Pyörä pyörii

28.8.2013

Painoin torkkua. Olin jo puoliksi valveilla raaskimatta kuitenkaan vielä herättää tyytyväisen raukeita ja epärealistisen optimistisia ajatuksiani. Mietin, mitä päivä toisi tullessaan: aamupäivällä tapaan Steven ja saan selvitettyä kurssiaikataulut, iltapäivällä valmistan loput kasvatusalustat ja ennen hämärän tuloa voisi tutkia lisää kampusta ja… voihan hitsipilli, se viisumi!

Olin ollut hankkivinani viisumin kolmeksi kuukaudeksi. Ari väitti, että maksoin liian vähän, Riikka kertoi lukeneensa, että kolmeakymmentä päivää pidempiä viisumeja ei edes myönnetä. Olipa syy mikä tahansa viisumin viimeinen käyttöpäivä alkoi olla huolestuttavan lähellä. Millainen rangaistus on edessä, jos on maassa vanhalla viisumilla? Sakot, karkotus vai vankila? Loikkasin sängystä, hyökkäsin kirjoituspöydän luokse ja kaivelin kalenterin esiin. Viisi päivää aikaa.

Päivä alkoi jo aamupäivällä muistuttaa rinteen laella irti päästettyä pyörää, jonka vauhti kasvaa kasvamistaan sen vieriessä rinnettä alas. Aamupäivällä pyörä vasta lähestyi alkavaa alamäkeä ja vieri hiljakseen rinteen tasaisella laella. Vein pullollisen kasvatusliuosta steriloitumaan autoklaaviin, tarkistin sähköpostia ja soitin Markille viisumista. Hän lupasi välittää asian eteenpäin.

Olin laskeskellut kasvatusliuoksen olevan valmis kahdentoista maissa. Koska liuos muuttuu jäähtyessään geeliksi, pitää se saada siirrettyä kasvatusmaljoille melko pian nesteen steriloimisen jälkeen. Yhdentoista seutuvilla minulle rauhoitettuun toimistoon tuli mies, joka kertoi selvittävänsä viisumiasiaani. Pyörä alkoi hitaasti vieriä. Mies puhui englantia hitaasti, jokaista sanaansa harkiten ja kohteliaasti kuin englantilainen herrasmies ainakin. Viisumia varten minun piti täyttää hakemus, hankkia passikuvia ja maksaa tukku käteistä. Soitin Kobelle ja pyysin häntä viemään minut valokuvaamoon Rupesin täyttämään huolella hakemuspaperia. Inhoan kaikenlaisten virallisten paperien täyttämistä ja viisumi kuulostaa jo sanana niin pelottavan viralliselta, että en halunnut ottaa riskiä, että täytän jonkun kohdan väärin. Piirtäessäni keskittyneesti kirjaimia kohtaan ”osoite kotimaassa” mies alkoi äänen pohtia, pystyykö viisumiin hakemaan jatkoaikaa sittenkään Kumasissa. Hän soitti jonnekin. Olin kirjoittamassa Ghanassa vierailuni syytä, kun mies henkäisi puhelimeen huolestuneella äänellä: ”Ihan totta? Se on paha…”. Samanlainen olo tulee varmaan silloin, kun syö kourallisen jääpaloja. Minun piti nykäistä kynä pois paperilta, jotta en olisi säikähtäessäni piirrellyt paperille ylimääräisiä viivoja. Yhden kuukauden lisäajan olisi voinut hankkia Kumasissa, mutta kahta kuukautta varten piti asia mennä hoitamaan Accraan. Mies piti kuitenkin englantilaisen herrasmiehen roolinsa ja sanoi rauhoittavasti hymyillen, että voi käydä hoitamassa asian Accrassa: ”Eikä sinun tarvitse maksaa kuin 50 cediä. Se on vähemmän, kuin jos joutuisimme hakemaan jatkoaikaa kahdesti”.

Kello oli puoli kaksitoista. Kobe tuli ja selitti, että kuvan voisi käydä ottamassa lähellä ja kaupungille asti ei tarvitsisi ajaa. Kuvaaja voisi jopa tulla paikan päälle. Viisumiasiaa hoitanut mies otti hakemukseni ja lähti. Steve tuli ja Kobe lähti samalla ovenavauksella. Tietoja kursseista tai niiden aikatauluista ei voinut vielä saada, koska jotkut ihmiset jossakin olivat lakossa. Siinä missä viisumimies oli herrasmies, oli Steve enkeli. Hän hymyili valloittavasti ja hieman ujosti, seisoi pöytäni takana hartiat anteeksipyytävästi kumarassa ja kertoi toivovansa minun viihtyvän Ghanassa ja olemaan ottamatta liikaa paineita kursseista. Hän myös käski ottamaan heti yhteyttä, mikäli joku asia vaivaa tai tuottaa ongelmia ja hänen kasvoistaan pystyi lukemaan, että hän myös tarkoitti sitä.

Kobe oli hävinnyt jonnekin. Soitin hänelle ja vastasi olevansa lähellä. Kipitin autoklaavin valtiaan luokse, joka jo nyt näyttää tuskastuneelta joka kerta kun tulla tupsahdan kysymään jotakin tai hakemaan välineitä, joita omassa labrassani ei ole. Selitin tulevani myöhemmin hakemaan litkuni ja soitin uudestaan Kobelle. Hän ei ollut lähellä mutta tulossa kuitenkin. Hän vei minut valokuvaamoon. Putiikin seinillä roikkui valokuvia, jotka olisivat voineet löytyä ennemminkin tyttökalenterin sivuilta ja joihin oli jälkikäteen muokattu jos jonkinlaisia erikoistehosteita, jotka saivat kuvat näyttämään alkuperäisiäkin mauttomammilta. Kuvat eivät herättäneet luottamusta. Kuvaaja istutti minut korkeaan tuoliin. Ohjeita hän viittoi ja kun en ymmärtänyt, kävi hän itse asettelemassa tukkaani ja paitani olkaimia.

Valokuvat olivat samaa tasoa, kuin passikuvat yleensäkin. Sulloin ne lompakkooni ja ajoimme Koben kanssa raha-atuomaatille. Ihmettelin automaattien luokse ilmestynyttä kauppiaiden tungosta, ostin Daily Graphicin pelkästään siksi, että sanomalehden ostaminen lehtikioskista oli tunnelmallista ja hyppäsin takaisin autoon. Auto oli lähes samanlainen, kuin lapsuuteni rakas Mitsubishi-lava-auto. Vain taustapeilistä roikkuvat kissankäpälät, jonnekin vaihdekepin tienoille läikkyneen hajuveden tuoksu ja c-kasetilta soiva Francis Goya puuttuivat. Kun auto kaarsi Forigiin, hyppäsin kyydistä ja soitin viisumimiehelle: ”Minulla on kuvat ja rahat”. Kuulostin ihan gangsterilta. Miestä ei onnekseni tarvinnut odottaa pitkään ja heti hänen lähdettyään suunnistin taas autoklaaville, pahoittelin viipymistäni ja aloitin alustojen valmistamisen. Pitkään aikaan eivät käteni ole suihkineet sellaiseen tahtiin, eivätkä aivoni työstäneet ajankäytöllisiä optimointimalleja. Tavoitteeseeni alustojen määrässä en päässyt, mutta eteenpäin kuitenkin. Sammutellessani valoja tunsin pyörän saavuttaneen laaksonsa.

Päivän kiireettömiä ja kiireisiä hetkiä täyttivät käännyttämistäni yrittäneen Noahin soitot (seitsemän kertaa on mielestäni aika paljon aiheesta ”emme ehdi tapaamaan tänään, ehkä joskus myöhemmin”) ja tuskailuni englannin kanssa. Lähes jokainen keskustelu eteni kuin suksensa unohtanut murtomaahiihtäjä minun pyytäessäni puhujaa toistamaan äsken sanomansa, minä kun en ollut aivan varma, oliko käytetty kieli englantia, twitä vai jotain aivan muuta. Monet asiat piti vääntää rautalangasta, välillä jopa rautakangesta. Rohkaisevin kommentti tälle päivälle olikin, puhunko englantia vai mieluummin ranskaa. Luultavasti asia olisi tullut perille samalla tavalla, ehkä jopa paremmin ranskaksi.

Vierastaloomme oli aamulla muuttanut uusi asukas. Ulkonäöstä päätellen arvelin hänen olevan lähempänä kolmeakymmentä oleva britti, luultavasti Unisefin työntekijä, koska pihalla komeili kyseisen firman autiomaajeeppi. Illalla hän istahti viereeni rappusille ja osoitti päättelyketjuni vääräksi. Hän esittäytyi Tobiakseksi, kertoi tulevansa läheltä Kööpenhaminaa ja keräävänsä täällä aineistoa graduunsa. Tutkimuksen kohteena hänellä ovat parasiitit, Ghanassa hän on ensimmäistä kertaa ja viipyy hieman alle kolme kuukautta. Silkka sielunveli siis! Kuinka vapauttavaa olikaan puhua hänen kanssaan, kun tiesi, että ainakin kulttuurin puolesta hän todennäköisesti on samalla aaltopituudella ja kauempana keskustelunaiheiden vaaravyöhykkeistä kuin monet paikalliset, joiden kanssa olen tähän asti jutellut. Ja tästä ajatuksesta vapautuneenahan minä puhuin. Ja minä puhuin paljon. Ja kun päätin, että tästä aiheesta en puhu, pulpahti se heti seuraavaksi suustani. Kyse oli varmaankin samanlaisesta yhteenkuuluvuudentunteesta, kuin museoautojen, moottoripyörien ja linja-autojen kuskeilla, kun he nostavat toisilleen kättä liikenteessä. Vailla sen suurempaa samanlaisuutta olimme saman kulttuurillisen yhtäläisyyden ja vähemmistön edustajia.