Aikainen sunnuntai

6.9.2013

Bobiri ei selvästikään ole kovakuoriaisten paratiisi, vaikka se sitä perhosille ja minulle on. Aamulla saimme odottaa pitkään töiden aloittamista, koska satoi vettä. Kun pääsimme töiden pariin, saimme odottaa ötököiden löytymistä. Odottaminen osoittautui melko turhaksi, sillä muutamaa vahingossa tai likinäköisyyttään pyyntipuihin törmännyttä koppiaista lukuun ottamatta saalista ei ollut. Päivän päätteeksi istahdimme assistenttini kanssa talon edessä seisovalle penkille järsimään avokadoa. Hedelmän hän oli löytänyt Bobirin puutarhasta. Tuntui eläkekerhon iltapäivähetkeltä Afrikan malliin vietettynä.

Päivä muistutti muutenkin suuresti sunnuntai-iltapäivää. Minnekään ei ollut kiire. Aika tuntui kuluvan odotteluun, vaikka mitään odottamista ei ollut. Lueskelin puutarhassa perhosten ja liskojen seurassa. Tiirailin lehtiä ja pilviä selälläni makoillen. Aika oli pysähtynyt Bobirissa ja minä sen mukana. Kun nälkä alkoi hiipiä, keittelin nuudeleita, jotka tarjoilin itselleni appelsiinilohkojen kanssa.

Appelsiinia lohkoessani talon tuleva rouva, tuli katselemaan puuhiani. Häntä huvitti ja ihmetytti suuresti paloitteluoperaationi. Kun kysyin, miksi, hän kertoi pilkkoneensa appelsiinin sormin viimeksi lapsena. Ja lapselta minusta tuntuikin: hän sitoi esiliinan ympärilleni, varoitteli polttamasta sormiani ja neuvoi suolan käytössä. Hän kertoi olevansa menossa naimisiin isännöitsijän kanssa kolmen kuukauden kuluttua. Hän suorastaan loisti ylpeydestä ja onnesta. Hän kertoi ghanalaisista hääperinteistä ja minä kuuntelin jokaisen sanan aivopoimuihini tallentaen, koska viikon päästä pääsen häät itse todistamaan.

Kun istuin penkillä nuudeleitani syöden avokadon kuoria varpaideni vieressä, huomasin viereisessä pensaassa rakennustyömaan. Olin vaikuttunut. Hämähäkki oli rakentanut jo valmiiksi rakennelmansa säteittäiset tukipilarit. Nyt työn alla oli ympyrän kehä. Hämähäkki hyppäsi tukipuulta toiselle, sitoi seittinsä kiinni ja hyppäsi seuraavalle. Kehä pieneni pienenemistään. Yhtä tarkkaa työtä olen harvoin saanut ihailla. Jos minua pyydettäisiin piirtämään kaksi päällekkäistä suoraa viivaa, jotka kulkevat koko matkaltaan yhtä etäällä toisistaan, joutuisin mittaamaan viivoja ja niiden etäisyyksiä useaan kertaan viivoittimen avulla. Hämähäkki ei viivoittimia tarvinnut. Seitit asettuivat paikoilleen nopeasti ja tarkasti. Ehkä tarkkailustaan häiriintyneenä hämähäkki lipesi pariin otteeseen, jolloin sen seitti tarttui väärään kohtaan tulirankaa. Melkein kuulin hämähäkin kiroavan itsekseen.

Alapuoleisella seitinrakentajalla oli erilainen pohjapiirustus. Sen verkko muistutti tiimalasia, jonka molemmat puolet näyttivät keskustaan päin kaareutuvilta. Verkkoa itseään olisi voinut luulla harsokankaaksi. Se muodostui pienen pienten neliöiden pinnasta, joka hohti helmenharmaana auringon kimmotessa sen pinnasta. Seitin valtias istui rakennelmansa keskellä tummanharmaassa juhlapuvussaan sitä paljon pienempien rimppakinttuisten hämähäkkien tanssiessa pitkin seittiä.

Vielä tämänkin rakennelman alapuolella melkein maan rajassa pullea, kärpästä muistuttava otus lensi paikoillaan kuin helikopteri tai mettä imevä kolibri. Otus tuijotti minua pitkään. Sitten se äkkiä kääntyi ja ampaisi takanaan olevaan valkoiseen kukkaan. Kukan terälehtien keskellä oli kieltä muistuttava rakenne, jonka alle otus ryömi. Kieli nousi ja laskeutui jälleen otuksen päästyä sisälle. Hetken kuluttua otus ryömi ulos ja taas kieli nousi kuin hydraulinen ovi. Murto-osa sekunnin ajan minulla oli tunne, kuin olisin tieteiselokuvan vieraalla planeetalla.