä.”

Kun palasin labraan, huomasin, että muovipussien lisäksi minulta puuttuu suodatinpaperi, jonka tilasin pari viikkoa sitten. Soitin Markille, jonka luulin ottaneen tilaukseni vastaan. Hän käski soittaa tavarantoimittajalle. Soitin tavarantoimittajalle. Hän sanoi vieneensä paperit varastoon ja käski kysyä Dr. Marylta. Kun kysyin häneltä papereista, sain pitkähkön valituksen siitä, että hänellä ei niitä ole, eikä hän tiedä mistään varastosta, eikä tiedä mitään paikkaa, mihin tavarantoimittaja olisi ne voinut jättää. Samaan hengenvedottomaan sanavirtaan hän sätti minut niille sijoilleni, koska olin edellisellä viikolla sanonut, että en sinä päivänä tarvitse hänen apuaan. Siinä sen nyt sitten näki, heti olisi apua tarvittu, riippumatta tosin siitä, minä päivänä tavarantoimittaja kävi paperit tuomassa. Soitin uudestaan tavarantoimittajalle. Hän lupasi tuoda paperit kahden tunnin kuluessa.

Kun tarvikkeita ei ollut ja aikaakin tavarantoimittajan saapumiseen juuri sopivasti, päätin lähteä keskustaan pyydystämään muovipusseja. Edes oikean kojun löytäminen keskustan ja markkinapaikan kaaoksesta saisi neulan löytämisen heinäsuovasta tuntumaan vasemmalla kädellä ja silmät kiinni tehtävältä teolta. Tämän vuoksi päätin kokeilla onneani ja kävin kysymässä muovipusseja ensimmäisestä kojusta, joka Forigin portista näkyi. Ei tärpännyt, mutta minut opastettiin kojulle, jonka edessä oli keltainen päivänvarjo. Koju näytti täysin autiolta lukuun ottamatta sen lattialla nukkuvaa myyjää. Hän heräsi saapumiseeni ja otti unta vielä silmissään vastaan kysymykseni muovipusseista. Hän talutti minut viereiseen kojuun, jonka hyllyt pursuilivat erilaisia muovipusseja. Unihiekan rippeet karisivat hänen silmistään pyytäessäni tuhat kappaletta.

Sienten asunto-ongelma oli ratkaistu. Oikeanlaisen ilmaston luomiseksi tarvitsin lämpökaappia. Jälleen koputin Dr. Maryn ovelle ja pyysin häntä näyttämään, miten lämpökaappien lämpötilaa saa säädettyä. Kaapit olivat ulkonäkönsä perusteella peräisin villiltä 50-luvulta ja näyttivät vähän jenkkikaapeilta. Hallintapaneelissa oli lämpömittari ja kaksi valoa. Kysyin, miten saan säädettyä lämpötilan. Mary kysyi, mihin lämpötilaan haluan kaapin säätää. Vastasin, että noin kahteenkymmeneenviiteen. Mary vastasi, että ei minun sieneni siinä lämpötilassa viihdy. Myönsin, että voi olla, mutta mistä se lämpötila säädetään. Mary vastasi, että eivät minun sieneni kasva sellaisessa lämpötilassa. Mistä se lämpötila säädetään? Hän otti tuolin ja asensi sen kaapin eteen. Tämän jälkeen hän avasi lämpökaapin oven selkoselleen ja väänsi oven yläpuolella olevan hallintapaneelin suojakuoren auki. Kuoren takan oli väännettävä vipu, jonka yläpuolella oli punainen nuoli osoittamassa säädettyä lämpötilaa. Mary käski minun ottaa tuolin, jotta näkisin. Vastasin, että näen kyllä. Hän oli sitä mieltä, että en näe ja käski ottaa tuolin. Otin tuolin ja istuin sen päälle polvilleni. Mary käski asettua seisomaan tuolinjalkojen väliselle tukipuulle, jolla hänkin seisoi. Asetuin seisomaan tukipuulle. Kuoren takana näkyi edelleen väännettävä vipu ja punainen nuoli.  ”Sinä voit kyllä säätää lämpötilaa, mutta nämä kaapit ovat vanhoja, eikä lämpötilaa saa matalammaksi kuin huoneessa on”. Eli lämpötila on kolmekymmentä.

Maryn lähtiessä ojensin hänelle avainta ja selitin, että en huomenna ole tulossa labraan. ”Laita se sen pahvilaatikon alle”. Paistoihan se aurinko loppujen lopuksi labraan - ja teki siitä helvetin niin lämpötilallisesti kuin ilmapiiriltäänkin.

Rita pelasti päiväni. Kävin hänen kaupassaan kampukselle palatessani. Siellä hän oli hymyillen valoisaa hymyään ja toivottaen minut jo kaukaa tervetulleeksi. Istuimme alas, juttelimme ja söimme tangeriineja. Lähtiessäni hän antoi mukaani papaijan. Se oli paras papaija, jonka olen koskaan syönyt.