Evästä

26.8.2013

Koko päivän olisi tehnyt mieli huutaa, huitoa käsiä ja kiroilla. Tällä kertaa pelkästä ilosta ja onnistumisentunteesta. Sain steriloitua kaksituhatta mikrosentrifugiputkea, laimennettua etanolia, etsittyä astioita huomista varten ja muuten vain liehuttua labrassa sinne tänne. Hymy karkasi huulille, kun laminaari hurahti käyntiin ja tunsin etanolisumun kurkun päässä niin, että alkoi yskittää. Ihan kuin olisi tavannut unohdetun ja tietämättään kaipaamansa ystävän uudelleen! Tuskin malta odottaa, että haistan taas mallasuutteen tuoksun! Siitä tulee aina mieleen ruisleipä.

Lounaalla kanttiinissa pöytääni tuli kaksi sveitsiläistä tutkijaa, jotka asuivat ja asuvat edelleen Forigin vierastalossa aivan siinä entisessä naapurissani. Toinen heistä tilasi jamssia ja keitettyjä plantaineja ja toinen fufua. Fufu on perinteistäkin perinteisempää ruokaa Ghanassa ja koko Länsi-Afrikassa. Kovin herkullisen näköiseksi ruokaa ei voinut sanoa, vaikka miten haluaisi. Kulhon keskellä oli ison nyrkin kokoinen vaalea, limainen jauhopallo kuin vaaleahiekkainen mutta palmuton autio saari ikään. Sen ympärillä lainehti ruskea liemimeri, jossa hain selkäevien roolia esittivät vuohen nahkaisimmat ja läskisimmät lihapalat. Ulkonäön varaan ei kuitenkaan tuomiotaan kuulemma kannattanut perustaa. Minä kauhoin häpeissäni riisiä ja vielä enemmän häpesin kertoessani, että ruokalistan outonimisistä ruuista en ollut maistanut yhtäkään. Huomasin sisäistäneeni hyvin pelottelut mahataudista ja tunsin itseni tyhmäksi kulttuurinvihaajaksi. Toisaalta Markin mukaan olen jo nyt kokeillut ennakkoluulottomammin paikallisia ruokia kuin monet hänen mukanaan tulleet suomalaiset tähän asti. Otin uhkarohkean edistysaskeleen kohti Ghanan kulinaarisia ihmeitä ja mahan sekoamisen riskiä ja söin raa’an salaattini. Koska mahani ei tätäkään urotekoani ollut huomaavinaan, otin tavoitteekseni testata koko ruokalistan läpi.

Ensisilmäyksellä Ghanalainen ruokavalio tuntuu yksipuoliselta. Pääraaka-aineita ruuassa kuin ruuassa ovat maissi, kassava, plantain ja riisi. Hedelmiä myydään kaikkialla, eikä niiden makua voi edes verrata pakkauslaatikoissa kypsytettyihin hedelmän varjokuviin. Kasvisosasto rajoittuu tomaattiin, chiliin, sipuliin ja erilaisiin yrttikasveihin mutta lihavalikoima kattaa koko Piippolan vaarin farmin ja vielä sen viereisen kalalammenkin. Missä määrissä lihaa normaalin perheen lautaselta löytyy en tosin osaa edes kuvitella. Poikkeaako tämä kuitenkaan niin ratkaisevan paljon suomalaisesta lautasmallista: yksi neljäsosa lähes pyhän aseman saavuttanutta perunaa, yksi neljäsosa sinistä lenkkiä tai muuta lihantapaista tuotetta, jonka lihapitoisuusprosenttia ei halua edes katsoa, ja puoli lautasellista kurkku-tomaatti-kiinankaali -salaattia - sillä oletuksella, että lautasen täyttäjä ei laskenut kahden ensimmäisen neljänneksen täyttävän salaatin määritelmää.

 Suomessa tuntuu usein olevan mahdotonta löytää niin sanotusti oikeaa lihaa. Tällä tarkoitan lihaa, jota ei ole marinoitu ja silputtu suuhun sopiviksi paloiksi, johon ei ole sekoitettu koiranruokalinjastolta ylijääneitä lihaan verrattavia ainesosia ja jonka tuoteselostetta voi lukea ilman E-kirjainten yliannostusta. Jos täällä lähtisi etsimään edes vakuumipakattua lihaa, saisi monen marketin kääntää kellarikerrosta myöten ylösalaisin. Lihan tuoreuden ja luonnollisuuden voi todeta jo siitä, että monessa tapauksessa se voi kävellä kadulla vastaan. Etenkin kanoja mennä vipeltää niin kampuksella kuin maanteiden varsilla kukkojen niitä äänekkäästi vahtiessa. Vuohet ovat joissakin paikoissa jopa yleisempiä kuin kulkukoirat. Jos kanaa mielii saada ruuaksi, ostetaan ne joko elävinä tai ostohetkellä tapettuina. Vaikka kanojen säilytykseen myyntipaikalla ja kuljetukseen jaloista tai siivistä roikottamalla pitäisi kaikkien eläinsuojelullisten periaatteitten nojalla puuttua, ovat nämä kanat varmasti olleet elämänsä aikana onnellisempia, kuin minimaalisen pieniin häkkeihin sullotut broilerit, joiden jalat eivät enää jaksa kannatella ylisuureksi jalostettua lihaskimmppuvartaloa.

Kalan hankkiminen tuoreena onkin haastavampaa. Painajaismaisia kalamarkkinoita lukuun ottamatta en tuoretta kalaa ole nähnyt missään. Kala myydään kuivattuna, suolattuna tai sardiinina purkissa. Huolimatta järvien vähäisyydestä, kalaa myydään kuitenkin kaikkialla, jopa tienvarsien pään päällä kannettavissa pikku vitriinikaapeissa. Enkä yhtäkään lohta ole vielä nähnyt! Ainakin omalla suurella trooppisten alueiden kala-asiantuntemuksellani (tiedän nimeltä tilabia-kalan), kalat näyttävät paikallisilta lajeilta. Tästä voisi Suomikin ottaa mallia. 

Myönnän kyllä, että kalaa lukuun ottamatta suorastaan epätodellisen tuoreen lihan käsittelyssä on omat haasteensa. Huomattavasti helpompaa on ostaa ja valmistaa ruuaksi paketti hunajamarinoituja broilerisiivuja, kuin vielä vastalauseitaan kaakattava kana. Useaan otteeseen olen kuitenkin järkyttynyt sitä uusavuttomuutta, jonka ruuan helppous on saanut aikaan. Enhän minä osaisi kuin silittää tuota ruokapöydällä pötköttävää kanaa! Sian eri ruumiinosat herättävät vain ihmetystä ja kadulla vastaantuleva vuohi on lemmikki. Missä vaiheessa suomalainen lakkasi tietämästä ja välittämästä, mitä syö?

Sen minkä Ghana voittaa tuoreudessa, häviää se valinnanvarassa - jos ei ota huomioon harvinaisia marketteja, jotka ovat lähi-Siwan kokoisia tai suurempia. Maitotaloustuotteita ei ole. Pakasteruokia ei ole. Valmisruokia ei ole. Leiväksi naamioitunutta pullaa on kahta erilaista, keksejä muutamia. Säilykkeinä saa tomaattimurskaa, papuja ja sardiineja. Suklaa tarkoittaa Kingsbitea ja sipsit Pringlesejä.   

Sveitsiläiset kutsuivat minut päivälliselle. Jätin kuitenkin menemättä, koska olin sopinut tapaavani papuja eilen myyneen Monican. Hän oli soittanut tulostaan jo eilisiltana ja uudelleen iltapäivällä. Hän ei tullut. Sen sijaan keskustelin vierastalon parivuotiaan tytön kanssa hänen mielikuvituskielellään (minulle ei kyllä ollut eroa, oliko se mielikuvituskieltä vai Twitä) ja talon 16-vuotiaan tytön kanssa niistä näistä.