Apinatarhaan

22.9.2013

Odotin Ritaa tech junktionilla, paikassa, jossa tro trot pysähtyvät ottaakseen matkustajia kyytiin ja päästääkseen heidät jatkamaan matkaansa. Kauppiaat möivät tuotteitaan autotien molemmilla puolilla, ihmisiä virtasi tien yli puolelta toiselle. Sunnuntaista väkijoukkoa yhdisti sama määränpää. Monet kantoivat kainalossaan Raamattua, jotkut roikottivat kädessään pitkää rukousnauhaa. Kirkkovaatteet oli valittu juhlavaaterekistä. Naiset olivat pukeutuneet kauniisti istuviin mekkoihin ja hiuskoristeisiin, miehet ulkoiluttivat kauluspaitojaan. Korkokengät ja miesten kiiltävät nahkakengät talloivat aamuauringon lämmittämää katua. Eri kirkkokunnat kohtasivat vihreiden valojen vaihtuessa tien ylittäjille.

Tunnistin Ritan hänen iloisesta hymystään. Odotin näkeväni hänen töissään käyttämän, hieman repeilleen mekon, jossa sarjakuvamainen hahmo kulkee sinisestä ovesta. Yllätyksekseni hänellä oli kaunis sähkönsininen mekko, kultaiset, helmikoristeiset sandaalit ja valkoinen, pitsilaitainen huivi pään ympärillä. Hän opasti minut tro trohon ja oli selvästi yhtä jännittynyt kuin minäkin. Olimme matkalla Ritan ottoäidin miehen omistamalle maatilalle.

Maatila ei ollut kaukana mutta riittävän monen mutkan takana, jotta sinne olisi osannut itse matkustaa. Olin kuvitellut sen olevan pieni, muutamaa eläintä kasvattava maatila. Ehkäpä mielikuva oli syntynyt halustani nähdä oloja, joissa mielikuvieni keskivertoihmiset elävät. Tila ei vastannut mielikuvaani, mutta antoi kerralla läpileikkauksen kaikkien kuviteltavissa olevien eläin- ja kasvilajien kasvatuksesta.

Ensimmäisenä minulle esiteltiin maatilakakun kirsikka: kala-altaat. Rita kysyi ylpeänä, olinko koskaan nähnyt vastaavia. ”Ne ovat kuin pieniä meriä, aivan kuin meriä”, hän opasti. Oppaaksemme altaille saimme maatilan omistajan pojan. Hän oli niin ikään täynnä ylpeyttä esitellessään altaita ja kalalajeja. Osassa altaista kasvatettiin tilabia-kaloja, osassa asui kissakaloja. Tullessamme kissakala-altaan laidalle, otti poika pellinpalasen ja alkoi lyödä siihen puukepillä. Kalkatus kaikui ilmassa ja sekoittui sikalasta kantautuvaan katkeamattomaan kiljuntaan ja läheisen vesilammikon sammakoiden äänekkääseen kurnutukseen, joka äänekkyydessään muistutti ilmaa sisäänsä imaisseelta vesipumpulta.  Kala-altaiden pinta särkyi ensin yksittäisiksi väreiksi. Kalkatuksen jatkuessa väreet lisääntyivät ja alkoivat lähestyä äänen lähdettä. Kun väreiden renkaat muodostivat rannan tuntumaan veden pintaa värisyttävän peiton, heitti poika veteen kourallisen harmaata purua. Vesi alkoi kiehua. Kymmenet kissakalat kilpailivat purusta sileiden, ankeriasmaisten vartaloiden pyörähtäessä tämän tästä vedenpinnan yläpuolella. Leuattomat suut hamuilivat ruokahippusia ja suun ympäriltä lähtevät pitkät nauhamaiset viikset vilahtelivat ilmassa. En osannut päättää, olivatko kalat mielestäni hauskoja vai inhottavia.

Thilabia-kalat eivät olleet yhtä raivokkaita. Niiden lähestymistä tuskin huomasi, eivätkä ne käyneet näyttäytymässä edes ruuan murusia pyydystäessään. Nähdessäni nurmikolla makaavan pitkän vihreän verkon, kysyin, kuinka usein ja minkä verran kaloja pyydetään. Kalojen määrä oli kaikesta päätellen loppumaton, sillä minulle vastattiin, että aina kun asiakas tulee ja sen verran, kuin hän haluaa.

Kahdessa seuraavassa suorakaiteenmuotoisessa altaassa kalat olivat vielä esikoulussa. Kissakalat olivat vain parikymmensenttisiä, eivätkä ne vielä tienneet, mitä vellikellon ääni tarkoittaa. Opiskelussaan ne olivat muuten samalla tasolla monien yläasteikäisten kanssa: ne olivat keskittyneet viiksien kasvatukseen. Erillisessä rakennuksessa maatilan toisella laidalla oli kalojen päiväkoti. Pienimmät olivat ison nuppineulan nupin kokoisia ja ne näyttivät nuijapäiltä. Toisessa päiväkotiryhmässä kalalapset olivat etusormenmittaisia, mutta näyttivät jo aikuisilta. Miten ihmeessä voi eläin tehdä tuollaisen muodonmuutoksen niin lyhyessä ajassa?

Seuraillessani kalalasten touhuja kuului ulkoa laukaus. Huomio kaloista siirtyi välittömästi laukauksen suuntaan. Selitystä ei löytynyt. Jatkoimme kierrostamme sikalaan. Sikalan karsinoihin oli säilötty koko sian elämänkierto. Vierekkäisissä karsinoissa olivat täysikasvuiset siat, viimeisiä hetkiään tiineenä ollut emakko ja kaikenikäisiä porsaita. Pienimmät porsaat olivat syntyneet edellisenä päivänä, suurimmat olivat jo koiran kokoisia. Tiesin, että siat ovat isoja. Tiesin myös, että ne osaavat olla äkäisiä. En ollut kuitenkaan tajunnut, että iso tarkoittaa sadan litran tynnyrin kokoista lihakimppua. En ollut myöskään osannut kuvitella, miten vihaiselta ja pelottavalta tuollainen jättiläinen kuulostaa, kun se on läpsitty hereille. Olisin tosin minäkin. Kun kuulin, että emakon oli vielä määrä synnyttää tänään tai huomenna, ymmärsin sen aggressiivisuuden vieläkin paremmin. Oma äkäisyyteni läpsijää kohtaan kasvoi lähelle emakon lukemia. Äkäisyys ja halu lähteä kasvoivat, kun huomasin sikojen korvissa pyöreitä reikiä. Ne olivat tunnistusta varten. Eläinten toisessa korvassa roikkui myös keltainen muovilevy, mutta ehkä olisi ollut liian hidasta jäädä lukemaan sitä eläimiä tunnistaessa ja ryhmitellessä. ”Reiät tehdään, kun siat ovat pieniä ja ne kasvavat korvien kasvaessa. Ensin otetaan kuuma rauta ja…” En halua kuulla enempää!

Sikalan ulkopuolella oli kaksi kylpyammetta. Vastaus kysymykseeni sikojen ruokavaliosta löytyi niiden sisältä. Ammeet oli peitetty peltilevyllä. Kun oppaanamme toiminut poika nosti levyn ylös, levisi ilmaan kuvottava haju ja savupilven lailla ilmassa pyörivä kärpäsparvi. Kun lukiossa luin Kärpästen herran, en ymmärtänyt, kuinka vastenmielisiä ja monilukuisuudessaan voimakkaita kärpäset voivat olla. Kärpäsparvi oli yksilöistä yhteen sulautunut olento, joka liikehti arvaamattomana ja saastaisena metallinhohtoisen värin kimaltaessa auringossa. Sen alta paljastui mustanruskeaa ainetta. Se oli keitettyä naudan verta. Se on varmasti hyvä proteiininlähde, mutta hetki, jona aistini ottivat vastaan sen löyhkän, luotaantyöntävän ulkomuodon ja ajatuksen veren täyttämistä kylpyammeista oli järkyttävä.

Ennen sikojen eteen päätymistä veri kuivattiin ja sekoitettiin hiilihydraattipitoisempaan ruokaan, kuten maissiin, riisiin tai kekseihin. Kuivattu veri ei enää herättänyt yhtä vahvaa inhoreaktiota. Itse asiassa olisin luullut tuota mustaa, kokkareista kasaa maaksi. Verikasan takana aukesi appelsiiniviljelmä. Puiden juurella juoksenteli vapaana ankkoja, kanoja ja kalkkunoita, jotka kaakattivat kovaäänisesti ohikulkijoille.  Kanit ja hamsterit eivät olleet vapauttaan ansainneet. Ne kyhjöttivät häkeissään, kuin lemmikkikaupassa. Yritin kuvitella noita suloisia otuksia myytäväksi ruokana. En pystynyt, lemmikkejä mitä lemmikkejä.  

Rita oli poiminut maahan pudonneen kookospähkinän jostain kanihäkkien tienoilta. Hän avasi sen ja tarjosi minulle. Silmissäni alkoi vilistä lista kaikista bakteereista, viruksista, alkueläimistä ja muista otuksista, joita tiesin maassa olevan. Kokonainen Nooan arkki yhdelle maatilalle sullottuna tuskin ainakaan lyhensi listaa. Otin pähkinän vastaan ja varoin koskemasta sen ulkopintaan. Kookosveden juominen onnistui pelkkään sisäpintaan koskemalla mutta en keksinyt, miten hedelmälihan olisi saanut järsittyä irti kuoresta.

Olimme maatilakierroksen viimeisellä etapilla, turisteille eksoottisten eläinten osastolla. Ensimmäisessä aitauksessa oli kaksi alligaattoria - osasto oli heti nimensä veroinen. Alligaattorit olivat pieniä mutta panssaroidun näköisiä. Mittaa noilla tuimasti katselevilla matelijoilla oli noin metri. Ilkeämmät eläimet löytyivät kuitenkin aitauksen ulkopuolelta. Tehdäkseen vaikutuksen vieraisiinsa päätti opaspoikamme esitellä, kuinka hurjalta alligaattorit kuulostavat suuttuessaan. Hän otti kepin ja alkoi tökkiä toista. Alligaattorin silmät alkoivat kipunoida kiukkua ja se puhalsi uhkaavankuuloisesti ilmaa sieraimistaan. Toisen tökkäisyn osuessa sen selkään aukaisi otus suunsa ja paljasti valkoisena hohtavat hampaansa. Jos opas olisi älynnyt katsoa vieraaseensa, olisi hän huomannut samanlaisia reaktioita. Hän oli kuitenkin niin innoissaan alligaattoreiden kiusaamisesta, että kohteliaaseen pakettiin paketoitu tiuskaisuni kiusaamisen lopettamisesta sai hänet lopettamaan vain hetkeksi ja jatkamaan pian toisen alligaattorin kanssa. Pian hän onneksi muisti, että tarhassa on muitakin eläimiä ja jatkoimme aitaukselle, jossa oli jättiläiskilpikonna. Se oli nimensä veroinen, ainakin puoli metriä halkaisijaltaan. Opas asteli aitaukseen ja asetti jalkansa kilpikonnan kuoren päälle, kuin uuden mantereen valloittaja. Jos mahdollista, raivoni nousi edelleen. Seuraavaksi vuorossa oli hontelojalkainen Bambia muistuttava antilooppi. Opas astui aitaukseen, lähestyi varovasti eläintä sitä rauhallisesti maanitellen. Kun hän oli päässyt tarpeeksi lähelle, nappasi hän kiinni antiloopin kuonosta. Onko se ihme, jos aitausten eläimet olivat peloissaan vieraiden lähestyessä? Kylpyammeilla kokemani kuvotuksen tunne nousi jälleen pintaan ja päässäni alkoi soida Dingon Apinatarhaan-kappale:

…ja elämä jatkuu tarhassa tuoksun jäädessä ihmiselle.

Kookospähkinän olin jättänyt jo alligaattoriaitauksen laidalle. Palatessamme sain uuden haasteen nimeltään passion-hedelmä. Ymmärsin hedelmälihaa maistellessani, mistä hedelmä oli nimensä saanut: ei niin hyvänmakuiseen hedelmään voinut vaatimattomammin suhtautua.

Lähtiessämme saimme selityksen laukaukselle, jonka olimme kuulleet. Maatilan pihapuussa oli ollut kobra. Nyt kobrasta oli jäljellä puolesta välistä repaleiseksi ammuttu eloton ruumis, jonka häntä kouristeli vielä. Käärme oli melko vaatimaton: musta, laiha nauha ilman minkäänlaisia koristuksia. Itsehän en sellaista erottaisi, olipa se sitten maassa, puussa tai silmieni edessä ilmassa.

Rita saattoi minut päivän päätteeksi vierastalolleni. Olin sopinut Skype-treffit Koiraniemen ja mummolan väen kanssa. Rita oli asiasta kuullessaan innoissaan ja halusi ehdottomasti päästä näkemään eksoottiset sukulaiseni. En ollut ajatellut aikaisemmin, kuinka ihmeellistä ja outoa varmasti oli nähdä niin paljon eri-ikäisiä valkoisia luonnollisessa ympäristössään. Aivan yhtä uteliaana odotan vierailua Ritan perheen luona.