Puukiipijän matkassa

20.8.2013

Tänä aamuna ghanalainen akateeminen puolituntinen venähti tunnin mittaiseksi ja minulla oli hyvää aikaa tutustua muihin talon asukkaisiin. Istuin portailla ja toivottelin hyviä huomenia ulos meneville. Liikennettä oli jopa enemmän kuin eilisiltana. Kaapumiehet olivat saaneet yhden kaverin lisää, ja sisarusparvikin oli lisääntynyt ainakin yhdellä veljellä ja siskolla. Sisko oli hyvin pieni ja terävähampainen. Ikää hänellä oli ehkä kaksi vuotta, tuskinpa sitäkään. Hän mennä tepsutteli määrätietoisesti sinne tänne, muksi kaikkia ja kaikkea vastaan tulevaa, nipisteli ja yritti repiä silmälasit päästä.

Syytä näin valloittavalle käytökselle ei tarvinnut miettiä, kun katseli vähän aikaa hänen veljiensä lastenhoitometodeja. Yksi veljistä nipisteli tyttöä kun tämä tuli syliin, toinen nostaa retuutteli henkseleistä ja kolmas nappasi sandaalit käsistä. Pääsi tyttö välillä syliinkin, leikki piilosta ja ratsasti veljensä taluttamalla polkupyörällä, kunnes veli jätti hänet kyydistä ja tyttö heittäytyi hietikkoon kierimään kiukuissaan.

Isoveli-Nanalla oli toisenlainen tutustumistaktiikka. Hän kertoi, kuinka ahkerasti opiskelee ja kuinka haastavaa se on. Hän kyseli musiikkimaustani, suhteestani hölkkäämiseen ja suomen säästä. Kun näinkin syvällisesti olimme tutustuneet, hän alkoi kehua tukkaani, tapaani letittää se (olemmehan me jo kerran aiemmin tavanneet, kun minulla on ollut tukka letillä) ja toivoi kovasti, että lähtisin hänen kanssaan yökerhoon. Pitänee jossain sivulauseessa huomauttaa, että hän on yrityksensä on hyvä (mitä se ei kylläkään ole), mutta turha. Pelastukseksi paikalle tuli leipiä myyvä nainen. Aamiaiseksi ostin patongin näköisen mutta pullalta maistuvan leivän.

Labratilaukset eivät olleet yön aikana helpottuneet. Ratkaisu tavaroita toimittavan miehen tapaamiseen oli yhtä toimiva kuin tähänkin asti: Nainen soittaa miehelle ja käskee tämän tulla joskus. Mies soittaa naiselle, kun on tulossa. Taru käy vähän väliä ramppaamassa naisen huoneessa kysymässä, josko mies jo olisi tullut. Jos mies ei ole tunnin sisään tullut, Taru soittaa miehelle. Miksi Taru ei voi soittaa itse miehelle alun perin? Koska mies ei vastaa, jos ei tunne numeroa. Miksi mies vastaisi Tarulle myöhemminkään? Sen kun tietäisi. Miksi nainen ei voi soittaa Tarulle? Se on varmaankin kallista. Turhautuminen loppui vasta, kun Mark soitti paikalliskielisenä tavarantoimittajalle ja sopi tapaamisajan. Tämän jälkeen kaikki sujuikin kuin samba ikään ja mikrosentrifugiputkia lukuun ottamatta kaikki tavarat ovat sievästi paikoillaan omassa kaapissaan.

Pieni askel maastoon, suuri askel gradulle! Harvoin on yhden askeleen ottaminen vaatinut näin paljon eettistä pohdintaa, suunnittelua ja suunnitelmien uudelleenarviointeja. Eettiset ongelmat puiden kaatamisesta päättyivät, kun päätimme käyttää koppakuoriaisten pyydystämiseen oksia. Uskon otusten menevän lankaan, oksat kun ovat potran kuitupuun kokoisia. Mutta miten saada oksat puusta kaatamatta puuta? Kiipeilijämiehellä tietenkin! Mies ei olisi maassa ollessaan juuri kiinnittänyt huomiota. Hän oli lyhyt, eli suurin piirtein minun mittaiseni, ja hän oli pukeutunut liian suuriin housuihin. Uskottavuus lisääntyi kuitenkin vähintään kolmella metrillä kun hän sitoi kovassa käytössä kuluneisiin kenkiinsä kiipeilypiikit ja pujottautui kiipeilyvaljaisiin, joista roikkui lenkkejä, hakoja ja köysiä niin paljon, että minä olisin kompastunut jo puun juurella seisoessani. Mies näytti siltä, kuin olisi ollut menossa hakemaan postia tai tekemään jotain muuta yhtä arkipäiväistä. Hän astui rungolle, heilautti vyötärölleen kiinnitetyn köyden rungon ympärille ja alkoi kävellä runkoa ylöspäin. Mies kutistui kutistumistaan noustessaan lähemmäs latvaa, joka oli varmasti ainakin parinkymmenen metrin korkeudessa. Leukani kopsahti vasten maata niille sijoille, missä olisin vielä itse sätkinyt köysiin sotkeutuneena.

Mies kiinnitti köytensä valitsemamme oksan yläpuolelle ja alkoi takoa oksaa machetellaan. Olin kuvitellut hänen käyttävän moottorisahaa, etenkin kun tutkimukseen valitsemamme puut olivat sieltä kovemmasta päästä. Toisaalta moottorisahan hilaaminen ylös latvukseen saakka olisi varmasti ollut vielä kovempi urakka, etenkin kun viidakkoveitsen käyttö näytti hänellä virtailevan verisuonissa. Oksa katkesi matcheten terän alla muutamassa minuutissa ja tulla rytisi alas. Ensin metsän täytti valtava katkeavan puun räsähtely, pienempien oksien katkeaminen, lehvistön villi havina ja lopulta näitten kaikkien muodostama rysähdys. Sitten äkkiä oli linnunlaulua lukuun ottamatta täysin hiljaista ja vain hiljalleen maahan leijailevat lehdet kertoivat, että jotain metsän arjesta poikkeavaa oli tapahtunut. Ja juuri kun olin saanut nostettua leukani ylös maasta, oli se siellä uudestaan.

Ennen kuin ehdin palauttaa tajuntani, mukanamme olleet kaksi miestä olivat jo oksan kimpussa ja hakkasivat sitä pienemmiksi pölkyiksi. Vaikka toinen miehistä oli kasvojen perusteella jo likempänä suomalaista eläkeikää ja toinen haisi vahvasti vanhalle viinalle, kuntoa ja vatsalihaksia heillä oli kuin korkeushyppääjällä. Pölkyt kannettiin metsään ja istutettiin seisomaan. Toivon kovasti, että sekä minä että hyönteiset löydämme ne jatkossa.

Näin ensimmäisenä maastopäivänä oli hyvä hetki huomata, että turhaa istumista työhousuni jalassa tulee välttää, jos haluaa, että ne eivät murennu atomeiksi. Esitin kainon pyynnön kaupunkia tuntevalle autokuskillemme Alexille. Hän vastasi kysymyksellä: ”Farkut vai khakit”. Toiveeni mukaan hän vei minut khakihousukauppaan. Kauppa oli kapea huone, jonka toinen pitkä seinä oli peitetty riukutelineillä roikkuvilla housuilla. Sovituskoppia ei ollut, joten housujen valinta oli tavallista helpompaa: 

Minä: Nämä on vyötäröltä liian isot.

Alex: (Pyöräytti housujen vyötärön kaulani ympärille, katsoi arvioivasti ja nyökkäsi, että sopivat ovat)

Minä: En usko, että nämä pysyvät jalassa.

Alex: (Näyttää vyötäröllä olevaa kiristysnauhaa)

Minä: Ja nämä on liian pitkätkin.

Alex: Ne voidaan leikata.

Varmuuden varalta ostin kahdet. Tämän jälkeen kävelimme kulman takana olevassa porttikongissa istuvan ompelijan luokse, joka lyhensi lahkeet käden käänteessä poljettavalla, Singeriä muistuttavalla ompelukoneellaan. Jatkoimme matkaa katujen risteykseen, jossa mies möi vöitä. Alex tinki minulle käytetyn vyön, minkä jälkeen olimme valmiita palaamaan kampukselle.

Koko ostosreissun ajan tunsin olevani kuin lapsi, joka tulla tepsuttaa perässä mistään oikein mitään ymmärtämättä. Alex puhui puolestani myyjille, opasti pitkin katuja ja varoitti tietä ylittäessämme autoista. Hän on selvästi ottanut tosissaan Markin käskyn: Pidä Tarusta huolta, jos hänelle sattuu jotain, pistän sinut vankilaan!