Mahdottoman metsästysreissu

23.8.2013

Alex oli myöhässä. Tämä oli vain hyvä asia, sillä minulle jäi jälleen aikaa tutustua talon asukkaisiin. Nana, tuo Harry Potterin Matohäntää muistuttava poika jutteli ja kehui jälleen pitkät pätkät välillä kimeästi nauraa kihertäen. Hänen velipuolensa oli sympatiaa herättävä persoona. Hän kertoi muuttaneensa kuusivuotiaana Italiaan ja työskentelevän nykyään jossakin tehtaassa. Eteensä tuijottaen hän kertoi kaipaavansa Ghanaa ja kotiaan. Kaipuun olisi pystynyt ilman sanojakin lukemaan hänen kasvoiltaan. Hetken ajan jaoimme saman eurooppalaisen kiireen tuottaman ahdistuksen ja ikävän kotiin.

Minun oli tänään tarkoitus aloittaa työt labrassa. Labraa kierrellessäni ja välineistöä tutkiessani selvisi, että juuri niitä välineitä, joita käytän kuin ompelija nuppineuloja, ei labrassa ollut. Niinpä lähdin tutkimusretkelle Forigin kampuksen viereiselle putiikkikujalle. Löysin suklaata. Jatkoin tutkimusmatkaa kampuksen kanttiiniin. Löysin tilabia-kalaa. Annosta hallitsi valtava kasa riisiä, jonka mausteet saivat nenän vuotamaan ja jonka vieressä makasi ujona pieni paistettu kala.

Päätin lähettää viestin Jaquilinelle, sille koko olemuksellaan hymyilevälle naiselle, joka oli intensiivikurssin valopilkku. Pyysin häntä esittelemään kaupunkia ja paikallisliikenteen saloja viikonlopun aikana. Pian hän soittikin ääni iloa pursuillen ja ehdotti tapaamista jo tänään. Suostuin empimättä. Tunnin päästä hän jo ajoi siskonsa kanssa pihaan renkaat asfaltilla vonkuen. Hyppäsin tuon pienen punaisen Toyotan kyytiin ja Jaquiline kurvasi liikkeelle ratti käännöksissä kitisten ja vaihteet koristen. Alkumatkan hän ajoi huippaavan korkeilla kiilakorkokengillä, joilla minä en olisi osannut edes seisoa, loppumatka taittui paljain varpain pedaaleja polkien. Kuten muutkin kuskit, varoitti hän kanssa-autoilijoitaan ohittaessaan ja kääntyessään napakalla torven vinkaisulla. Ruuhkaisemmissa paikoissa ajovuorot määräytyivät ikkunan läpi viittomalla ja puolin jos toisinkin huulilta lukemalla.

Ensin Jaquiline kuskasi minut keskustaan. Se oli ahdas ja ruuhkainen. Jätimme auton suosiolla kauemmas ja jatkoimme jalan etsiäksemme labratarvikkeita. Kävelimme pitkin ihmisiä viliseviä kapeita katuja, puikkelehdimme pikkuruisten tavaraa pursuavien kojujen välistä ja välillä ahtauduimme keskelle kojujen tavaranpaljoutta. Mutta monista putiikeista, kyselyistä ja opastuksista huolimatta foliota, muovikanisteria tai suihkupulloa ei löytynyt. Jopa kiinalainen muovitavarahelvetti tuotti pettymyksen. Olimme jo luovuttaneet ja matkalla kohti autoa, kun Jaquiline äkkiä tempasi minut mukaansa sille kaikkein syrjäisimmälle kujalle, jonka perällä oli pieni kampaamo. Ja sieltä se suihkupullo viimein löytyi! Kampaaja kyllä vaati siitä melkoista kiskurihintaa ottaen huomioon, että pullo oli tyhjä ja ulkonäöstään päätellen jo kovasti uudelleenkäytetty.

Matkalla Jaquiline kysyi, olinko saanut ystäviä intensiivikurssin aikana. Häpeäkseni jouduin myöntämään, että en, tuttuja kylläkin paljon mutta en kavereita ystävistä puhumattakaan. Silloin hän selitti minulle jotakin ghanalaisten luonteesta: he kyllä haluavat kovasti olla kavereitani, minkä monet ovat sanoneet jo toisessa lauseessaan, mutta eivät uskalla, jos minä en ole avoin, koska he pelkäävät minun luulevan, että he haluavat minusta jotakin. Jo tähän asti olen hymyillyt ja tervehtinyt kaikkia vastaan kävelijöitä, kuin hotellin pikkolopoika ainakin, joutuvat kasvolihakseni jatkossa koville.

Illalla satoi. Sade ei kastellut, se vain kerääntyi pisaroiksi olkapäilleni. Sateen ja sen raikastaman ilman sekä mp3-soittimen korvieni kautta luoman toisen maailman humaltamana, olin täynnä elämää itseään. Makasin selälläni portailla, katselin kaupungin valojen punaiseksi värjäämää taivaan pilvikilpeä ja olin yhtä hymyä. Olo oli vapaa, elämää täynnä ja onnellinen. Miten voikaan musiikki vaikuttaa niin vahvasti pieneen päähän!