Palapeli

1.9.2013

Päivä oli lyhykäisistä tapaamisista rakentunut palapeli. Aamupäivällä kokosimme jälleen vierastalon skandinaaviset voimat ja menimme lihottamaan lompakoitamme kampuksen raha-automaateille. Vakioautomaattini oli suljettu. Yritin tehdä tuttavuutta kahden puhuvan automaatin kanssa. Kerrottuani automaatille asiani, kehotti tämä ystävällisesti ottamaan kortin pois. Hänen vierustoverinsa antoi sentään kuitin. Jos eläisimme markka-aikaa, olisin laulanut ”lompakossa Väinö Linna yksinäinen on”.

Keskipäivän lämpimimmän kellonajan ajaksi sovin tapaamisen Tuulen varjon ja blokin kanssa. Vaikka joka päivä odotan auringon keskeyttävän pilvien kestotilauksen, on sen lämmin jälleennäkemishalaus joka kerta lähes jalat alta vievän uuvuttava.  Tänään aurinko olisi ilmeisesti halunnut seurata minua huoneeseeni asti, sillä huone ei vielä koskaan ole ollut niin kuuma ja hiostava.

Iltapäivällä, kun oletimme auringon jo kyllästyneen odotteluumme, lähdimme etsimään lähintä uloskäyntiä kampukselta. Kampus on siisti, turvallinen ja kauniskin mutta samat adjektiivit löytyvät myös sen kääntöpuolelta. Kampuksella eläminen on varmaankin hyvin samanlaista, kuin häkissä elävillä koirilla niiden katsoessa ohi kepsuttavaa kulkukoiraa. Kun on nähnyt muutaman kampuksen kadun, pystyy lopun alueen piirtämään sanoina vain noita katuja kuvailemalla.

Lopulta uloskäynti löytyi pitkän kävelymatkan päästä mutta linnuntietä läheltä. Kampuksen portilla oli univormuun pukeutunut vartija, joka varoitti meitä takaa tulevasta autosta. Hänen tervehdyksensä jälkeen ympäristö muuttui hetkessä. Tie jatkui aluksi asfalttisena. Sen molemmilla puolilla oli kojuja, pyykkejä kuivumassa naruillaan ja jokaiselle joutomaaläntille perustettuja maissi- ja plantainpeltoja. Jalkojen alla poimuina kulkeva maa oli tiiviiksi poljettu ja yhtä punainen kuin tiiliskivi. Talon takaa kantautui puukepeillä kanisteria vasten lyötyjä rytmejä. Aurinko seurasi meitä väsymättömästi hymyillen, minkä seurauksena Tobiaksen ohimolle syntyi puro ja minulle hutera olo. Kampukselle paluun masentavuutta kompensoi vierastalon takaa kulkevan oikopolun löytyminen.

 

 Iltapäivällä tapasin Markin. Hän ehdotti päivällistä ja minä päätin päästää Väinö Linna etsimään itselleen seuraa ravintolan kassakoneesta. Markin kanssa oli mukavaa jutella pitkästä aikaa ja siihen keskustelun positiivinen anti jäikin. Heti ensi alkuun selvisi, että aineiston kerääminen lännen sademetsistä ei ehkä onnistukaan. Se oli musertava mutta toisaalta yllättävän vapauttava tieto, sillä jo nyt aikatauluni aineiston keräämisen ja vielä tuntemattomien kurssien suhteen on kuin kuristuskäärme: samalla tavalla kuin käärmeen ote kiristyy hiiren ympärillä tämän antaessa puristuksessa periksi, ilmestyy jostakin jatkuvasti unohtamiani tai suunnittelemattomiani työvaiheita, jotka kuristavat vapaa-aikani suuhun sopivaksi mytyksi. Small talk -rupattelun jatkuessa selvisi myös, että tekemäni labratilaus oli toivottua kalliimpi, ja että jo viikko sitten pyytämiäni välineitä, joita tarvitsen aineiston keruuseen, ei ole vielä olemassakaan.