Omatunto vs minä

21.8.2013

”Shit, shit, shit, shit, shit, shit, shit! Missä on housut?! Onko kamera mukana?! Missä harja?! Ei, en ehdi harjata!” Olin herännyt kaksi minuuttia ennen kuin Mark soitti kertoakseen, että hän odottaa Alexin kanssa etupihalla. Viidessä minuutissa olin valmis, pölähtänyt mutta valmis yhtäkaikki. Ei olisi koskaan pitänyt opettaa itseään käyttämään torkkua!

Aamupalaan ei ollut ennen lähtöä aikaa, joten söimme matkan varrella. Mielenkiinnosta ja kokeilunhalusta ostin kolminkertaiseen muovipussiin pakatun paistetun riisiklöntin. Riisi maistui vähän palaneelle mutta oli muuten mukava aamupala savunmakuineen. Sen mausteena ollut kastike maistui navetalle, mikä on kyllä tuoksuna hyvä, kunhan ei mieti, mistä se on ruuassa peräisin. Riisin joukkoon oli lisäksi kätketty ruttuinen kananmuna. Papujauhosta tehdyt ja chilillä maustetut rasvapallerot olivat iloisempi yllätys, mutta ihmepä tuo olisi ollutkin, jos niin rasvainen ruoka olisi maistunut pahalta.

Jatkoimme pölkkyoperaatiota Abofourissa, paikassa, josta kaikki suuremmissa paikoissa myytävät hedelmät, vihannekset ja juurekset ovat kuulemma peräisin. Jälleen kiipeilijämies kipusi ylös korkeuksiin puunrunkoa pitkin ketterästi kuin orava, tiputtaa rysäytti valtavan oksan alas ja muut työmiehet kävivät sen kimppuun. Miesten takoessa oksia pulleiden hikipisaroiden noustessa otsalle minä hiippailin pitkin heinikoita ja aluskasvillisuutta heitä ja hyönteisiä kuvaten. Olisin kovasti halunnut päästä itsekin kokeilemaan viidakkoveitsen käyttöä, mutta vahvasti epäilen, että se ei olisi onnistunut yhtä luontevannäköisesti ja nopeasti kuin noilla miehillä, joilla machetan voisi helposti kuvitella olevan vartaloon synnynnäisesti kuuluva raaja. Veitsenkäyttö on kuitenkin opeteltava sitten kun muiden aika ei siitä ole kiinni, sillä tuolla veitsellä voi tehdä mitä tahansa! Tähän mennessä olen nähnyt sillä raivattavan pensaikkoa, pilkottavan noita valtavia oksia, viipaloitavan kämmenellä lepäävää kookospähkinää ja kaivettavan maata.

 Vaaleanpunaisten lastujen lennellessä ilmassa viidakkoveitsen nöyrryttämästä kovasta puuaineksesta päässäni kajahti äkisti lapsena pelaamastani tietokonepelistä mieleeni jäänyt lausahdus: ”Minusta tulee hammastikkumiljonääri, muah ha ha haah!” Pelissä ilkeä rotta kieroili majavat kaatamaan vaaleanpunaisia puita tehdäkseen niistä hammastikkuja. Tässä minä istuin ja katsoin, kun tuota marjapuuronvärisenä loistavaa puuta silputtiin ötököiden ruuaksi. Selitin omalletunnolleni, että kyseessä on tutkimus ja puista käytetään vain muutama oksa. Omatunto tuhahti happamasti mutta joutui myöntämään olevani oikeassa.

Irokoa kaataessa oli minun vuoroni antaa periksi omantuntoni syyttävän katseen alla. Kun kiipeilijämies nousi puuhun kiipeilypiikkiensä pureutuessa puun kylkiin, puu alkoi itkeä. Tai pikemminkin vuotaa verta. Valkoiset pisarat noruivat puroina piikkien iskemistä rei’istä ja juovittivat pian koko puun kyljen. Rungolta putoilevat pisarat osuivat kuin sade alapuolellaan oleviin lehtiin ja värjäsivät ne maidonvalkoisiksi. Tunteeni puita kohtaan eivät ole muuttuneet niistä ajoista, kun lapsena itkin pihalla Unto-myrskyssä kaatuneen omenapuun juurella.

 Miesten avustuksella etsimme sopivat paikat, mihin pölkyt pystyttää. Miesten paikallistuntemuksen määrää ei voi ylistää liikaa. He tiesivät tarkalleen, missä polut kulkevat, missä paikalliset ihmiset liikkuvat, missä viljellään mitäkin ja mistä löytyvät koskemattomammat metsät. Ja sitten he vielä kiittävät minua silmät loistaen ja toivottavat siunausta, kuinka nurinkurista!

Päivä päättyi onnekseni niin juuri niin aikaisin, että ehdin nauttimaan illan viimeisistä auringonpaisteen hetkistä. Kuten olen jo aiemmin todennut, juuri ilta- ja aamuaurinko ovat parhaita hetkiä kuvaamiseen. Jos valolla voi sanoa olevan luonnetta, on se voimakkaimmillaan juuri noina hetkinä. Aamuaurinko on herkkä kuin silmänsä aukaiseva linnunpoika iho vielä arkana yön pimeyden kovasta kosketuksesta. Jos on nähnyt aamuauringon hiljaisen ja salamyhkäisen heräämisen sen ollessa vielä kietoutuneena aamu-usvalakanoihinsa, ylhäältä yksinäiseltä taivaaltaan lankeava keskipäivän auringonvalo tuntuu raa’alta ja liian suorasukaiselta. Illan tullen auringon laskeutuessa valtaistuimeltaan sen valo herkistyy ja muuttuu lempeämmäksi. Ilma väreilee taianomaisena ja melkein, samalla tavalla kuin löytäessään kadotetun sanan kielensä kärjeltä, voi kuulla ilta-auringon hyräilevän itsekseen.