Ajan hampaissa

27.8.2013

Jotta maailmankaikkeuden tasapaino säilyisi, on päivien kompensoitava toisiaan. Päivän saldo gradun eteen oli pyöreä nolla. Jotta tietäisin, paljonko kasvatusalustoja ja muita järjestelyjä on labrassa tehtävä, tulisi minun tietää, montako päivää aion maastossa rymytä ja ehdinkö tehdä labravalmisteluja näiden päivien välissä. Jotta tietäisin, milloin rymyän maastossa ja miten tiukkaan tahtiin, tulisi minun tietää, mitä kursseja minun on mahdollista suorittaa ja milloin ne järjestetään. Jotta saisin tietää kursseista, tulisi minun jutella prof. Steven kanssa, joka on yhteyshenkilöni KNUSTiin. Jotta voisin jutella Steven kanssa, tulisi minun saada hänet kiinni. Ja tähän se tähän asti soljuvasti virrannut aikataulujoki patoutuukin. Yritin soittaa hänelle perjantaina, hän ei vastannut. Yritin soittaa hänelle maanantaina, hän vastasi kymmenen soittoyrityksen jälkeen mutta oli Accrassa. Sovimme, että tapaamme tänään aamupäivällä.

Tyytyväisenä edellisen päivän tehokkuudesta ja varmuudesta, että moni epäselvä asiaa varmistuu, päätin, että aloitan työt labrassa vasta puolen päivän korvilla. Näin ajattelin varmistaa, että olisin varmasti paikalla, eivätkä työni menisi keskeyttämisen takia poskelleen. Hän ei tullut. Muutin suunnitelmaa ja päätin, että aloitan työt iltapäivällä, koska töiden alettua niitä on vaikea keskeyttää ja kyllähän Steve ennen puolta päivää tulee. Hän ei tullut. Päätin heittää pienimmätkin ja vaatimattomimmat kuvitelmat töiden teosta harakoiden puuttuessa niitä kovasti muistuttaville, katolla polkkaa tanssiville variksille ja päätin pyhittää koko iltapäivän odottamiselle ja paljon odotetulle tapaamiselle. Olin juuri toteamaisillani, että hän ei tule, kun hän soitti. Auto oli jo tulossa, tavarat odottelivat repussa lähtöä kuin iltapäivän linja-autossa ikään ja maha laulaa kurnutteli itkuvirsiä, koska en ollut malttanut jättää odottamisen temppeliäni edes lounaan ajaksi. Pyysin häntä tulemaan huomenna.

Olin luullut jo ymmärtäneeni ja samaistaneeni Afrikkalaisen aika-ajattelun. Olin jo ylpeä siitä, että en turhia jokapäiväisistä myöhästymisistä ja epävarmuuden tunteesta stressaa. Olin jo leikkinyt ajatuksella uuden ajantajuni ja suomalaisen aikasuunnittelun, jossa kalenteri on se pyhistä kirjoista pyhin, kohtaamisesta. Ja tässä minä nyt sitten taas kihisin itsekseni aikataulujen epävarmuudesta aiheutuvan stressin nyrkissä kuin kuka tahansa Helsingin iltapäiväruuhkassa kauluspaitansa sisällä hikoileva toimistojyrsijä.

Joskus lähimenneisyydessä olen lukenut tai kuullut puhuttavan tutkimuksesta, jonka rinnalla evoluutioteoriakin muuttuu kateudesta ties minkä väriseksi. Tutkimuksessa kerrottiin, että aivoja voi huijata. Tämä ei kuulosta kovinkaan yllättävältä, ainakaan jos jää yhtään pidemmäksi aikaa pohtimaan aivojeni ajoittaisia päähänpistoja: ”Kyllähän se Steve ennen puolta päivää tulee”. Jutun mukaan aivot ovat loppujen lopuksi yliömäisen positiiviset. Kun alat hymyillä, kuvittelevat aivot, että nyt se on se elämä, mikä hymyilee ja alkavat tuottaa mielihyvää kasvattavia hormoneja. Tai näin minä jutun villakoiran ytimen ymmärsin ja ainakin minun aivoilleni juttu menee täydestä, niin sanotusti kuin häkä päähän. Uskon kuitenkin aivojeni olevan yksinkertaisuudestaan huolimatta niin tarkat, että ne huomaavat eri hymyjen merkitykset. Jos siis hymy saa alkunsa sarkastisista ja ilkeistä ajatuksista, omaksuvat aivot tällaisen ajattelumallin.

Teorian todistamista ei tarvinnut odottaa kauaa. Muutama minuutti riitti siihen, että koko toimistossa vietetty päivä alkoi tuntua melko tehokkaalta ja odottaminen itsessään huvittavalta. Samalla hetkellä, takuulla hymyni houkuttelemana myös aurinko kömpi näkyviin pilvipiilostaan ja vielä hetki sitten pilvisen harmaalta ja kontrastittomalta näyttänyt maisema oli täynnä mielenkiintoisia luonnon yksityiskohtia vain huomaajaansa odottamassa. Vai ylsikö aivojeni huijaaminen näköaistiinkin asti, mistäpä sen tietää. Myös afrikkalainen aika-ajatteluni näytti palanneen. Auton tuleminen puoli tuntia sovitun ajan jälkeen oli vain normaali tuloaika.

Tänään auton ratin takana istui Kobe. Kun lähdimme kohti vierastaloa ja verkkokalvoilleni piirtämääni plantainin muotoista kuvaa päivällisestä, antoi Kobe puhelinnumeronsa sanoen: ”Aina kun tarvitset apua, soita”. Tunsin pieneen turvaverkkooni ilmestyvän lisää silmukoita. Koben kanssa on huomattavasti helpompi jutella, kuin Alexin kanssa, sillä yhteinen sanavarastomme kattaa muutakin kuin kellonajat ja tervehdykset. Toivoisin kuitenkin, että sanojen lisääntyminen saisi muutettua puheenaiheet muuksi kuin keskusteluksi, mihin aikaan seuraavana päivänä voi tulla hakemaan ja lyhyeen selitykseen, missä hän on autonsa kanssa päivänsä viettänyt. On ikävä niitä Rytkösen linja-auton kuskeja, joilla puhuminen tuntui joskus olevan tärkeämmässä roolissa kuin koululaisten kuskaaminen ja joilta kuuli jo silloin järkeen käyvän kuuloisia viisauksia: ”Pidät vaimosi lämpimänä, kun viet hänelle silloin tällöin kukkia”.

Kun pääsimme perille vierastalolle, kiittelimme ja toivotimme puolin ja toisin monisanaiset toivotukset illan mukavasta jatkumisesta. Etsin jääkaapista papupurkin ja kaksi niin kauniina silmissäni näyttävää vihreänä hohtavaa plantainia ja… huomasin, että keittiössä ei ollut kaasupulloa. Hyvä, että sisälläni asuu pieni orava, joka on käskenyt tehdä talvivarastoja siitäkin huolimatta, että ainakaan kovin paksua lumipeitettä ei todennäköisesti ole täällä odotettavissa. Harmi vain, että oravalla on oravan maku ja päivän lounas, päivällinen ja niiden väliset hairahdukset koostuivat melko mauttomista kekseistä ja hedelmistä.